Illan hämärtäessä samana vaiherikkaana päivänä ilmoitettiin kuninkaalle
oikean turvallisuuskirjan näyttäneen friedlantilaisen sotapäällikön
tulosta. Asia koski nähtävästi viime ottelussa kaatuneiden hautaamista
tai jotain muuta kahden sotajoukon välillä kysymykseen tulevaa
sopimusta.
Hovipoika vei päällikön huoneeseen, joka oli vastikään tyhjentynyt, ja
pyysi hänen odottamaan. Leubelfing ilmoittaisi heti päällikön tulosta.
Mutta wallensteiniläinen, laiha mies, jolla oli keltaiset, suljetut
kasvot, pidätti häntä sanoen tahtovansa levähtää hetkisen kiireisen
ratsastuksensa jälkeen. Hän heittäytyi huolimattomasti tuolille ja
rupesi keskustelemaan kaikellaisista vähäpätöisistä asioista hovipojan
kanssa, joka oli jäänyt seisomaan hänen eteensä.
»Äänenne tuntuu minusta tutulta», sanoi hän ohimennen. »Saanko tietää
nimenne.» Leubelfing oli varma siitä, ettei hän milloinkaan ennen ollut
nähnyt näitä kylmästi komentavia eleitä, ja vastasi uljaasti: »olen
kuninkaan hovipoika, Leubelfing Nürnbergistä, teidän armonne!»
»Käsiteollisuuden kukoistuspaikasta», huomautti päällikkö
välinpitämättömästi. »Tehkää hyvin, nuori herra, ja koettakaa tätä
hansikasta; se on vasemman käden hansikas. Jesuitat, jotka minua
nuoruudessani kasvattivat, totuttivat minut nöyrästi ja uskollisesti
nostamaan tielle pudonneita esineitä, mikä tottumus on käynyt minulle
hiukan hankalaksi nyt päällikkönä ollessani. Mutta en ole siitä tavasta
päässyt.» Hän veti taskustaan nahkaisen ratsastushansikkaan, jommoisia
siihen aikaan yleensä käytettiin. Hansikas oli erikoisen hieno ja
kapea niin että yhdeksän kymmenettä osaa wallensteiniläisistä ja
ruotsalaisista sotilaskäsistä olisi heti ensi yrityksellä puhkaissut
sen kaikki saumat. »Löysin sen ulkoportaitten alimmalta rapulta.»
Leubelfingiä lonkkasi hieman päällikön puheen käskevä sävy, mutta hän
tarttui kuitenkin miellyttävän kohteliaasti ja ilman minkäänlaista
epäluuloa hansikkaaseen ja veti sen hentoon käteensä, johon se kävi,
kuin olisi se siihen tehty. Päällikkö hymyili merkitsevästi. »Se on
teidän», sanoi hän.
»Ei ole, herra päällikkö», vastasi hovipoika kummastuneena, »en käytä
niin hienoa nahkaa.»
»Antakaa sitten minulle takaisin!» ja päällikkö otti taas hansikkaan.
Sitten vieras nousi hitaasti tuoliltaan ja kumarsi, sillä kuningas oli
tullut sisään.
Kustaa Aadolf astui muutamia askeleita häntä kohti hämmästyen yhä
enemmän. Kuninkaan ulkonevat, säteilevät silmät suurenivat. Sitten
sanoi hän epäröiden vieraalleen: »Tekö täällä, herra herttua?» Kuningas
ei ollut milloinkaan nähnyt friedlantilaista itseään, mutta oli kyllä
usein katsellut hänen kuviaan, joita oli kaikkialle levitetty, ja pää
oli siksi omituinen, ettei mitenkään voinut erehtyä. Wallenstein myönsi
kumartaen uudestaan.
Kuningas vastasi kumarrukseen vakavan kohteliaasti. »Tervehdän teidän
ylhäisyyttänne ja tarjoan palvelustani. Mitä haluatte, herttua?» Hän
viittasi hovipoikaa menemään.
Leubelfing pakeni viereiseen huoneeseensa, joka oli vaillinaisesti
kalustettu ja muodosti kapean juovan kuninkaan vastaanotto- ja
makuuhuoneen, talon rauhallisimman huoneen välille. Hovipoikaa
kammotti. Se ei johtunut peljätyn sotapäällikön läheisyydestä, vaan
myöhäisen käynnin herättämästä kaameudesta. Hän tunsi hämärästi
kohtalonsa riippuvan tästä käynnistä.
