II.

»Kuuleppas, nuori Leubelfing! Tule tänne, minulla on vähän asiaa. Jos

pahimmassa tapauksessa ompelisit näppärillä sormillasi jonkun napin

kuninkaani takkiin, tai ratkenneen sauman, ei se hovipojanarvoasi

vähääkään alentaisi. Etkö ole Nürnbergissä milloinkaan kurkistanut

äitisi tai siskosi olan takaa ompelutyynyyn? Ompeleminen ei ole taito

eikä mikään, sitä voi jokainen ruotsalainen sotilas sinulle opettaa.

Rypistätkö otsaasi, veitikka? Tottele ja ole kohtelias! Tuossa on omat

ompeluvehkeeni! Lahjoitan ne sinulle.»

Ja brandenburgilaissyntyinen Ruotsin kuningatar ojensi nuorelle

Leubelfingille englantilaiset ompeluvehkeet rihmoineen, sormustimineen,

neuloineen ja saksineen. Mustasukkaisen hellyyden ajamana matkusti

kuningatar kaikkialle kuninkaan jälestä ja oli nytkin tullut lyhyellä

käynnillään yllättämään häntä lähelle Nürnbergiä kovaonniseen leiriin,

jonka keskellä olevaan, sodan melkein autioksi hävittämään linnaan

kuningas oli asettunut. Kuningatar avasi hovipojan vastahakoisissa

käsissä olevan ompelukotelon, otti siitä hopeaisen sormustimen ja pisti

sen nuorukaisen sormeen, sanoen lempeästi: »minä jätän sinun asiaksesi,

Leubelfing, pitää tarkkaa huolta siitä, että minun herrani kuningas

tulee aina siististi ja huolellisesti puettuna ihmisten ilmoille.»

»Mitä vietävää minä ymmärrän saumoista ja napeista», vastasi Leubelfing

punastuen harmista, mutta niin hullunkurisin kasvonilmein, ettei

kuningatar vähääkään loukkautunut, vaan nipisti häntä poskesta

armollisesti nauraen. Nuorukaisen korvissa kuului nauru ontolta

ja typerältä, ja hän tunsi ärtyistä vastenmielisyyttä ylhäistä

ruhtinatarta kohtaan, vaikkei tämä hyväntahtoinen nainen voinut sitä

aavistaa.

Kuningaskin, joka oli kynnykseltä kuullut heidän keskustelunsa, ratkesi

nyt myös vilpittömään nauruun nähdessään hovipoikansa miekka kupeella

ja sormustin sormessa. »Mutta Gust», sai hän vihdoin sanotuksi,

»sinähän kiroilet kuin pakana tai paavilainen! Sinussa on paljon

kasvattamista!»

Oikeastaan ei Kustaa Aadolfista ollut mikään rikos pitää kiinni

kunniasta, eikä hän siis myöskään voinut kieltää sitä hyvätapaiselta

ja miellyttävän näköiseltä nuorukaiselta, joka oli aina hänen

läheisyydessään eikä saanut väistyä hänen rinnaltaan, — kohtelihan

kuningas inhimillisellä hyväntahtoisuudella jokaista halvintakin

alamaistaan, pitäen kuitenkin sotilaallisen kurin aina voimassa.

Päälle päätteeksi oli Leubelfing turmeltumaton nuorukainen, joka

pienimmästäkin syystä punastui kuin tyttö, hiusrajaa myöten. Eikä

kuningas myöskään unhottanut, että nuori nürnbergiläinen oli

kohtalokkaissa pidoissa esittänyt eläköön-huudon »Saksan kuninkaalle»,

lausuen ehkä siten profetallisen ennustuksen urhoisan seikkailun

mainehikkaasta päättymisestä.

Elämä sankarin läheisyydessä oli hovipojalle ollut vienoa ja hurjaa,

autuasta ja tuskaisaa satua, vilpittömän kuninkaan tietämättä mitään

tästä salaisesta onnesta. Yhdeksästoista ikävuosi oli alkanut

huumaavasti ja oli myös ihanasti sammuva, kuin varjo aurinkoon.

