Ruotsalaisten taistelulinjan takana olevan Meuchenin kylän pappilassa
istui puoliyön aikaan leskimies, maisteri Todenus raamattunsa ääressä,
lukien taloudenhoitajattarelleen, Ida-rouvalle, joka oli hento ihminen
ja leski hänkin, Davidin katumussalmeja. Maisteri — muuten asekelpoinen
mies, jolla oli karkeat, harmaat viikset ja jolta pari nuoruusvuotta
oli kulunut sotapalveluksessa — rukoili Ida-rouvan kanssa palavasti
protestanttisen sankarin puolesta, joka vähän matkan päässä olevalla
taistelutantereella oli joko voittanut tai voitettu — kumpaako, hän ei
tiennyt. Samalla ryskytettiin kiivaasti porttia, ja aaveihin uskova
Ida-rouva aavisti saavansa kuulla kuolonsanomia.
Niin olikin. Kun pappi oli avannut portin, horjui häntä vastaan nuori
mies kuolonkalpeana, kuumeisesti tuijottavin silmin, paljain päin,
otsassa ammottava haava. Hänen takanaan nosti toinen hevosen selästä
kuollutta, raskasta miestä. Oudoksi tekevistä haavoista huolimatta
tunsi pappi vainajan Ruotsin kuninkaaksi, jonka tulon Leipzigiin
hän oli nähnyt ja jonka kuva, onnistunut puuveistos, riippui hänen
huoneessaan. Syvästi liikutettuna peitti hän käsin kasvonsa ja alkoi
nyyhkyttää.
Kuumeisesti toimeliaana ja nopeasti puhuen pyysi haavoittunut
nuorukainen, että hänen kuninkaansa laskettaisi paareille vieressä
olevaan kirkkoon. Ensiksi pyysi hän kuitenkin lämmintä vettä ja
pesusienen pestäkseen kuninkaan verisen ja haavojen peittämän pään.
Toverinsa avulla laski hän vainajan, joka oli hänelle liian raskas
nostaa, vaivaiselle vuoteelle, vaipui itse sille istumaan ja katseli
hellästi vahankalpeita kasvoja. Kun hän aikoi kostuttaa niitä sienellä,
meni hän tajuttomaksi ja liukui pitkälleen vainajan ruumiille. Hänen
toverinsa nosti hänet ylös ja huomasi tarkemmin katsottuaan paitsi
otsassa myös toisen haavan rinnassa. Uudesta repeämästä, joka oli
takissa toisen, sydämen kohdalla olevan paikatun repeämän vieressä,
tihkui verta. Avatessaan varovasti toverinsa pukua, ruotsalainen
kornetti ei uskonut silmiään. »Voi sun peijakas!» änkytti hän, ja
Ida-rouva, joka piteli pesuvatia, punehtui tulipunaiseksi.
Samalla temmattiin ovi auki, ja eversti Åke Tott tuli sisään. Hänen oli
täytynyt muona-asioissa lähteä takaisin, mutta toimitettuaan asiat hän
oli rientänyt heti takaisin taistelukentälle ja, tyhjentäessään lasin
paloviinaa kylätiellä, kapakan edessä, kuullut tarinoitavan satulassaan
horjuvasta ratsastajasta, joka oli pitänyt ruumista edessään hevosen
selässä.
»Onko se totta, onko se mahdollista?» huusi hän, syöksyi kuninkaansa
luo ja tarttui hänen käteensä, johon hänen kyyneleensä alkoivat
valua. Kääntyessään hetken kuluttua hän huomasi nuorukaisen, joka oli
pitkällään tajuttomana lepotuolissa. »Helvetissä», huusi hän vihaisena,
»pitipäs tuon Gustelin sittenkin takertua kuninkaaseensa!»
»Näin tämän nuoren herran, tämän toverini», huomautti kornetti
varovasti, »täyttä laukkaa ratsastavan yli taistelukentän kuollut
kuningas edessään hevosen selässä. Hän on uhrannut henkensä kuninkaan
tähden!»
»Minun tähtenipäs», keskeytti hänet pitkä mies, jolla oli vanhan
naisen kasvot. Se oli kauppaherra Laubfinger. Periäkseen melkoisen,
sodan kautta vaaraan joutuneen velan oli hän rohjennut lähteä
turvallisesta Leipzigistä ja epäröiden lähestynyt taistelutannerta.
Jouduttuaan muonarattaita täyteen ahdetulle kylätielle koetti hän
saavuttaa everstin saadakseen häneltä turvallisuuskirjan. Sydän
pelkkää kiitollisuutta ja vapautuksen tunnetta täynnä hän kertoi
läsnäoleville juurta jaksain perheensä historian. »Gustel, Gustel»,
itki hän, »vieläkö tunnet serkkusi? Miten voin maksaa sinulle, mitä
olet puolestani tehnyt?»
»Sillä, herrani, että pidätte kuononne kiinni!» ärjäsi eversti hänelle.
Pappi astui väliin ja puhui rauhallisesti ja vakavasti: »Arvoisat
läsnäolijat, te tunnette tämän maailman. Se on häväistyshalua täynnä.»