Pikemmin pelosta kuin uteliaisuudesta avasi hän hiljaa syvän kaapin
oven, jota tietä hän kerran — tulkoon se nyt ilmi — mutta vain yhden
ainoan kerran, oli seinänraosta tirkistänyt kuningasta saadakseen
katsella häntä häiritsemättä ja kyllikseen. Keskustelu, jota hän nyt
salaa kuunteli, oli niin ihmeellinen ja omiaan pitämään huolta siitä,
että joko silmä tai korva lakkaamatta painui rakoa vasten.
Vastakkain istuvat miehet katselivat hetkisen ääneti toisiaan,
kuitenkaan tuijottamatta. He tiesivät, että rauhanneuvottelun tai
sopimuksen sanat olivat mahdottomat ennen ratkaisevaa ja asiain
tilaa muuttavaa taistelua, senjälkeen kuin Saksan kohtalon määräävä
shakkipeli oli alkanut arvoituksellisine siirtoineen ja salattuine
suunnitelmineen, ja mutkistunut kaikilla suunnilla. Friedlantilainen
lausuikin tämän heti julki. »Teidän majesteettinne», sanoi hän,
»asiani on yksityistä laatua». Kustaa hymyili kylmän kohteliaasti.
Friedlantilainen alkoi:
»Tapanani on lukea vuoteella, kun en saa unta. Eilen tai varhain
tänä aamuna löysin eräästä ranskalaisesta muistelmajulkaisusta
mieltäkiinnittävän jutun. Tositapaus ja sanatkin tarkoin mainitut,
jotka amiraali todistajana oikeudessa lausui — tarkoitan amiraali
Colignyta, jota kunnioitan erinomaisena sotapäällikkönä. Jos teidän
majesteettinne suvaitsee, kerron sen. Amiraalin luo tuli eräänä
päivänä hänen liittolaisensa, Poltrot — vai mikä hänen nimensä lienee
ollut. Miltei mielipuolena heittäytyi hän tuolille ja alkoi puhua
itsekseen ja käyttää hyvin kiihkeitä sanoja amiraalin valtiollisesta
ja sotilaallisesta vastustajasta, Franz Guisesta, luvaten toimittaa
lotringilaisen pois hengiltä. Kuten sanottu, se oli mielipuolen puhetta
ja amiraalin vallassa oli antaa sille merkitystä tai olla kokonaan
välittämättä — suosittaisin kohtausta draamankirjoittajalle, se olisi
voimakas. Amiraali vaikeni, kun hän piti miehen puhetta tyhjänä loruna,
ja Franz Guise kaatui kuulan...»
»Jos Coligny menetteli niin», keskeytti kuningas, »paheksun minä sitä.
Hän teki epäinhimillisesti ja epäkristillisesti.»
»Ja epäritarillisesti», ivasi friedlantilainen kylmästi.
»Asiaan, teidän korkeutenne», pyysi kuningas.
»Teidän majesteettinne, samantapaista olen minä nähnyt tänään,
murhaajaksi tarjoutunut on vain pannut toimeen vielä mutkikkaamman
kohtauksen. Erään teikäläisen tulosta ilmoitettiin, ja kun minä juuri
olin työssä, käskin viedä hänet sivuhuoneeseen. Kun tulin huoneeseen,
oli hän nukahtanut keskipäivän helteeseen ja puhui kiihkeästi unissaan.
Vain muutamia katkonaisia sanoja, mutta ajatuksen saattoi arvata. Jos
ymmärsin oikein, on teidän majesteettinne kuolettavasti loukannut
häntä, en tiedä miten, ja hän on päättänyt, onpa pakotettukin mistä
hinnasta hyvänsä — ainakin melkoisesta hinnasta — surmaamaan Ruotsin
kuninkaan, mikä on sitä helpompaa, kun hän on läheisissä tekemisissä
ja joka päivä seurustelee teidän majesteettinne kanssa. Herätin hänet
unesta ja kysyin hänen asiaansa. Se koski vuosia sitten keisarin
palvelukseen paennutta reininmaalaista; elikö tämä vielä vai ei.
Perintöasia. Ilmoitin, mitä tiesin, ja laskin tuon petturin menemään.
En kysynyt hänen nimeään, hän ei olisi kuitenkaan sanonut oikeata.
Olisi myös ollut mahdotonta ja samalla huutava vääryys vangita hänet
unessa lausuttujen katkonaisten sanojen perustuksella.»
»Aivan niin», myönsi kuningas.
»Teidän majesteettinne», sanoi friedlantilainen painostaen jokaista
tavuuta, »teitä on varoitettu!»