Nuoressa rinnassa temmelsi suloinen, ylpeä onni, kalvava pelko

ja salattu riemu. Suonet sykkivät kiihkeästi, rinta hengitti

hätäisesti kuin olisi se tahtonut koota sisäänsä kaiken nautinnon

mitä huimapää-sydän voi tuntea kuolettavan luodin tai häpeällisen

paljastuksen aattona.

Kun kornetti esitti nürnbergiläisen nuorukaisen August Leubelfingin

kuninkaalle, oli Kustaa Aadolf työn touhussa ja tuskin ehti vilkaista

häneen. Niin pelastui hän julkeasta valheesta. Kustaa Aadolf istui

eräänä päivänä ratsunsa selkään lähteäkseen valmistamaan toista

toivotonta rynnäkköä voittamatonta friedlantilaista vastaan ja käski

hovipojan lähteä mukaan. Nuorukainen hyppäsi arkailematta raudikkonsa

selkään, sillä hän oli jo pienestä saakka tottunut satulaan ja

perinyt isältään, aikoinaan Ruotsin rohkeimmalta sotilaalta, solakan

ja ritarillisen vartalon. Kun kuningas jonkun ajan kuluttua katsoi

taakseen, oli hovipoika kalmankalpea, mutta se ei johtunut raudikon

hurjasta juoksusta eikä pojan tottumattomuudesta satulaan, vaan siitä,

että puolialastonta naista ajettiin jonkun matkan päässä piiskalla

ruotsalaisten leiristä. Nuorukaista iljetti tämä julkea näky.

Leubelfing ratsasti pelkäämättä kuninkaansa rinnalla kerran toisensa

jälkeen, sillä kuningas teki uuden rynnäkön, kun edellinen oli

torjuttu, pysyen itsepäisempänä kuin mitä hänelle oli ominaista. Minä

hetkenä tahansa saattoi kuningas kuolettavasti haavoittuneena vaipua

ratsultaan hänen syliinsä taikka hän itse kuninkaansa syliin. Kun

he sitten turhan yrityksen perästä ratsastivat takaisin, oli Kustaa

Aadolfin otsa synkkä, mutta hän koetti peittää huolensa ja moitti uutta

hovipoikaansa siitä, että tämä oli hävittänyt jalustimensa ja tarttunut

hevosen harjaan. Taikka hän sanoi nuorta Leubelfingiä uhkarohkeaksi ja

huimapääksi.

Hän ei yleensä kyllästynyt opettamaan isällisesti hovipoikaansa ja

sopivassa tilaisuudessa tutustuttamaan häntä kristinoppiin.

Kuninkaalla oli kiitettävä ja terveellinen tapa päättyneen päivätyön

jälkeen käyttää puoli tuntia ennen maatapanoa virkistyksekseen, jolloin

hän kehitetyllä tahdonlujuudellaan pakoitti itsensä unhottamaan

kaikki huolensa antaakseen niille päivän sarastaessa taas vallan.

Ja tässä tavassaan hän nytkin pysyi ja pysyi sitä lujemmin mitä

enemmän tuloksettomat rynnäköt ja suuri mieshukka särkivät hänen

suunnitelmiaan, loukkasivat hänen ylpeyttään ja soimasivat hänen

kristillistä omaatuntoaan. Näinä myöhäisinä lomahetkinä lepäsi

hän nojaten mukavasti tuoliinsa. Hovipoika istui jakkaralla hänen

vieressään. Pelattiin napupeliä, shakkia tai lautapeliä, jossa

hovipoika sai joskus kuninkaasta voiton. Kun kuningas oli oikein

hyvällä tuulella, kertoi hän kaikenlaisista tapahtumista, joita hänen

mieleensä johtui, kuten esimerkiksi loistavasta saarnasta, jonka hän

oli kuullut häämatkallaan Berlinin hovikirkossa. Siinä oli elämää

verrattu näyttämöön: ihmisiä näyttelijöihin, enkelejä katsojiin ja

esiripun sulkevaa kuolemaa regissööriin. Tai kertoili uskomatonta

juttua, miten hänelle, kuninkaalle, hänen lapsensa synnyttyä oli

ilmoitettu että hän oli saanut pojan, ja miten hän oli hetkisen

antanut pettää itseään. Välistä hän kuvaili juhlia ja pukuja ja

puhui, ihmeellistä kyllä, enimmäkseen sellaisista asioista, jotka

huvittivat ainakin yhtä paljon ellei enemmän tyttöä kuin poikaa,

aivan kuin hän olisi tiedottomasti tuntenut valepuvussa olevan

neitosen vaikutuksen ja huomannut sävyisässä nuorukaisessa kuuntelevan

naisen sulon. Hovipoika joutui usein pelon valtaan. Hän koetti

muuttaa ääntään karkeammaksi ja uskalsi jonkun miehekkään liikkeen.

