Leubelfing heräsi omaan hätähuutoonsa. Aamu sarasti, ja hän huomasi
kuninkaansa, joka sikeästi nukuttuaan taas tunsi mielensä raikkaaksi
ja valoisaksi, olevan mitä hilpeimmällä ja ystävällisimmällä tuulella.
Kuningattarelta saapui kirje. Siinä oli tärkeätä ainoastaan lisäys,
jossa hän pyysi puolisoaan selvittämään erästä tämän avuliaan naisen
sydäntä painavaa asiaa. Lauenburgin herttua, siveetön mies, joka
tuskin kaksi kuukautta sitten oli valtiollisista syistä nainut erään
kuningattaren monista serkuista, oli jo ennen kuherruskuukauden
päättymistä ikävystynyt vaimonsa vaaleisiin palmikkoihin ja veden
värisiin silmiin ja rientänyt takaisin ruotsalaisten leiriin, missä hän
piti luonaan nuorta slovenitarta. Hänet oli herttua sissinä ollessaan
ryöstänyt hajoitetusta friedlantilaisesta joukkueesta. Kuningatar pyysi
nyt puolisoaan tekemään pikaisen lopun tästä räikeästä aviorikoksesta,
joka oli herättänyt yleistä paheksumista, sillä lauenburgilainen
ylpeili kauniista saaliistaan säätyläistensä nähden ja, koettaen
välttää ainoastaan kuninkaan katseita, antautui rohkeasti tähän syntiin
ja häpeään. Kustaa Aadolfille merkitsi asia vain yksinkertaista
velvollisuuden täyttämistä, ja hän käski lyhyesti tuoda slovenittaren,
jota kutsuttiin Corinnaksi, luokseen illalla kahdeksannella tunnilla,
arvellen silloin palaavansa lyhyeltä vakoilemisretkeltään. Ankara mutta
inhimillinen kun oli, aikoi hän nuhdella tyttöä ja lähettää hänet
hänen isänsä luo Wallensteinin leiriin, sillä hän tunsi Lauenburgin
herttuan ja tiesi, että tytön osallisuus rikokseen oli pienempi.
Annettuaan Leubelfingille määräyksen rauhoittaa kirjeessä kuningatarta
ja luvattuaan itse myöhemmin lisätä pari riviä ratsasti kuningas
omille asioilleen. Kahdeksas tunti oli kulunut, mutta kuningasta ei
vielä kuulunut. Sen sijaan saapui Corinna kahden peloittavan näköisen
ruotsalaisen pikenieerin seuraamana, jotka jättivät hänet eteiseen
kirjeen ääressä istuvan hovipojan huostaan. Leubelfingillä oli miekka
ja pistolit vieressään pöydällä. Sitäpaitsi oli linnanportilla vahti.
Hovipoika nosti silmänsä kirjeestä, katseli uteliaasti vangittua
naista, hämmästyi hänen kauneuttaan ja käski hänen istuutua. Nainen
oli keskikokoinen, ja siro kaula, joka kohosi pyöreistä olkapäistä,
kannatti viehättävää pientä päätä. Paljoa ei puuttunut: hieman tyynempi
katse, vapaampi otsa, rauhallisemmat sieraimet ja suupielet, ja tämä
herttainen pää olisi muistuttanut runotarta. Mutta nainen oli kaikesta
päättäen Corinna ja siis kaukana runottaresta. Pikimustat palmikot ja
tummasti uhkaavat silmät loivat kalpeutta ihastuttaviin kasvoihin.
Kirjava puku oli joutunut epäjärjestykseen. Sen värejä ei etelän kirkas
aurinko hillinnyt ja se näytti täällä pohjoisen taivaan alla räikeältä
ja silmiin pistävältä. Hänen rintansa näkyi kiivaasti sykkivän.
Äänettömyys kävi tytölle sietämättömäksi. »Nuori herra, missä on
kuningas?» kysyi hän mielenliikutuksesta melkein huutaen. »Ratsastanut
pois. Tulee kohta!» vastasi Leubelfing mahdollisimman alavalla äänellä.
»Älköön kuningas kuvitelkokaan, että jättäisin herttuaa», jatkoi
intohimoinen tyttö hillittömän kiivaasti. »Olen menehtyä rakkaudesta
häneen. Ja minne minä lähtisin? Isänikö luo? Hän kohtelisi minua
julmasti. Jään tänne. Kuninkaalla ei ole valtaa herttuan yli. Herttuani
on hallitseva ruhtinas.» Hän toisteli hädässään tuon ilkeämielisen
lauenburgilaisen sanoja, joka osaksi vakavasti osaksi piloillaan peitti
ruhtinasvaipallaan kaikki ilkityönsä.