Kustaa mietti. »En tahdo tuhlata aikaa enkä myrkyttää mieltäni
seuraamalla näin epämääräisiä ja jo hävinneitä jälkiä. Olen Jumalani
kädessä. Eikö teidän ylhäisyydellänne ole muita todistajia tai
todisteita?»
Friedlantilainen veti esiin hansikkaan. »Korvani ja tämä riepu tässä!
Unhotin sanoa, että uneksija oli solakka, kasvot veltot, tyhjät;
luultavasti oli hänellä aivan kasvojenmukainen naamio, jommoisia mitä
suurimmalla taidolla valmistetaan Veneziassa. Mutta hänen äänensä
oli miellyttävästi voimakas, barytoni tai syvä altto, jotakuinkin
samanlainen kuin hovipojallanne, ja hansikas, joka putosi häneltä
huoneeseeni, käy myöskin tälle herralle kuin valettu.»
Kuningas nauroi sydämellisesti. »Voin panna pääni Leubelfingin syliin
ja nukkua rauhassa», vakuutti hän.
»En minäkään voisi epäillä tuota nuorta miestä», vastasi
friedlantilainen. »Hänellä on vilpittömät, rehelliset kasvot,
samanlaiset reippaat pojankasvot kuin kotiseutuni paljasjalkaisilla
talonpoikaistytöillä. En kuitenkaan, teidän majesteettinne, mene
kenestäkään takuuseen. Ulkomuoto voi pettää, enkä minä — vaikkei se
pettäisikään — tahtoisi pitää läheisyydessäni hovipoikaa, en edes
lemmikkiäni, jos hänellä olisi samallainen ääni kuin vihamiehelläni ja
hänen kätensä olisi samankokoinen kuin salamurhaajan käsi. Siinä on
jotain salaperäistä, kohtalokasta. Ja se voi olla turmiollista.»
Kustaa nauroi. Hän näytti ajattelevan, että suuri nousukas, tehtyään
jättiläissopimuksen habsburgilaiskeisarinsa kanssa, oli joutunut
pilventakaisten haaveitten ja kuvitelmien valtakuntaan ja oli siksi nyt
enemmän kuin koskaan kaikenlaisen taikauskon vallassa. Kuningas huomasi
selvästi miten friedlantilaisen usko kohtaloon ja hänen yrityksensä
tehdä tehottomaksi tätä kohtaloa olivat ristiriidassa keskenään. Mutta
vakuutettuna Jumalan olemassaolosta ei Kustaa tahtonut ainoallakaan
sanalla tai viittauksella kosketella alaa, missä hän arveli helvetin
kujeiden pitävän peliään. Hän ei enää jatkanut keskustelua vaan nousi
kiittäen herttuaa hänen vilpittömästä tarkoituksestaan. Samalla
hän kuitenkin tarttui hansikkaaseen, jonka friedlantilainen oli
välinpitämättömästi heittänyt heidän välillään olevalle pienelle
pöydälle, mutta hän teki sen niin huolettomana ja tarkastamatta
hansikasta ollenkaan lyhytnäköisillä silmillään, että terävänäköisen
Wallensteinin ehdottomasti täytyi hymyillä noustessaan tuoliltaan
lähteäkseen.
»Minua ilahduttaa», sanoi kuningas leikillisesti, saattaessaan
friedlantilaista ovelle, »että teidän ylhäisyytenne huolehtii
hengestäni».
»Sehän on luonnollista», vastasi Wallenstein. »Vaikka teidän
majesteettinne ja minä taistelemmekin armadoillamme toisiamme vastaan,
kuuluu teidän majesteettinne ja minä — herttua vältti kohteliaasti
sanaa 'me' — kuitenkin yhteen. Ei voi ajatella toista ilman
toista, ja», laski hän vuorostaan leikkiä, »jos jompikumpi, teidän
majesteettinne tai minä, suistuisi maailmankiikun toisesta päästä,
löisi toinenkin pää säälimättä maahan».
Kuningas vaipui mietteisiin ja hänen päähänsä juolahti vasten tahtoaan
ajatus, että jokin tähtien asento tai tähtisikermä oli osoittanut
friedlantilaiselle, että heidän kuolinhetkensä riippuvat toisistaan,
osoittanut toisen seuraavan toista kuin salaa hiipien. Ihmeellistä
kyllä sai tämä ajatus hänessä vallan huolimatta hänen jumalanpelostaan.
Kristillinen kuningas tunsi, miten taikauskon ilmakehä, joka ympäröi
friedlantilaista, alkoi tunkeutua häneenkin. Hän astui taas askeleen
ovea kohti.