Mutta epäilemättömän selvä sana tai likinäköisyyttä todistava ele

osoitti pelästyneelle hovipojalle, että Kustaa Aadolf oli nyt saman

harhaluulon vallassa kuin tyttärensä Christelin syntyessä. Heti kun

nuori Leubelfing taas oli varma petoksensa menestymisestä, tuli hän

niin rohkeaksi ja tuttavalliseksi, että kuninkaan täytyi pitää häntä

kurissa. Niinpä hän kuullessaan Kustaa Aadolfin hellästi kiittävän

puolisoaan kysyi ripeästi: »minkä näköinen oli sitten kreivitär Ebba

Brahe?» Tällä Kustaan nuoruuden lemmityllä, sittemmin De la Gardien

puolisolla — kun hänen täytyi luopua vuosisadan urhoollisimmasta

miehestä, otti hän lähinnä urhoollisimman — oli tumma tukka, mustat

silmät ja terävät kasvonpiirteet. Mutta siihen utelias hovipoika sai

vastaukseksi kuninkaan kädestä aika tuntuvan lyönnin vasten liian

rohkeasti lörpöttelevää suutaan, jonka pielissä Kustaa oli huomaavinaan

vallattoman naurun oireita.

Eräänä päivänä tahtoi kuningas lähettää Christelilleen lahjaksi

ensimäisen sinettisormuksen. Jalokiveen oli kaiverrettava

muodinmukainen mietelause, tunnussana, joksi sitä kutsuttiin, ja sen

tuli — eroitukseksi suvun tunnuslauseesta — mahdollisimman lyhyesti

ilmaista jotain sormuksen omistajalle personallisesti ominaista, hänen

keksimänsä elämänohje tai sydämensä toivomus, kuten esimerkiksi nuoren

Kaarle viidennen kunnianhimoa todistava »N o n d u m». Kustaa Aadolf

olisi kaiketi kyllä itse keksinyt lapselleen sopivan tunnuslauseen,

ellei muoti olisi vaatinut, että sen tuli olla latinan-, italian- tai

ranskankielinen.

Kuningas kumartui syvään suurehkon kirjan yli, ja hänen säteilevät

mutta likinäköiset silmänsä etsivät sen tuhansista, kuuluisien tai

terävien miesten lausumista mietelmistä tunnussanaa, jonka hän

olisi suonut vasta seitsemänvuotiaalle mutta varhain kehittyneelle

tyttärelleen. Nämä lakoniset lauseet huvittivat häntä, sillä ne

ilmaisivat usein oikein ja sattuvasti keksijäinsä — suurimmaksi

osaksi historiallisten henkilöiden — luonteen tai välistä sen suoran

vastakohdan, riippuen kysymyksessä olevien henkilöiden inhimillisestä

turhamaisuudesta ja itsensäpettämisestä.

Hento sormi, joka loi jyrkän varjon kirkkaasti valaistulle lehdelle,

osoitti tuntematonta alkuperää olevaa mietelmää. Se oli kuninkaan

olan yli kurkistavan hovipojan sormi, ja tunnussana oli: »_Courte et

bonne_!» Se on: jos minun olisi suotu valita elämäni, valitsisin lyhyen

ja nautintorikkaan! Kuningas luki, näkyi hetkisen miettivän, pudisti

epäilevänä päätään ja veti hovipoikaa siroista korvista puoleensa. Hän

painoi Leubelfingin jakkaralle istumaan aikoen pitää hänelle pienen

saarnan. »Gust Leubelfing», aloitti hän miellyttävän opettavasti,

painaen päänsä tuolinsa täytettyyn selkänojaan, niin että täyteläinen

leuka ja kullankeltainen suippoparta tulivat näkyviin, ja puoli-ummessa

olevien silmien veitikkamainen loiste sattui hovipojan kohotettuihin,

tarkasti kuunteleviin kasvoihin. »Gust Leubelfing, poikani! Tämän

epäilyttävän lauseen on luultavasti keksinyt joku maailmanlapsi, joku

epikurolainen, joksi tohtori Luther kutsuu senkaltaisia ihmisiä.