»Ei auta, neito», vastasi Kustaa Aadolfin hovipoika. »Ruhtinas tai
muu, kuningas on sodassa hänen esimiehensä, ja lauenburgilaisen on
totteleminen.»
»Herttua», väitti slovenitar, »on mitä ylhäisintä sukuperää,
mutta kuningas on vain halpaa ruotsalaista talonpoikaissukua.»
Lauenburgilainen oli varmaankin kertonut hänelle Kustaa Waasan
talonpoikaispuvusta alkunsa saaneen tarun. Leubelfing nousi
loukkaantuneena ja astui suorana kuin seiväs Corinnaa kohti, pysähtyi
aivan hänen eteensä ja kysyi ankaran näköisenä: »mitä puhut?» Tyttö
oli pelokkaana myös noussut, ilme hänen kasvoissaan muuttui äkkiä,
ja hän kietoi kätensä hovipojan kaulaan sanoen: »Rakas herra! Kaunis
herra! Auttakaa minua! Teidän täytyy auttaa minua! Rakastan Lauenburgin
herttuaa, enkä luovu hänestä! En koskaan!» Hän huusi ja rukoili,
suuteli ja syleili hovipoikaa ja painoi häntä rintaansa vasten, mutta
astui äkkiä sanomattomasti hämillään askeleen taaksepäin ja ivan
vääntämille huulille ilmaantui mitä omituisin hymy.
Hovipoika tuli kalmankalpeaksi. »Pikku siskoni», sipatti Corinna
viekkain katsein, »jos sinä koettaisit vaikutusvaltaasi» — samassa
silmänräpäyksessä Leubelfing tarttui lujasti hänen käsivarteensa,
pakoitti hänen polvistumaan ja suuntasi pistolinsa, johon hän nopeasti
oli tarttunut, pienen pään ohimoa kohti. »Laukaise vain», huusi Corinna
melkein mielettömänä, »ja tulkoon ilosta ja surkeudesta loppu!»: mutta
väänsi ja kiersi pientä kaulaansa mitä taitavimmin ja notkeimmin,
koettaen välttää pistolin suuta.
Leubelfing asetti kylmän rautaisen pistolin suun keskelle naisen otsaa
ja sanoi kuolemankalpeana mutta tyynesti: »kuningas ei tiedä siitä
mitään, niin totta kuin toivon tulevani autuaaksi.» Vastaukseksi
sai hän epäilevän hymyn. »Kuningas ei tiedä siitä mitään», toisti
hovipoika, »ja sinä vannot tämän ristin kautta» — hän oli kultavitjasta
riuhtaissut sen esiin naisen povesta — »keneltä olet sen saanut?
Äidiltäsikö, sanot? — Sinä vannot minulle tämän ristin kautta, ettet
sinäkään mitään tiedä! Tee se pian, taikka ammun!»
Hovipoika laski aseensa, sillä hän kuuli kavioiden kapsetta,
sotilastervehdyksen hälinää ja kuninkaan raskaiden askelten tulevan
ylös rappusia. Hän loi vielä kerran maasta nousevaan Corinnaan
hartaasti rukoilevan katseen, joka näkyi ilmaisevan, mitä huulet eivät
milloinkaan olisi lausuneet: »ole armollinen! Olen sinun vallassasi!
Älä ilmaise minua! Rakastan kuningasta!»
Kustaa Aadolf astui sisään, kokonaan toisenlaisena nyt kuin kaksi
tuntia sitten ratsastaessaan kotoa. Hän oli ankara kuin tuomari
Israelissa, täynnä pyhää vihaa ja tulista kiivautta, niiden raamatun
sankarien kaltainen, joiden täytyi poistaa huutava vääryys kansansa
keskuudesta, ettei koko kansa joutuisi turmioon. Hän oli vastikään
nähnyt kauhistuttavan, iljettävän kohtauksen, miten saksalaiset
aatelismiehet saksalaisen ruhtinaan johdolla ryöstivät saksalaista
talonpoikaisjoukkoa, joka friedlantilaista paeten etsi suojaa
ruotsalaisten leiristä.