»Teidän majesteettinne pitäisi», lopetti friedlantilainen miltei
tutunomaisesti vierailunsa, »suojella itseään ainakin lapsenne
vuoksi. Prinsessa on hyvä oppimaan, kuten olen kuullut, ja on teidän
majesteettinne silmäterä. Kun ei ole poikia! Minäkin olen samallainen
pelkkien tyttöjen isä!» sanoi herttua jäähyväisiksi.
Hovipoika oli kuunnellut salaa, ja keskustelu oli kuin aave nostanut
pystyyn hänen hiuksensa. Hän näki vielä Kustaan heittäytyvän tuolilleen
ja leikkivän hansikkaan kanssa. Hän vei silmänsä pois raosta, astui
horjuen huoneeseensa, heittäytyi maahan vuoteensa viereen rukoillen
taivaan suojelusta sankarilleen, jolle hänen pelkkä läsnäolonsa —
kuten friedlantilainen arveli ja hän jo itsekin alkoi uskoa — saattoi
tuottaa aavistamatonta turmiota. »Millä hinnalla tahansa», lupasi hän
epätoivoissaan, »riistäydyn minä hänestä, minä jätän hänet, jottei
minun tuhoisa läsnäoloni tuottaisi hänelle onnettomuutta».
Kun häntä ei kutsuttu, hiipi hän kuninkaan luo vasta tuona lomahetkenä,
joka sitten kului suurimmaksi osaksi yhdentekevässä keskustelussa,
lukuunottamatta hovipojan saamaa nuhdetta: »missä olet tänään
päivällisaikaan kuljeskellut, Leubelfing? Minä huusin sinua ja sinä
olit poissa.» Hovipoika vastasi tähän, kuten olikin, että hän oli
tuntenut aamun järkyttäväin kohtausten jälkeen tarvetta hengittää
raitista ilmaa, hypännyt hevosen selkään ja kiidättänyt sitä
Wallensteinin leiriin päin, miltei hänen tykkiensä kantamiin. Hän
koetti saada kuninkaan laittamaan hänet ystävällisesti luotaan, mutta
ei onnistunut siinä. Keskustelu sai taas luontevan suunnan, ja kello
löi yhdeksän. Silloin otti Kustaa hajamielisen näköisenä hansikkaan
taskusta ja sanoi sitä katsoen: »tämä ei ole minun. Oletko sinä
huolimattomuudessasi sen hukannut ja minä erehdyksestä vetänyt sen
käteeni? Katsotaan!» Hän otti leikkisästi kiinni hovipojan vasemmasta
kädestä ja veti pehmeän nahan hänen sormiinsa. »Se sopii», sanoi hän.
Mutta hovipoika heittäytyi hänen eteensä maahan, tarttui hänen käsiinsä
ja antoi kyynelten vuotaa niille. »Hyvästi, herrani, kaikkeni!»
nyyhkytti hän. »Suojelkoon sinua Jumala ja hänen joukkonsa!» Nousten
äkkiä pystyyn juoksi hän kuin mieletön ulos. Kustaa nousi ja huusi
häntä takaisin. Mutta kuului vain nelistävän hevosen kavionkapsetta,
eikä kuningas — omituista kyllä — yöllä eikä seuraavanakaan päivänä
pannut toimeen tiedusteluja hovipoikansa paosta ja poissaolosta. Tosin
hänellä oli tarpeeksi muuta ajattelemista; sillä hän oli päättänyt
lopettaa majailun Nürnbergin luona.
Leubelfing antoi hevosensa nelistää, kunnes se lopulta itsestään väsyi
leirin perimmässä laidassa. Ratsastajankin mieli alkoi rauhoittua.
Kuutamossa oli valoisaa kuin päivällä, ja hevonen astui rauhallisesti.
Pakolainen harkitsi tarkkaan tapahtumaa ja hänen silmiinsä tuli
salaperäisyyden verhosta rakkauden ja vihan sytyttämällä kirkkaudella
hänen aave-seuralaisensa. Se oli lauenburgilainen. Olihan hän nähnyt,
miten tuo rikoksen leimaama mies oli puristanut nyrkkiään kuninkaan
oikeudenmukaisuudelle! Eikö lauenburgilaisen ääni muistuttanut
hänen omaa ääntään? Ja olihan Leubelfingissä ollut tarpeeksi naista
huomaamaan tuona kammottavana hetkenä ruhtinaan nyrkin pienuuden. Asia
oli selvä, lauenburgilainen suunnitteli kostoa ja vainosi kuninkaan
kallista henkeä. Ja tänä kaameana hetkenä, jolloin kuningasta uhattiin
ja hänen luokseen koetettiin hiipiä, oli Leubelfing paennut hänen
luotaan. Pohjaton huoli rakkaimmasta, mitä hänellä koskaan oli
ollut, kouristi hovipojan sydäntä, ja ajatellessaan, ettei hän enää
sitä omistanut, puhkesi hän suruissaan tuskaisaan nyyhkytykseen,
hillittömästi tulvehtiviin kyyneliin. Ruotsalaiselta vahdilta,
harmaaviiksiseltä musketöriltä vääntyi suu hauskaan virnistelyyn, kun
hän näki solakan ratsastajan itkevän. Hän kysyi hyväntahtoisesti:
»Tekeekö nuoren herran mieli kotiin?»