Elämämme on Jumalan kädessä. Emme saa siis toivoa sitä pitkäksi eikä

lyhyeksi, vaan on meidän tyydyttävä siihen, mitä Hän meille antaa.

Entä hyväksi? Niin, hyväksi kyllä saamme toivoa sen; se on oikein ja

luonnollista. Mutta ei pelkkää huumaa ja hälyä, jota tämä ranskalainen

lause epäilemättä tarkoittaa. Miten olet sinä, rakas poikani,

käsittänyt tämän tunnuslauseen?»

Leubelfing joutui hieman hämilleen ja vastasi ensin arasti, mutta

kävi joka sanalta vapaammaksi ja varmemmaksi: »armollinen herra, minä

käsitän sen näin: tahdon koota kaikki elämäni säteet yhdeksi liekiksi

yhtä ainoata hetkeä varten, että harmaan hämärän sijasta saisin

häikäisevää onnen kirkkautta, joka leimahtaa ja sammuu kuin salama.»

Hän vaikeni. Kuningasta ei näyttänyt miellyttävän tällainen puhetapa

leimahtavine salamoineen, vaikka se olikin vuosisadan lempimetafori.

Hienopiirteiset huulet kaartuivat ivallisesti, mutta ne eivät vielä

ehtineet avautua moitetta lausumaan, kun hovipoika intohimonsa vallassa

huusi: »Niin minä tahtoisin! _Courte et bonne_!» Hän vaipui hetkeksi

mietteisiin ja lisäsi surumielisenä: »rakas herrani, mahdollisesti

ymmärrän tämän lauseen väärin. Sen voi käsittää monella eri tavalla

kuten useimpia tämän kirjan lauseita. Sen vain tiedän, ja se on

puhdasta totuutta: jos kuula, joka sinua, minun omaa rakasta herraani,

tänään hipaisi, olisi» — viimeistä sanaa ei kuulunut — »niin elämästäsi

olisi sanottu _courte et bonne_, sillä sinä olet samalla nuorukainen ja

mies... ja elämäsi on ollut hyvä!»

Kuningas sulki silmänsä ja näytti nukkuvan, väsynyt kun oli päivän

kuormasta ja helteestä. Aluksi hän kuitenkin vain oli nukkuvinaan

ikäänkuin ei olisi kuullut hovipoikansa imartelua ja olisi tahtonut

päästä vastaamasta siihen.

Näin leikitteli leijona koiran kanssa, ja koira leijonan kanssa. Ja

aivan kuin oikullinen tai turmioon vievä kohtalo olisi tahtonut yhä

lujemmin kiinnittää rakastunutta lasta jumaloituun sankariin, näytti se

hänelle yhä uusia puolia sankarissa, paljasti hänen syvimmät tunteensa

ja antoi hovipojan myös ottaa osaa herransa tuskaan, katkerimpaan mitä

on olemassa, isän tuskaan.

Osoittaen Leubelfingille ehdotonta luottamusta, antoi kuningas hänen

lukea itselleen ääneen prinsessansa hovinhoitajattaren Tukholmasta

säännöllisesti kirjoittamat kirjeet, ja hän sai niihin myös vastata.

Tämän ylhäisen naisen käsiala oli niin pientä ja epäselvää ja

hänen tyylinsä niin monisanaista ja perinpohjaista, että Kustaa

tavallisesti heti työnsi hänen seikkaperäiset kirjeensä hovipojalle,

jonka vilkkaat silmät ja liikkuvat huulet yhtä nopeasti kiitivät

pitkin rivejä kuin hänen nuoret jalkansa hyppelivät kiertoportaiden

lukemattomia astimia. Eräänä päivänä huomasi Leubelfing kirjekuoren

nurkassa ison S kirjaimen, jolla siihen aikaan merkittiin tärkeitä

ja salaisia kirjeitä. Ne tuli vastaanottajan personallisesti avata

ja lukea. Hovipojanominaisuudet, uteliaisuus ja rohkeus saivat

ylivallan. Leubelfing mursi sinetin ja sai lukea ihmeellisen jutun.

