Gustavus Adolphus Rex.
»Voi taivaan tähden», vaikeroi poika salaamatta isältään pelkuruuttaan,
»nyt on minulla taskussa kuolintodistus, ja te, isä — kaikella
kunnioituksella sanoen — olette syypää ennenaikaiseen erooni täältä,
sillä kukaan muu ei ole voinut antaa kuninkaalle niin väärää käsitystä
pyrkimyksistäni ja toiveistani. Herra varjelkoon!» ja hän suuntasi
katseensa ylöspäin, kipsisen patriarkan puukkoon, joka uhkaavana heilui
juuri hänen päänsä päällä.
»Lapseni, saat sydämeni pakahtumaan», vastasi vanhus kyynelpisaran
vieriessä hänen poskelleen. »Kirottu olkoon lasi tokaieria, jonka join
liikaa...»
»Isä», keskeytti hänet poika, joka alakuloisuudestaan huolimatta
säilytti mielenmalttinsa tässä surkeudessa, »isä, kerro, miten tämä
onnettomuus on tapahtunut.»
»August», alkoi isä masentuneena tunnustaa, »muistathan ne suuret
pidot, jotka kuninkaan kunniaksi panin toimeen, kun hän ensi kerran
tuli kaupunkiimme... Ne tulivat minulle paljon maksamaan...»
»Kolmesataa yhdeksänkymmentä yhdeksän guldenia ja yksitoista
kreutzeriä, isä; enkä minä saanut maistaa vähääkään niitten iloa»,
huomautti nuorukainen itkussa suin, »minun kun täytyi pysytellä
huoneessani märkä pussi silmillä.» Hän osoitti oikeata silmäänsä.
»Gustel, senkin huimapää, heitti pallon silmiini aivan hurjana ja
mielettömänä ilosta, kun luuli saavansa nähdä kuninkaan. Hän kuuli
torventoitotusta ja otaksui ruotsalaisten tulevan kaupunkiin. Mutta
kertokaa, isä...»
»Kun ruoka jo oli korjattu pois ja me istuimme hedelmien ja maljojen
ääressä, vyöryi riemun hyrske sekä ylhäällä salissa että alhaalla
torilla, joka oli sullottu väkeä täyteen. Kaikki tahtoivat nähdä
kuninkaan. Jyrisytettiin tuoppeja, juotiin avoimien ikkunoiden
vieressä, esitettiin maljoja, joita seurasi riemuhuudot sekä ylhäältä
että alhaalta. Ja melun keskeltä kuuluu kirkas, läpitunkeva ääni
'eläköön Kustaa, Saksan kuningas!' Tuli kuolemanhiljaisuus, sillä tämä
oli sentään liikaa. Kuningas höristi korviaan ja siveli kädellään
suippoa partaansa. 'Sellaista en tahdo kuulla', sanoi hän. 'Esitän
eläköön-huudon evankeliselle Nürnbergin kaupungille!' Nyt vasta
pääsi riemu täyteen valtaansa. Torilla laukaistiin tykkejä, ja nousi
hirvittävä humu. Hetken kuluttua työntää kuningas minut sattumalta
nurkkaan. 'Leubelfing, kuka huusi 'eläköön Saksan kuningas'?' kysyi
hän minulta alentaen ääntään. Ja minut, vanhan juopuneen aasin,
valtasi nyt kerskailunhalu' — Leubelfing iski nyrkillään otsaansa,
ikäänkuin syyttäen sitä, ettei se ollut neuvonut häntä paremmin —
ja minä vastasin: 'teidän majesteettinne, sen teki poikani, August.
Yötä päivää hän haaveilee saavansa hovipoikana astua palvelukseenne'.
Muistin päissänikin, että Götz Tucher oli ollut tässä toimessa, ja
pormestari Volkamerin ja raatimies Beheimin suosittaneen poikiaan
siihen. Sanoinkin tämän vain siksi, etten olisi naapureitani, vanhaa
Tucheria ja suurisuista Beheimiä huonompi. Kukapa olisi voinut aavistaa
kuninkaan kuluttavan nürnbergiläisen tavaran jo Bayerissa...'
»Entä jos kuningas olisi lähettänyt minua hakemaan, vaikka silmäni oli
mustelmassa?»
»Olin ottanut senkin huomioon, August. Charnacé, se vietävän heittiö,
melusi eteisessä. Hän oli jo kolmasti ilmoituttanut tulostaan eikä
ollut enää ajettavissa pois. Kuningas salli siis lähettilään tulla
sisään ja antoi hänelle meidän, patriisien, läsnäollessa sellaisen
löylytyksen, että meidän saksalaista sydänalaamme oikein hiveli.