Herrat olivat erään toverinsa teltassa juoneet, pelanneet korttia ja
napupeliä aamun sarastukseen saakka. Mitä epäilyttävin seikkailija
oli pitänyt pankkia ja riistänyt heidät putipuhtaiksi. Vaihdettuaan
muutaman sanan keskenään, päästivät he kaikesta päättäen epärehellisen
pelaajan hätyyttämättä menemään, koska hän oli aatelia ja siis
heidän kaltaisensa, mutta hyökkäsivät sen sijaan kotiin palatessaan
väsyneinä ja ärtyisinä keskelle leiritietä patoutuneeseen vaunukasaan.
Lauenburgin herttua oli ratsastaessaan telttansa ohi vilkaissut
sisään, huomannut pesän tyhjäksi, heti epäillyt kuningasta syypääksi
siihen ja täyttä laukkaa rientänyt toveriensa perästä, yllyttäen heitä
saaliinhimoiseen tekoon, jonka hän tiesi vihlovan Kustaa Aadolfin
sydäntä, niinpian kuin hän saisi siitä tiedon.
Kuningas tahtoi omin silmin nähdä heidän ilkityönsä ja ratsasti
keskelle sekasortoa, missä kirstuja ja arkkuja murrettiin auki, hevosia
pistettiin kuoliaaksi tai ryöstettiin, turvattomia ihmisraukkoja
rääkättiin, ja niitä, jotka puolustivat itseään, haavoitettiin. Kustaa
Aadolfia kohti nousi rukoilevia käsiä, hartaita pyyntöjä, kirouksia
ja sadatuksia, ikäänkuin hän olisi istunut Jumalan valtaistuimella.
Kuningas hillitsi vihansa; hän jätti sen purkamisen toistaiseksi. Hän
antoi ensiksi käskyn pitää huolta rääkätyistä pakolaisista, ja sitten
koko aatelisjoukkue sai määräyksen saapua hänen luokseen yhdeksännellä
tunnilla. Kotimatkalla hän pysähtyi ruoskurin teltan eteen, kehoitti
häntä kääriytymään punaiseen vaippaansa ja seuraamaan pienen välimatkan
päässä.
Tässä mielentilassa oli Kustaa kuningas, kun hän näki lauenburgilaisen
rakastajattaren. Hänen katseensa tarkasti tyttöä, jonka kesytön kauneus
ei häntä miellyttänyt ja jonka räikeä puku loukkasi hänen kirkkaita
silmiään.
»Ketkä ovat vanhempasi», kysyi hän, välittämättä tytön omasta nimestä
tai vaiheista.
»Kroatilainen päällikkö; äitini kuoli varhain», vastasi tyttö, ja hänen
tummat silmänsä välttivät Kustaa Aadolfin kirkasta katsetta.
»Lähetän sinut takaisin isäsi luo», sanoi kuningas.
»Ei», vastasi tyttö, »hän pistäisi minut kuoliaaksi.»
Säälin tunne vähensi kuninkaan ankaruutta, ja hän mietti lievempää
rangaistusta. »Olet miehen puvussa kuljeskellut leirissä; se on
kielletty», syytti hän tyttöä.
»En koskaan», vastasi Corinna vilpittömästi loukkaantuneena, »niin
siveetön en ole koskaan ollut.»
»Mutta», jatkoi kuningas, »sinä rikot toisten avioliittoa vastaan ja
teet nuoren, jalon ruhtinattaren onnettomaksi.»
Slovenittaren silmissä säihkyi kiihkeä mustasukkaisuus. »Mutta jos hän
rakastaa minua enemmän, rakastaakin minua yksin, mitä minä sille voin?
Mitä minua toinen liikuttaa?» sanoi hän uhmaten ja halveksien. Kuningas
katseli häntä hämmästynein katsein, ikäänkuin kysyen itseltään, oliko
tuo tyttö lapsena koskaan saanut kristillistä opetusta.
»Olen pitävä sinusta huolen», sanoi kuningas sitten. »Nyt käsken sinun
kokonaan ja ijäksi jättämään lauenburgilaisen. Rakkautesi on kuoleman
synti. Totteletko?» Nainen kesti kuninkaan katseen, silmät ensin
soihtuina leimahtaen sitten itsepintaisesti tuijottaen, ja pudisti
päätään. Kustaa Aadolf kääntyi ovella seisovan ruoskurin puoleen.
»Mitä tuo täällä tekee?» kysyi tyttö väristen. »Onko se pyöveli?
Mestaako hän minut?»