Prinsessan hovinhoitajatar oli — kuninkaan itsensä laatiman ja kielten

varhaista oppimista tarkoittavan opetussuunnitelman mukaan — hankkinut

Christelille italiankielen opettajan. Huolella tehty valinta näytti

onnistuneen. Nuorella miehellä, joka oli ruotsalainen ja ylhäistä

syntyperää ja joka pitkillä matkoillaan oli nähnyt paljon maailmaa,

oli sekä ulkonaisesti että sisäisesti kaikki hyvät edellytykset:

ylhäisen siro vartalo, miellyttävät kasvonpiirteet, hienosti kaartuva

otsa, sulava käytös, ehdoton siveys — samalla kuitenkin kaukana

synkästä ankaruudesta tai naurettavasta pikkumaisuudesta — aatelinen

kunniantunto ja kristillinen nöyryys. Sitäpaitsi hän täytti vielä

pääehdon: hänessä oli tosi-luterilaisuutta, joka, kuten hän itse oli

tunnustanut, oli muuttunut hänessä opituista dogmeista itsenäiseksi,

lujaksi vakaumukseksi vasta sitten kun hän uuden ajan Babyloniassa oli

nähnyt roomalaisten hirmutyöt. Kylmä ja järkevä hovinhoitajatar toisti

joka kirjeessä, että nuori mies oli hänet lumonnut. Nuori prinsessa,

hyväpäinen kun oli, oppi myös vinhaa vauhtia tällaisen opettajan

johdolla. Ja eräänä päivänä yllätti hovinhoitajatar hyväpäisen

Christelin, jolla oli vilkas mielikuvitus, nurkkaan kyyristyneenä

sormeilemassa hyvänhajuisesta seeteripuusta tehdyn rukousnauhan

helmiä, joita hän silloin tällöin nenä soristen haisteli. »Ulvova susi

lammasten vaatteissa!» kirjoitti kelpo hovinhoitajatar liittäen loppuun

viisi huutomerkkiä. »Minä löin käteni yhteen pääni päällä ja muutuin

valkeaksi kuvapatsaaksi.»

Kustaa Aadolf kalpeni, järkytettynä sielunsa syvimpään ja hänen suuret

siniset silmänsä tuijottivat kaukaisuuteen. Hän tunsi jesuitat.

Jesuitta oli vangittu, ja ankarain Ruotsin lakien mukaan häntä odotti

kuolemanrangaistus, ellei kuningas armahtaisi. Kustaa Aadolf käski

hovipojan viipymättä kirjoittaa hovinhoitajattarelle, että »tytön

suhteen ei tarvinnut ryhtyä erikoisiin toimenpiteisiin, asia oli

pidettävä lapsellisuutena; jesuitta oli huomiota ja hälinää nostamatta

toimitettava rajan yli, sillä» — saneli hän Leubelfingille — »en tahdo

tehdä kenestäkään marttyria. Sokaistu, harhaan johdettu nuorukainen

astuisi kevyesti mestauslavalle toivossa pääsevänsä marttyrien

purppurapilvessä taivaaseen häijysti mielissään siitä, että on saanut

turmella lapseni helposti muovailtavia aivoja.»

»Onnettomuus ja rikos» — niin kutsui hän murhayritystä lapsensa sielua

vastaan — ei antanut hänelle rauhaa moneen päivään. Hän kulki väsymättä

edestakaisin huoneessaan, kunnes hänen lamppunsa sammui paljon yli

keskiyön, ja puheli pikemmin itsekseen kuin lemmikilleen hurskaitten

isäin valheista, viisasteluista ja kavaluudesta. Hovipoika pusersi

puolihämärässä käsiään rintaansa vasten kauhuissaan ja masentuneena ja

tuomitsi itseään hiljaa: »Sinäkin olet valhettelija, viisastelija ja

teeskentelijä.»

Näiden öisten hetkien jälkeen oli hovipoika suunnattomasti jopa

mielettömästikin peloissaan sukupuolestaan ja teeskentelystään.