Ida-rouva huokasi. »Ja varsinkin silloin, kun jalo ja suuri mies ajaa
jaloa, suurta asiaa. Jos pieninkään epäluulo himmentäisi tätä muistoa»,
hän osoitti äänetöntä kuningasta, »minkä taruhenkilön tekisikään
herjausjanoinen paavilaisuus sääskiraukasta», hän osoitti tajutonta
hovipoikaa, »joka on polttanut siipensä maineen auringossa! Yhtä varma
kuin olemassaolostani olen siitä, ettei kuningas-vainaja tiennyt tästä
tytöstä mitään.»
»Samoin minä, herra pastori», vakuutti eversti, »minäkin olen siitä
yhtä varma kuin autuudestani, uskon kautta ilman lain töitä».
»Varmasti», vahvisti Laubfinger. »Muuten olisi kuningas lähettänyt
hänet pois ja etsityttänyt minua.»
»Voi sun peijakas», päivitteli kornetti ja Ida-rouva huokasi.
»Minä olen sanan palvelija, te, herra eversti, olette harmaapäinen,
te, kornetti aatelismies, se koskee teidän etuanne ja hyötyänne, herra
Laubfinger, Ida-rouvasta minä takaan: me emme siitä hiisku.»
Hovipoika avasi kuolevat silmänsä. Hänen katseensa harhaili pelokkaasti
ympäri huonetta ja pysähtyi Åke Tottiin: »Kummityttösi ei totellut
sinua, ei voinut... olen suuri syntinen.»
»Hourailette», keskeytti hänet pappi ankarana. »Olette hovipoika
August Leubelfing, nürnbergiläisen patriisin, kauppaherra Arbogast
Leubelfingin avioliitossa sinä ja sinä päivänä syntynyt poika,
kuolemaan vaipunut marraskuun seitsemäntenä päivänä tuhat kuusisataa
kolmekymmentä kaksi Lützenin taistelussa päivää ennen saamistaan
haavoista, _pugnans cum rege Gustavo Adolpho_.» [»Taistellen kuningas
Kustaa Adolfin kanssa.»]
»_Fortiter pugnans_» [»taistellen urhoollisesti»], korjasi kornetti
innoissaan.
»Näin kirjoitan minä hautakiveenne. Sopikaa nyt Jumalanne kanssa.
Hetkenne on tullut.» Maisteri ei saattanut kokonaan karkoittaa tylyyttä
äänestään. Vaikka hovipoika oli jo eroamaisillaan maailmasta, ei hän
voinut muuta kuin paheksua tämän lapsen seikkailuhalua, joka oli
saattanut hänen sankarinsa maineen vaaraan.
»En voi vielä kuolla, minulla on vielä paljon sanomista!» korisi
hovipoika. »Kuningas... sumussa... lauenburgilaisen kuula...» kuolema
sulki hänen huulensa, mutta se ei voinut estää hänen sammuvaa
katsettaan vielä kerran etsimästä kuninkaan kasvoja.
Jokainen läsnäolevista teki oman johtopäätöksensä ja täydensi
lauseen omalla tavallaan. Mielenmalttinsa säilyttävä pappi, jonka
isänmaanrakkautta loukkasi ajatus, että saksalainen ruhtinas
olisi salaa murhannut Saksan ja — mikä merkitsi hänelle samaa —
protestanttisuuden asian pelastajan, kehoitti hartaasti heitä kaikkia
hovipojan mukana laskemaan hautaan tämän katkelman puheesta, jonka
kuolema oli särkenyt.
Kun August Leubelfingin kohtalo oli ratkaistu ja hän makasi elotonna
kuninkaansa vieressä, nyyhkytti Laubfinger: »Koska serkkuni nyt on
mennyt ikuisuuteen ja tulee kysymys perinnöstä, otan minä toki oman
nimeni takaisin?» ja hän loi ympärillä oleviin kysyvän silmäyksen.
Maisteri Todenus katseli uljaan nürnbergittären viattomia kasvoja,
joiden ilme oli onnellinen. Ankara mies ei voinut vastustaa liikutuksen
tunnetta. Hän ratkaisi asian: »Ette ota! Te saatte pysyä Laubfingerinä.
Teidän nimellenne tulee kunnia päästä jalon tytön hautapatsaaseen,
tytön, joka vielä kuolemassaankin rakasti ylevää sankaria. Te olette
pelastanut kalleimman omaisuutenne, rakkaan elämänne. Tyytykää siihen.»
Kirkko lukittiin ja teljettiin kiinni ihmistulvan takia. Huhu, että
kuninkaan ruumis oli siinä, oli levinnyt nopeasti. Ruumiit pestiin
ja pantiin paareille kirkon holviin. Päivä oli jo valjennut. Kun
kirkon ovet avattiin kansanjoukolle, joka kärsimättömänä mutta
kunnioittavannäköisenä tunkeili sisään, lepäsivät ruumiit kahdella
paarilla alttarin edessä, kuningas ylempänä, hovipoika alempana ja
päinvastaiseen suuntaan, niin että hänen päänsä oli kuninkaan jalkojen
kohdalla. Aamuauringon säde — edellisen päivän sumua oli seurannut
sininen, pilvetön taivas — hiipi matalasta kirkonikkunasta sisään
ja kirkasti sankarin kasvot, säästyipä vieno heijastus hovipojankin
kiharaiselle päälle.