Leubelfing tukahutti itkuaan ja ratsasti hitaasti eteenpäin. Kun
Luoja oli antanut hänelle rohkeuden, jonka taistelutanner oli tehnyt
kaksinkertaiseksi, päätti hän pysyä edelleenkin leirissä. »Kuningas
tulee lopettamaan majailun», ajatteli hän itsekseen, »minä pääsen
johonkin rykmenttiin, ja marssit ja väsymys auttavat minua pysymään
tuntemattomana. Sitten tulee taistelu!»
Hän huomasi nyt erään everstin, joka valppaasti tarkastaen ratsasti
pitkin leiriteitä. Kuuvalo oli niin kirkas, että olisi helposti
saattanut lukea kirjeen. Hovipoika tunsi hänet ensi silmäyksellä
isänsä ystäväksi, samaksi, joka oli ollut kapteeni Leubelfingin
sekundanttina kaksintaistelussa, jossa tämä oli saanut surmansa.
Hovipoika ohjasi raudikkonsa ruotsalaisen everstin vasemmalle puolelle.
Eversti, joka oli viime aikoina enimmäkseen ollut etuvartiostossa,
katseli tutkivasti nuorta ratsastajaa. »Joko minä erehdyn», alkoi
hän, »taikka olen, joskin jonkun välimatkan päästä, nähnyt teidän
armonne ratsastavan hovipoikana kuninkaan rinnalla? Tosiaan, nythän
minä tunnen teidät, vaikka olettekin jonkun verran kuutamon-kalpea
ja surumielisen näköinen.» Ikäänkuin jokin muisto olisi äkkiä hänet
vallannut, jatkoi hän: »Oletteko nürnbergiläinen ja sukua kapteeni
Leubelfing-vainajalle? Olette pelottavassa määrin hänen näköisensä, tai
oikeastaan hänen lapsensa, Gustel-huimapään näköinen, joka kuudentoista
vanhaksi ratsasti meidän mukanamme. Mutta kuutamo se pettää ja loihtii.
Nouskaamme. Tässä on telttani.» Hän jätti hevoset, sekä omansa että
hovipojan, odottavan litteänenäisen ja leveänaamaisen palvelijan
huostaan, joka otti vastaan isäntänsä hyväntahtoisesti ja typerästi
hymyillen.
»Olkaa kuin kotonanne», kehoitti vanhus hovipoikaa, ja tarjosi hänelle
telttatuolin istuutuen itse kovalle vuoteelleen. Valoneuvoina oli kaksi
levotonta tulisoihtua.
Everstin leveä, rehellinen käsi alkoi muitta mutkitta silittää
hovipojan päätä. Hiusrajassa otsalla tuli vanha mutta syvä arpi
näkyviin. »Gustel, veitikka», pääsi vanhukselta, »luuletko, että olen
unhottanut, miten unkarilainen varsa heitti takajalkansa ilmaan ja
viskasi sinut jukopäänsä yli, niin että sinä lensit kauas ilmassa ja
me kaikki kolme jo luulimme sinun heittäneen henkesi, äitisi parkui,
isäsi tuli kalpeaksi kuin aave ja minä itse säikähdin pahasti? Oiva
sotilas oli Leubelfing-vainaja, kunnon kapteenini ja rakkain ystäväni!
Vähän huimapäinen vain, kuten sinäkin, Gustel, taidat olla. Hitto
vieköön, kuinka kauan olet jo hyöriskellyt kuninkaan ympärillä? Olet
muuten kerrassaan kuin poika. Ja vaaleat kiharat on ajettu niskasta,
junkkari», ja vanhus nykäisi häntä tukasta. »Älä vain kuvittele olevasi
ainoa naisolento leirissä. Katsoppas vain Jakob Eriksonia tässä.» Poika
astui juuri sisään tuoden pulloja ja laseja. »Samallainen mies kuin
sinäkin! Ole rauhassa, Gustel! Hän ei ole jaksanut oppia ainoatakaan
saksan sanaa. Siihen hän on liian typerä. Mutta mitä kunnollisin ja
jumalisin nainen! Ja ruma! Muuten luonnollisin asia maailmassa, Gustel:
seitsemän paitaressua, elättäjä määrätty sotaan, vaimo lähtenyt hänen
sijastaan. Mitä parhain mies! En voisi enää mitenkään tulla toimeen
ilman häntä.»