Pieninkin seikka saattoi paljastaa hänet. Välttääkseen sitä häpeää

päätti poikaraukka ainakin kymmenen kertaa joko iltahämärässä

tai aamunkoitossa satuloida hevosensa, ratsastaakseen maailman

ääreen, mutta kuninkaan viaton hyväily sai hänet aina jäämään. Eikä

Kustaa Aadolf ollenkaan aavistanut, että hänen läheisyydessään oli

nainen. Nuori Leubelfing tunsi mielensä kevyeksi ainoastaan ruudin

savussa. Silloin hänen silmänsä säihkyivät ja hän ratsasti ilomielin

kuulasateeseen, melkein toivoen kuulien lopettavan hänen pelokkaan

unelmansa. Ja kun kuningas senjälkeen jonain iltahetkenä lampun

tuttavallisessa valossa sai hovipoikansa kiinni jostain tyhmyydestä

tai tietämättömyydestä, ja sydämellisesti nauraen tarttui hänen

kiharoihinsa, ajatteli hovipoika sydän täynnä onnea ja tuskaa: »tämä on

viimeinen kerta!»

Näin viivytti hän onnensa surmaamista ja pysytteli elämänsä

huippukohdassa kuoleman turvissa.

Ihmeellistä kyllä Leubelfing tunsi että myöskin kuninkaalle oli

kuoleman ajatus tuttu. Friedlantilainen oli nyt vuorostaan ruvennut

hyökkäämään ja saattanut voittajan väistymään, melkeinpä pakenemaan. Ja

niin pani kristillisyyden sankari kohtalonsa joka päivä ja joka hetki

melkein kuin uhkamielin Jumalan käsiin. Rintahaarniskaa, jota hovipojan

oli tapana hänelle tarjota, kieltäytyi hän itsepintaisesti ottamasta,

koska se muka hieroisi hänen olkapäässään olevaa haavaa. Eräänä

päivänä lähetti kuningatar hänelle pehmeän, hienon panssaripaidan,

alankomaalaisen takomataidon mestarituotteen, joita järkevien ja

varovaisten soturien oli tapana käyttää, ja kirjoitti kuulleensa

friedlantilaisen käyttävän sellaista ja toivovansa ettei hänenkään

herransa ja puolisonsa huonommin suojeltuna lähtisi taisteluun.

Tämän hienon sepäntyön Kustaa heitti halveksien nurkkaan, sanoen sen

todistavan pelkuruutta.

Kerran yön hiljaisuudessa kuuli Leubelfing, jonka päätä eroitti vain

seinä kuninkaasta, miten Kustaa hartaasti rukoili Jumalaansa ottamaan

hänen elämänsä niinkauan kuin hän vielä oli täysissä ruumiin ja hengen

voimissa, ennenkuin hän tulisi hyödyttömäksi ja kelpaamattomaksi.

Kuulijan silmiin tulvehtivat ensin kyyneleet, sitten valtasi hänet

kiireestä kantapäähän itsekäs ilo, salainen onni, riemu ja hurma siitä,

että kuninkaan suuri kohtalo ja hänen oma pieni elämänosansa olivat

niin samanlaiset. Ja lapsellisen yksinkertaisesti iloiten siitä,

että kuninkaan ristimänimi alkoi ja hänen oma nimensä loppui samaan

tavuuseen, nukahti hän vihdoin.

Mutta hovipoika näki pahoja unia, sillä hän kuuli unessakin omantunnon

äänen. Hänen uneksija-silmänsä näkivät tuomitsevia näkyjä: milloin

oli asia paljastunut ja kuningas karkotti hänet luotaan säihkyvin

katsein ja armottomin elein, milloin taas kuningatar ajoi häntä

takaa luudanvarrella, huutaen mitä karkeimpia sanoja, jollaisia tämä

sivistynyt nainen ei milloinkaan päivällä olisi päästänyt huuliltaan ja

joita hän tuskin tiesi olevankaan.

Kerran näki hovipoika unessa raudikon kiidättävän häntä vihaisen

iltaruskon punaaman maiseman halki kuilua kohti. Kuningas ajoi hänen

jälessään, mutta hän syöksyi pelastajansa, tai kiinniottajansa, silmäin

edessä murskaavaan syvyyteen helvetillisen naurun kaikuessa.