Kaikessa tässä kiireessä en jättänyt kuitenkaan mitään punnitsematta...»
»Miten harkittua ja kuitenkin miten ajattelematonta, isä!» huokasi
poika.
Isä ja poika alkoivat nyt yksissäneuvoin miettiä pelastuskeinoa ja
kuiskailla keskenään. Tähän saakka he eivät olleet mielenkuohussaan
muistaneet hiljentää ääntään viereisessä huoneessa työskentelevien
virkailijain ja oppipoikain korvilta. Mutta he eivät keksineet mitään
keinoa päästä pulasta ja heidän ilmeensä tulivat yhä huolestuneemmiksi
ja tuskaisemmiksi, kun kuului voimakas alttoääni, joka ulkona
käytävässä lauloi Kustaa Aadolfin lempivirttä:
»Maailma vaikk ois täynnänsä
Pimeyden enkeleitä,
Päällemme käyden päänänsä,
Ei peljätä he meitä...»
ja sisään astui solakka tyttö, hoikka kuin seiväs. Hänen silmänsä
olivat veitikkamaiset, tukka lyhyeksi leikattu, vartalo poikamainen ja
käytös ratsastajan.
»Aiotko puhkaista korvamme, serkku?» toruivat Leubelfingit. Tyttö
alkoi tarkastaa alakuloista paria ja vastasi: »Tulin pyytämään
teitä ruualle. Mutta mitä on tapahtunut, herrat setäni ja serkkuni?
Onhan nenänpäänne ihan valkeana!» Tyttö otti kursailematta kirjeen,
joka oli jäänyt avuttomien miesraukkojen väliin, huomasi kuninkaan
voimakkaasti piirretyn allekirjoituksen, luki ahmien ja sai tietää
syyn sukulaistensa epätoivoon. »Ruualle, arvoisat herrat!» sanoi hän
ja astui heidän edellään ruokasaliin. Mutta nähdessään miten kauan
Leubelfingit liottivat suussaan jokaista ruokapalaa kävi hyväsydämisen
tytön heitä sääli. Hän käski viedä ruuan pois, siirsi tuolinsa
syrjemmäksi, pani käsivartensa ristiin rinnalle ja toisen hennon
jalkansa toisen yli sinisen hameensa alla, jonka vyöstä riippui tasku
ja avainkimppu, ja pyysi heitä kertomaan juurtajaksain koko pulmallisen
jutun. Hän kuunteli tarkkaavana ja miettien. Tyttö näytti olevan
talossa kuin kotonaan ainakin ja saaneen siinä reippaalla luonteellaan
määräämisvallan.
Leubelfingit kertoivat. »Kun oikein ajattelen», sanoi tyttö sitten
rohkeasti, »niin muistan kuka huusi kuninkaalle tuon eläköönhuudon.»
»Kuka?» kysyivät Leubelfingit, ja tyttö vastasi: »ei kukaan muu kuin
minä.»
»Peijakas sinut vieköön», jymisi vanhus. »Pukeuduit tietysti siniseen
ruotsalaiseen sotilaspukuusi, joka riippuu esiliinojen takana
vaatekaapissasi, ja livahdit ruokasaliin epäjumalasi luo, vaikka sinun
olisi pitänyt pysytellä säädyllisesti naisten seurassa.»
»Minä en olisi päässyt minnekään», puolustelihe tyttö suutuksissaan.
»Kun kaikki naiset, pikku Haller, iso Holzschuher, ylpeä Ebner,
väärä Geuder ja typerä Cresser, _tutte quante_, jotka saivat viedä
kuninkaalle kaupungin lahjan, molemmat hopeaiset maljakot, taivaankuvun
ja maapallon, olisivat antaneet minulle perimäisen paikan.»
»Miten sinä, Gustel, kainona tyttönä, sillä kainohan sinä olet, voit
ollenkaan käyttää miehen pukua», nuhteli sovinnaista tapaa tarkoin
noudattava nuorukainen.
»Oman isäni pukua, jossa povitaskun vieressä vielä näkyy paikattu
reikä, ranskalaisten miekan jälki?» vastasi tyttö vakavana. »Heti kun
katson sivulle» — hän katsoi kuin olisi hänellä nyt ollut yllään isänsä
puku — »näen läven, ja se vaikuttaa saarnan tavoin. Naisten hameet
eivät sitäpaitsi tahdo minulle oikein käydä», sanoi hän lopuksi,
siirtyen äkkiä tapansa mukaan vakavasta mielialasta iloiseen. »Eikä
ihmekään, etteivät ne minulle sovellu, kun olen neljäntoista ikäiseksi
saakka istunut isän ja äidin kanssa hevosen selässä lyhyessä puvussa.»