Hovipoika tarkasti tuota kelpo olentoa tuntien ehdotonta
vastenmielisyyttä, ja eversti jatkoi tarinaansa. »Oli miten oli, mutta
ei ole ollut helppoa päästä kuninkaan katon alle, sillä hän inhoaa
naisia miesten puvussa. Olet esittänyt satua, jota Upsalan penkeillä
kutsutaan monodraamaksi, kun jokin ypö yksin riemuitsee, pelkää, on
epätoivoissaan, tuntee hellyyttä, on traagillinen ja haaveilee! Ja
olet vielä Herra ties miten paljon kuvitellut, vaikkei ainoakaan
kuolevainen tiedä siitä mitään tai välitä hituistakaan. Sinä näytät
tyytymättömältä? Hengenvaarallista ei se suorastaan ole, lapsukaiseni!
Jos asia olisi paljastunut: 'korjaa luusi, heittiö!' olisi hän sinulle
tiuskaissut ja jo heti perästä ajatellut jotain muuta. Mutta olisipa
kuningatar nähnyt naamiosi läpi! Huh! Sen minä sanon: lapsia ei pidä
suudella! Sellainen suudelma uinuu ja syttyy jälleen liekkiin, kun
huulet kasvavat ja paisuvat. Ja se on ja pysyy totena, että kuningas
on ottanut sinut kerran minun sylistäni, kummilapseni, hyväillyt ja
suudellut että vain läiskähti! Sillä sinä olit uljas ja sievä lapsi.»
Hovipoika ei tiennyt mitään suudelmasta, mutta hän tunsi sen ja sävähti
punaiseksi.
»Entäs nyt, huimapää, mihin nyt ryhdytään?» Hän mietti vähän aikaa.
»Hyvä, minä luovutan sinulle toisen telttani! Sinusta tulee minun
ratsutyttöni, annat kunniasanasi ettet pötki tiehesi ja ratsastat minun
kanssani kunnes sota päättyy. Sitten minä vien sinut kotiini Ruotsiin
lähelle Gefleä. Minä olen yksin. Minun kaksi nuorempaa poikaani, Axel
ja Erik» — hänen silmästään pusertui kyynel. »Kuninkaan ja isänmaan
puolesta!» sanoi hän. »Jäljelle jäänyt vanhin elää Falunissa sanan
palvelijana ja hänellä on suuri palkka. Voit valita meidän molempien
välillä.» Leubelfing lupasi risti-isälleen mitä jo oli itselleen
luvannut ja kertoi sitten hänelle juurtajaksain seikkailunsa sillä
totuuden kaipuulla, joka pyrkii ilmoille pitkän naamio-elämän perästä
yhtä valtavasti kuin nälkä ja jano pitkän paaston jälkeen.
Vanhus pohti kuulemaansa juttua ja nautti sitten erikoisesti
Leubelfing-serkusta, jonka piirteet hän antoi hovipojan kuvata.
»Liinatukka», punnitsi hän, »ei voi sille mitään, että hän on ämmä. Se
on hänen suonissaan. Minunkin poikani, Falunin pappi, on jänis. Hän on
perinyt äidiltään.»