»Hän leikkaa hiuksesi, sitten ensi lähetys vie sinut Ruotsiin ja siellä
saat pysyä kasvatuslaitoksessa, kunnes sinusta tulee evankelinen
nainen.»
Pieniin aivoihin tulvehti äkkiä sellainen määrä ihmeellisiä aavistuksia
ja outoa pelkoa, että ne olivat mennä sekaisin. Ajettu päälaki!
Saattoiko olla mitään nöyryyttävämpää tai häpeällisempää! Entä Ruotsi,
tuo jäinen maa talviöineen, josta hän oli kuullut puhuttavan, sehän
oli kummitusten ja peikkojen maa! Mitä harkittua ja julmaa kidutusta
merkitsikään tuo outo sana kasvatuslaitos? Evankelinen nainen,
eikö se merkinnyt samaa kuin vääräuskoinen. Täytyikö hänen päälle
päätteeksi luopua taivaallisesta osuudestaan; hänen, joka ei rikkonut
paastoja, eikä laiminlyönyt hartauden harjoittamista... Hän tarttui
rikkirevityissä vitjoissa riippuvaan ristiin ja suuteli sitä kiihkeästi.
Sitten hän antoi katseensa harhailla ympäri huonetta ja pysähdytti sen
täynnä kostonhimoa hovipoikaan. Hän avasi jo huulensa syyttääkseen
kuningasta aviorikoksesta, samasta, josta häntä itseään syytettiin.
Kustaa Aadolf seisoi tyynenä syrjempänä. Hän oli ottanut Leubelfingin
kirjeen käteensä ja katseli sitä likinäköisine silmineen. Tarkkaavain
kasvonpiirteiden lempeä ja oikeudenmukainen ilme, jossa oli jotain
majestetista ja jumalaista, peloitti Corinnaa; se oli hänestä outoa
ja kaameata, jonkatähden hän pelkäsi sitä. Kesyttämättömältä tytöltä,
joka oikealla tavalla tiesi arvostella jokaisen miehen ymmärrettävän
intohimon vääntämiä kasvoja niitä säikähtämättä, jäi tämä jalo ja
inhimillinen ilme ymmärtämättä. Hän ei voinut kauemmin katsella
kuningasta. »Oikeastaan», ajatteli hän, »on tuo lumikuningas jäätynyt
ihminen, joka ei huomaa naisen läsnäoloa, eikä rakkautta, mikä
salaisesti häntä ympäröi. Voisin saattaa tuon nuoren ihmisen turmioon!
Mutta mitäpä hyötyä siitä olisi? Ja sitäpaitsi — hänhän rakastaa
kuningasta!»
Ruoskuri astui askeleen eteenpäin ja ojensi kätensä slovenitarta kohti.
Nuori nainen ei nähnyt mitään pelastumisen mahdollisuutta. Salaman
nopeudella hän kääntyi hovipojan puoleen ja kuiskasi hänen korvaansa:
»Lueta minulle kymmenen messua, sisko! Niitä kalliimpia! Olen kyllä
ansainnut paksun kynttilän! No niin, toista seuraa onni, ja toista» —
hän työnsi kätensä taskuun, veti esiin tikarin, viskasi tupen menemään
ja leikkasi taidokkaasti poikki kaulasuonensa, kuin olisi se ollut
kyyhkysen. Leirin keittiössä hän lienee oppinut sillä lailla tikaria
käyttämään.
Ruoskuri levitti punaisen vaippansa, laski naisen siihen pitkälleen,
kääri hänet siihen ja kantoi kuin nukkuvan lapsen ulos sivuovesta.
Viereisestä huoneesta alkoi kuulua vilkasta ja sopimattoman
äänekästä keskustelua ja kellon lyödessä yhdeksän astui kuningas,
jolle Leubelfing avasi kaksoisovet, saapuvilla olevain saksalaisten
ruhtinaitten ja herrain pariin.