»Rakas serkku», valitti nuori Leubelfing puoleksi hellästikin, »isäsi
kuoltua on sinua pidetty tässä talossa kuin lasta ainakin, ja tällaisen
harmin olet nyt minulle tuottanut! Toimitat oman serkkusi kuin lampaan
teurastettavaksi. Utz sai kuulan otsaansa, Götz kaulaansa...» Hänen
ihonsa kurtistui kananlihaksi. »Jospa edes tietäisit hyvän neuvon,
serkku!»
»Hyvänkö neuvon», sanoi tyttö pontevasti, »sen voin kyllä sinulle
antaa: ole nürnbergiläinen ja ole Leubelfing!»
»Leubelfing!» tiuski vanha herra. »Täytyykö jokaisen nürnbergiläisen
ja Leubelfingin olla samanlainen tappelupukari kuin isäsi Rupert —
olkoon Jumala hänelle armollinen — joka kymmenvuotisena poikaviikarina
viekoitti minut häkkivaunuihinsa, läksi ajamaan, kaatoi vaunut ja
säilytti itse nahkansa, mutta minulta — häntä vanhemmalta — taittui
pari kylkiluuta? Oli hänelläkin elämänjuoksu! Viisitoistavuotiaana
karkasi ruotsalaisten leiriin, seitsemäntoista vanhana nai rummun
pärinässä viisitoistavuotiaan tytön, kolmenkymmenen vanhana jätti
mellakassa tämän maailman.»
»Hän kaatui puolustaessaan äitini kunniaa...», sanoi tyttö.
»Etkö keksi mitään keinoa, Guste?» ahdisti nuori Leubelfing häntä.
»Sinä tunnet Ruotsin sotapalveluksen ja tiedät mitkä ruumiin viat
vapauttavat siitä. Minkä pätevän syyn voin sanoa kuninkaalle?»
Tyttö purskahti hillittömään nauruun. »Pistämme sinut niinkuin nuoren
Akilleksen uunin kuvassa tyttöjen joukkoon, ja kun viekas Odysseus
levittää heidän eteensä sota-aseita, niin et karkaakaan kiinni
miekkaan.»
»Minä en lähde», sanoi nuori Leubelfing, vihoissaan mokomasta
mytologian tuntemisesta. »En ole sellainen, miksi isäni on minut
kuninkaalle kuvannut.» Samassa hän tunsi laihoja käsivarsiaan
likistettävän. Vanha Leubelfing riuhtoi poikansa vasempaa kättä ja
valitti: »tahdotko tehdä minusta, kunniallisesta miehestä, kuninkaan
silmissä valehtelijan ja vääristelijän?» Ja tyttö taas puristi
hänen oikeata käsivarttaan huudahtaen närkästyneenä: »tahdotko
pelkuruudellasi saattaa isäni mainehikkaan nimen häpeään?»
»Mene itse kuninkaan hovipojaksi», huusi nuorukainen ärtyneenä. »Olet
ulkomuodoltasi ja käytökseltäsi siksi poikamainen, että kuningas yhtä
vähän voisi aavistaa sinua tytöksi kuin tuo uunilla oleva Odysseus,
josta sinä lörpöttelet, olisi voinut otaksua minua pojaksi. Lähde
epäjumalasi luo ja ihaile häntä! Kukapa tietää», jatkoi hän, »vaikka
olisit jo kuinka kauan tällaista mielessäsi hautonutkin. Sinähän
uneksit öin ja päivin Ruotsin kuninkaasta, jota lapsena seurasit ympäri
maailmaa. Kun toissa päivänä menin kamarisi ohi omaan huoneeseeni,
kuulin haaveilevan äänesi jo kaukaa. Minun ei todellakaan tarvinnut
kuunnella avaimenreiästä. 'Kuningas! Aseihin! Kunniaa!'» Hän matki
komentosanoja kimein äänin.
Neitonen käänsi pois kasvonsa. Purppuranpuna syöksyi hänen otsalleen ja
poskilleen. Sitten hän antoi taas lämpimäin, vaaleanruskeiden silmäinsä
näkyä ja sanoi: »ole varuillasi! Voi lopulta käydä niinkin, vaikkapa
vain siksi, etteivät Leubelfing-nimiset olisi kaikki jäniksiä!»
Ajatus oli lausuttu ja lapsekas haave pukeutunut rohkean mutta ei
kuitenkaan aivan mahdottoman seikkailun muotoon. Isän veri kutsui.
Uljuutta ja uskaliaisuutta oli liiaksikin, mutta naisellinen kainous
ja säädyllisyys — serkku oli ollut oikeassa — ja kunnioitus kuningasta
kohtaan asettuivat tielle. Silloin tempasi hänet tapahtumain pyörre ja
vei mukaansa.