Kesän lopusta aina elonkorjuun päähän ja aina siihen saakka, kun
eräänä pakkasaamuna ensimäiset ohuet hahtuvat kierivät maantiellä,
ratsasti hovipoika Leubelfing kiltisti risti-isänsä, eversti Åke
Totten vieressä sinne tänne aina sen mukaan, minne sodan epävakaiset
vaiheet milloinkin veivät. Pääkortteeria ja kuningasta hän ei tavannut,
kun eversti useimmiten johti etu- tai jälkijoukkoja. Mutta Kustaa
Aadolf eli nytkin hänen sielunsa silmissä, joskin kirkastuneessa
ja koskemattomassa muodossa, nyt kun hän ei enää ravistanut häntä
kiharoista ja kun hovipoika ei enää kuullut kuninkaan öisin vieressään,
vain ohuen seinän eroittamana, kääntelevän ja rykivän. Sattumalta sai
Leubelfing sitten taas nähdä kuninkaan kasvot. Se tapahtui Naumburgin
torilla. Hovipoika oli viivähtänyt jonkin ostoksen vuoksi ja aikoi
juuri lähteä ratsastamaan tavoittaakseen everstinsä, joka tällä kertaa
komensi etujoukkoja ja oli jo lähtenyt kaupungista. Yhä sankemmaksi
käyvän ihmisjoukon likistäessä häntä ja hänen hevostaan taloja
vastaan, Leubelfing näki ahtaalla torilla näyn, jonka ihmissilmät
ovat vain kerran nähneet, kun rauhanruhtinas useita satoja vuosia
sitten aasintamman seljässä saapui Jerusalemiin. Tosin istui Kustaa
muhkean sotaoriin selässä haarniskoitujen, uljailla ratsuilla ajavien
miesten ympäröimänä; mutta Pohjan kuningasta saartoi satoihin nouseva
ihmisjoukko kiihkeiden tunteiden vallassa: vaimoja, jotka molemmin
käsin nostivat lapsiaan riemuitsevien päitten yli, miehiä, jotka
ojensivat käsiään saadakseen painaa Kustaan oikeata kättä, nuoria
tyttöjä, jotka suutelivat hänen jalustimiaan, köyhää väkeä, joka
heittäytyi polvilleen hänen eteensä pelkäämättä että kuninkaan hevonen
kavioillaan survoisi — hevonen astui muuten lauhkeasti ja rauhallisesti
— rohkeata, rakkauden ja innostuksen huumaamaa kansaa, jonka hengen
omaisuuden kuningas oli pelastanut. Ilmeisesti liikutettuna kumartuen
ratsultaan seudun pappisvanhuksen puoleen, joka vasten kuninkaan
tahtoa suuteli tämän kättä aivan Leubelfingin silmien edessä, sanoi
Kustaa ääneen: »kansa kunnioittaa minua kuin Jumalaa. Se on liikaa ja
muistuttaa minua kuolemastani. Vanhus, minä ratsastan pakanallisen
jumalattaren Victorian ja kristityn kuolemanenkelin seurassa.»
Kyyneleet nousivat hovipojan silmiin. Mutta nähdessään ikkunassa
vastapäätä kuningattaren, jolle kuningas viittasi hellät jäähyväiset,
hovipoika tunsi polttavaa mustasukkaisuutta rinnassaan.
Kun ruotsalaiset joukot tuskin viikkoa myöhemmin kokoontuivat Lützenin
lakealle kentälle, marssi Åke Tott kuninkaan vaunujen lähellä.
Leubelfing huomasi pilvenhattarain alla petolinnun liitävän ja mitä
itsepintaisimmin pysyttelevän kuninkaallisen ryhmän yllä välittämättä
pyssynlaukauksista, joilla sitä koetettiin karkoittaa. Hän ajatteli
lauenburgilaista. Uhkasiko hänen kostonsa kuningasta? Hovipoika kävi
hyvin levottomaksi. Hämärän tullessa hänen rauhattomuutensa yhä kasvoi
ja kun jo oli aivan pimeä, kannusti hän hevostaan, välittämättä
antamastaan kunniasanasta, ja hävisi everstin näkyvistä, joka huusi
hänelle »petturi».
Täyttä laukkaa ratsastettuaan saavutti hän kuninkaan vaunut ja yhtyi
seurueeseen, joka odotetun suuren taistelun edellisenä päivänä ei
näkynyt häntä huomaavan tai hänestä välittävän. Kuningas aikoi
viettää yönsä vaunuissa, mutta kylmyys pakoitti hänet jättämään
ne ja hakemaan suojaa vaatimattomasta talonpoikaistalosta. Päivän
valjetessa tungeskelivat käskyläiset matalassa tuvassa, missä
kuningas jo istui karttojensa ääressä. Ruotsalaiset joukot olivat
järjestetyt, saksalaiset rykmentit vielä järjestämättä. Kuninkaan
ystävällinen kamaripalvelija oli tuntenut Leubelfingin, vaan ei
vaatinut häntä tilille, ja niin oli tämä taas päässyt Ruotsin vaakunan
koristamalle jakkaralleen, jolla hän ennen oli istunut kuninkaan
vieressä, ja nurkkaan vetäytyneenä hän pysyi tuntemattomana vaihtuvain
sotilashahmojen takana.