Heitä lienee ollut noin viisi- tai kuusikymmentä ja he muodostivat
ahtaassa huoneessa tiheän piirin. Herrat eivät käyttäytyneet erikoisen
kunnioittavasti, monet olivat suorastaan välinpitämättömiä, ikäänkuin
häpy olisi ollut heille yhtä tuntematon kuin pelkokin. Rohkeita ja
viekkaita oli vierekkäin, kunnianhimoisia ja typeriä, hurskaita ja
julkeita. Useimmat heistä olivat antaneet väkeään armeijaan, eikä
heitä voinut jättää huomioon ottamatta. Kustaa Aadolfista vasemmalle
pysytteli vaatimattoman näköisenä kapteeni Erlach, jolla oikeastaan ei
ollut täällä mitään tekemistä. Tämä soturi oli aikansa jumalisimpana
sankarina astunut Kustaa Aadolfin joukkoihin ja oli usein sanonut
kuninkaalle surkuttelevansa kaikkia niitä syntejä, joita hänen täytyi
täällä suuressa valtakunnassa nähdä: kiittämättömyyttä, kavaluutta,
juonittelua, ansojen virittämistä, salapeliä, näyttelemistä, jälkien
peittelemistä, lahjomista, maitten myyntiä, petosta, — kaikki
syntejä, jotka hänen schweitsiläisillä vuorillaan olivat peräti
tuntemattomia ja mahdottomia. Hän oli ehkä tullut saapuville vain
voidakseen kertoa läheiselle ystävälleen, Ranskan lähettiläälle,
jota kapteenin siveellinen yksinkertaisuus miellytti, jotain uutta,
jolle ranskalaiset luonnostaan ovat niin kärkkäitä, vai olisiko hän
tehnyt sen nähdäkseen sielunsa ylennykseksi miten hyve vie paheesta
voiton. Hän siristi tyynesti silmiään ja pyöritteli kädet ristissä
peukaloitaan. Vastapäätä tätä hyveen esikuvaa, kuninkaasta oikealle,
seisoi synti henkilöllistyneenä: Lauenburgilainen upeimmassa puvussaan
ja kalleimmassa pitsikauluksessaan, levottomasti siirrellen jalkojaan,
pirullisesti hymyillen ja silmiään pyörittäen. Hän oli kohdannut
ruoskijan apulaisen, jolle vaippa oli uskottu. Sen laskoksien alla oli
hän tuntenut ihmisruumiin, astunut sen luo ja nostanut vaippaa.
Kustaa Aadolf loi koolla oleviin tuomitsevan katseen. Sitten puhkesi
myrsky. Ihmeellistä — näitten ylpeitten kasvojen, uhmaavan esiintymisen
ja aatelittomia sydämiä peittävien korskeitten pukujen ärsyttämättä
käytti kuningas tahallaan raakaa, talonpoikaista puhetapaa, mikä ei
muuten ollut hänelle ominaista.
»Ryöväreitä ja varkaita olette te ensimäisestä viimeiseen! Häpeä
teille! Ryöstätte omia maamiehiänne ja uskonveljiänne! Hyi! Inhoan
teitä! Sydämeni täyttyy kiukulla! Vapautenne puolesta olen tyhjentänyt
aarreaittani — neljäkymmentä tynnyriä kultaa — enkä sen vertaa teiltä
ole ottanut, että olisin saanut edes parin ratsastushousuja! Niin,
kernaammin olisin minä alastomana ratsastanut, kuin olisin vaatettanut
itseäni saksalaisten varoilla! Teille minä olen lahjoittanut kaikki,
mikä tielleni on sattunut, enkä itseäni varten ole pidättänyt edes
sikopahnaa!»
Näin kovin ja karkein sanoin soimasi kuningas tätä aatelistoa.
Palaten taas aineeseensa, kiitti hän herrojen rohkeutta ja moitteetonta
käytöstä taistelukentällä ja toisti useamman kerran: »Urhoollisia
te olette; niin, sitä te olette! Ratsastajina ja sotilaina olette
nuhteettomia!» mutta sitten leimahti hänen vihansa uudestaan ja vielä
voimakkaampana: »jos nousette kapinaan minua vastaan», uhkasi hän
heitä, »käyn suomalaisten ja ruotsalaisten joukkojeni etunenässä teidän
kimppuunne ja isken ympärilleni, että repaleet lentävät!»
Hän päätti puheensa kristillisillä neuvoilla ja pyysi heitä painamaan
mieleensä sen opetuksen, minkä he nyt olivat saaneet. Kapteeni Erlach
pyyhkäsi kyyneleen silmästään. Herrat koettivat olla sen näköisiä, kuin
asia ei olisi heitä erikoisesti liikuttanut, mutta heidän käytöksensä
oli tullut huomattavasti sävyisemmäksi. Muutamiin näytti puhe
vaikuttaneen ja joitakuita liikuttaneenkin. Saksalainen kestää paremmin
karkeata suoraa sättimistä kuin laimeata saarnaa tai hienoa, purevaa
ivaa.