Palvelija tuli ilmoittamaan, että ruotsalainen kornetti, joka oli
tuonut kuninkaan kirjeen ja jonka piti viedä uusi hovipoika mukanaan
leiriin, oli palannut. Hän oli jättänyt rauhaan mestari Albrechtin
harmaat seinämaalaukset, vaikka oli luvannut syventyä niihin, ja
valinnut kultajuomaisen vihreän lasin iloisessa viinituvassa,
unohtamatta kuitenkaan kuunnella kellonlyöntejä. Vanha Leubelfing
rupesi, kuolemanpelossa pojastaan ja liikkeestään, syleilemään
veljensätyttären polvia, kuten vanha Priamos Akilleksen polvia
pyytäessään poikansa ruumista. Nuoren Leubelfingin joka jäsen alkoi
vavista. Tyttö riistihe irti, naurusta pakahtumaisillaan, ja livahti
huoneesta tuskin silmänräpäystä ennen kuin kornetti astui toisesta
ovesta sisään kannukset kilisten. Nuoren ruotsalaisen silmistä säteili
uljuutta ja tulta, vaikka hän olikin kuninkaan ankaran kurin alaisena.
Augusta Leubelfing puuhasi nopeasti, aivan kuin huumaantuneena
huoneessaan, pani tavaransa pieneen matkalaukkuun, heitti kiireesti
ylleen isänsä puvun, joka oli kuin valettu hänen sirolle ja hennolle
vartalolleen, lankesi polvilleen ja rukoili lyhyesti ja palavasti
anteeksiantoa ja menestystä aikeilleen.
Kun hän tuli takaisin alasaliin, huusi kornetti hänelle: »joutuun,
toveri! On kiire! Hevoset kaapivat! Kuningas odottaa! Sanokaa nyt vaan
jäähyväiset isälle ja serkulle!» ja yhdellä kulauksella meni kornetin
eteen asetettu vihreä viinilasi hänen hienosta pitsikauluksestaan alas.
Ruotsalaiseen univormuun puettu valenuorukainen kumartui liikutettuna
suutelemaan kahdesti vanhuksen kuihtunutta kättä, ja vanha Leubelfing
siunasi hänet kiitollisena. Hovipoika muuttui hillittömän iloiseksi
tarttuessaan serkkunsa käteen, jota hän heilutti ja huusi: »jääkää
hyvästi, neiti serkkuni!» Kornetti hytki naurusta: »Voi sentään... mitä
leikkiä toverini laskee! Luvalla sanoen, päähäni heti juolahti: täysi
vanhapiika tuo herra serkkunne; joka piirre, joka liike... niinkuin
meillä Suomessa lauletaan:
»Ja luudalla akka se ratsasti...»
»Voi sun peijakas!» Hän otti päähineen palveluksiin valmiin sisäkön
päästä ja työnsi sen nuoren Leubelfingin päälaelle, josta riippui
muutamia harvoja pellavaisia suortuvia. Terävä nenä ja taaksepäin
vetäytyvä leuka täydensivät vanhan ämmän profilia.
Helposti päihtynyt kornetti otti tuttavallisesti hovipoikaa
käsikoukusta. Mutta tämä astui askeleen taaksepäin ja sanoi miekkansa
kahvaan tarttuen: »Kuulkaapas, toveri, minä kannatan malttia ja
paheksun tungettelua!»
»Perhana!» huudahti kornetti, mutta asettui sivuttain oven suuhun ja
antoi kohteliain kädenliikkein hovipojan astua ensin ovesta. Molemmat
huimapäät juoksivat alas rappusia niin että helisi.
Leubelfingit neuvottelivat keskenään vielä kauan aikaa. Oli selvää,
ettei nuoren Leubelfingin, joka oli luopunut henkilöllisyydestään,
enää ollut jääminen Nürnbergiin. Isä ja poika tulivat lopulta
samaan päätökseen. Pojan tuli perustaa liikkeen haaraosasto
nopeasti edistyvään Leipzigin kaupunkiin, Sachseniin, mutta ei
omalla patriisinimellään, jonka oli menettänyt serkulleen, vaan
poroporvarillisella nimellä »Laubfinger» ja ainoastaan vähäksi aikaa,
kunnes nykyinen August von Leubelfing olisi kuninkaansa rinnalla
suistunut ratsunsa selästä tappotantereelle ja saanut surmansa. Tätä
loppua ei kai tarvinnut kauankaan odottaa.
Kun toiseksi henkilöksi vaihtunut nuorukainen pitkän istunnon jälkeen
nousi ja näki kuvansa peilistä, verhosi hänen vääntyneitä kasvojaan
vielä päähine, jonka ruotsalainen veitikka oli hänen päähänsä pannut.