Kuningas oli antanut viimeisetkin käskynsä ja tullut mitä
ihmeellisimmän mielialan valtaan. Hän nousi hitaasti ja kääntyi
läsnäolevien puoleen, jotka olivat pelkkiä saksalaisia ja joista
useampi kuin yksi oli Nürnbergin luona leirissä saanut häneltä ankaran
nuhdesaarnan. Tunsiko hän sen valtakunnan totuutta ja laupeutta, jota
hän luuli olevansa lähellä? Hän viittoi kädellään ja puhui hiljaa,
miltei uneksien, pikemmin eloisine silmineen kuin huulillaan, jotka
tuskin liikkuivat. »Herrat ja ystävät, tänään lienee minun hetkeni
tullut. Siksi tahtoisin jättää teille testamenttini. En suinkaan
huolehtiakseni sodasta — pitäkööt elossa olevat siitä huolen. Vaan —
paitsi autuudestani — minun muistostani teissä! Olen tullut meren yli
pää täynnä kaikenlaisia ajatuksia, mutta väkevämpi kaikkea muuta oli
vilpittömästi sanoen huoli sanan puhtaudesta. Breitenfeldin voiton
jälkeen olisin voinut tarjota keisarille siedettävät rauhanehdot ja
turvattuani evankeliumin palata saaliineni petoeläimen tavoin Ruotsini
rotkoihin. Mutta mielessäni olivat Saksan asiat. Hiukan tosin teki
mieleni teidän kruunuanne, herrat! Mutta sanon vilpittömästi: suurempi
kuin kunnianhimoni oli huoli valtakunnasta! Habsburgilaiselle ei se
saa enää mitenkään kuulua, sillä tämä on evankelinen valtakunta. Nyt
te ajattelette ja sanotte: vieras kuningas ei saa meitä hallita!
Ja te olette oikeassa. Sillä on kirjoitettu: muukalainen älköön
perikö valtakuntaa. Lopuksi ajattelin lapseni kättä ja erästä
kolmetoistavuotiasta...» Hänen hiljainen puheensa hukkui majapaikan ohi
kulkevan türingiläisen ratsuväen rykmentin myrskyisään lauluun, josta
erikoisesti eroittuivat sanat:
»Mutt’ pimeyden vallat me
Voitamme Herran kautta...»
Kuningas kuunteli ja jättäen puheensa kesken sanoi: »Ei muuta, kaikki
on kunnossa», ja päästi herrat menemään. Hän laskeutui polvilleen
rukoilemaan.
Hovipoika näki lauenburgilaisen astuvan sisään ja hänen sydämensä
alkoi rajusti sykkiä. Tavalliseen ratsupukuun puettuna hän lähestyi
kuningasta matelevasti ja herpoutuneena ja ojensi kätensä kuningasta
kohti tämän hitaasti noustessa. Hän heittäytyi maahan Kustaan
eteen, syleili hänen polviaan, nyyhkytti ja rukoili häneltä armoa
tuhlaajapojan liikuttavin sanoin: »Isä, minä olen rikkonut taivasta
vastaan ja sinun edessäsi», ja taas uudelleen: »Olen rikkonut taivasta
vastaan ja sinun edessäsi enkä ole mahdollinen pojaksesi kutsuttaa»,
ja hän taivutti katuvana päätään. Kuningas nosti hänet maasta ja sulki
hänet syliinsä.
Hovipojan kauhistuneissa silmissä häipyivät molemmat toisiaan
syleilevät sumuun. »Oliko tämä, saattoiko tämä olla totta? Oliko
kuninkaan pyhyys tehnyt heittiössä ihmeen? Vai oliko tämä pirullista
teeskentelyä? Käyttikö tuo riettaista riettain väärin puhtaimman sielun
lausumia sanoja?» Näin arvaili ja epäili hovipoika miltei suunniltaan
ja ohimot takoen. Hetket kuluivat. Ilmoitettiin, että hevoset olivat
valmiina, ja kuningas huusi nahkapaitaansa. Kamaripalvelija ilmestyi
vasemmassa kädessä nahkapaita ja oikeassa kiiltävä haarniska, jonka
kaulanaukosta hän piti kiinni. Hovipoika tempasi häneltä luodinkestävän
panssarin ja aikoi auttaa kuningasta pukeutumaan siihen. Mutta
hämmästymättä ollenkaan hovipoikansa läsnäolosta kieltäytyi Kustaa sitä
ottamasta. Hän katsoi Leubelfingiin sanomattoman ystävällisesti ja
silitti tämän kiharaista tukkaa, kuten hänen tapansa oli. »Gust», sanoi
hän, »en voi ottaa sitä. Se painaa. Anna nahkapaita.»
Kohta senjälkeen lähti kuningas täyttä laukkaa ratsastamaan,
lauenburgilainen ja Leubelfing kintereillään.