Tähän saakka olisi kaikki ollut niinkuin olla pitikin. Silloin
Lauenburgilainen, kääntyen osaksi kuninkaan osaksi säätyveljiensä
puoleen, päästi huuliltaan häpeämättömän julkeat, röyhkeät sanat:
»Miksi teidän majesteettinne viitsii joutavasta suuttua? Mitä me herrat
olemme tehneet? Keventäneet alamaisiamme!»
Kustaa kalpeni. Hän viittasi luokseen rankaisumiehen, joka oli oven
takana.
»Laske kätesi tämän herran olkapäälle!» komensi hän. Ruoskija astui
esiin, mutta ei uskaltanut totella, sillä herttua oli vetänyt miekkansa
tupesta, ja vaaraa ennustava sorina kuului piiristä.
Kustaa riisti lauenburgilaiselta aseen, nojasi terää jalkaansa vasten
ja jännitti sitä kunnes se katkesi. Sitten hän tarttui ruoskijan
paksuun, karvaiseen käteen, painoi sen hervottomana seisovan
lauenburgilaisen olkapäälle, piti sitä jonkun aikaa siinä ja sanoi:
»Poika, olet hallitseva ruhtinas, enkä voi sinuun kajota, mutta
pyövelin käsi tarttukoon sinuun!»
Hän kääntyi ja meni. Pyöveli seurasi häntä verkalleen.
Kohtaus oli saattanut miltei kouristuksentapaiseen nauruun hovipojan,
jonka tungos salissa oli työntänyt raskaiden damastiverhojen peittämään
ikkunakomeroon. Corinnan verinen loppu oli sekä järkyttänyt että
keventänyt hänen mieltään, ja hänen sankarinsa lannistamat ruhtinaat
näyttivät hänestä komedian henkilöiltä. Hän oli kuin poika, joka
hyvillään ja nauruaan pidättäen kuuntelee kuinka hänen isänsä, jonka
valtaa ja mainetta hän ihailee ja jonka suojassa hän tietää olevansa,
antaa läksytyksen velvollisuutensa unohtaneelle rengilleen. Mutta
kuullessaan ensimäisen tavuun, minkä lauenburgilainen lausui, lyyhistyi
hän pelosta; niin kammottavasti muistutti lauenburgilaisen ääni hänen
omaa ääntään. Sama sointi, sama tarmo ja metallinen kaiku. Pelko
muuttui kauhuksi, kun lauenburgilainen Kustaa kuninkaan poistuttua
purskahti teennäiseen nauruun ja puhkesi kimeästi puhumaan: »tuo
ruotsalainen talonpoika sätti kuin tallirenki! Tuhat tulimmaista, miten
me hänet suututimmekin tänään. _Pereat Gustavus_! Eläköön saksalainen
vapaus! Tuletkos, arvoisa veljeni, telttaani korttia lyömään? Annan
aukaista tynnyrin würzburgilaista!» Hän pisti kätensä lähinnä seisovan
ruhtinaan kainaloon. Tämä herra vetäytyi kohteliaasti hänestä erilleen
ja vastasi arvokkaasti kumartaen: »valitan. Olen lupautunut muualle.»
Lauenburgilainen kääntyi seuraavan rajakreivin puoleen ja pyysi häntä
mukaansa vieläkin iloisemmin ja innokkaammin: »Et saa kieltäytyä,
toveri! Sinun täytyy saada tappiosi korvatuksi!» Rajakreivi, joka
oli äkkipikainen herra, käänsi hänelle selkänsä. Joka kerta kun
lauenburgilainen uudisti pyyntönsä kieltäydyttiin yhä lyhyemmin ja
tylymmin. Hänen askeltensa ja liikkeittensä eteen muodostui autio
paikka, ja huone tyhjentyi vähitellen.
Vihdoin seisoi hän yksin keskellä huonetta, josta kaikki olivat
poistuneet. Hän huomasi selvästi, että hänen säätytoverinsa aina
vastedes tulisivat häntä tarkasti välttämään. Tuntiessaan itsensä
leimatuksi mieheksi vääntyivät hänen kasvonsa vihasta ja hän kohotti
puristetut nyrkkinsä, uhmaten joko kuningasta tai kohtaloa. Hovipoika
ei voinut kuulla, mitä hän mumisi, mutta ylhäisen kreivin kasvonilme
oli niin pirullinen, että salainen kuuntelija oli vähällä mennä
tiedottomaksi.