Lähellä St. Sebaldia olevan nürnbergiläisen patriisitalon konttorissa
istui isä ja poika toisiaan vastapäätä tilavan kirjoituspöydän
ääressä, seuraten jännittyneen tarkkaavasti suurehkon liikkeen
kehitystä. Kumpikin laski yhteen omalle paperiliuskalleen samoja
pitkiä tilisarakkeita tarkistaakseen loppusummaa, tuloksia toisiinsa
vertaamalla. Hento nuorukainen, isänsä täydellinen perikuva, nosti
ensiksi terävän nenänsä sievästi piirretyistä numeroista. Hän oli jo
saanut yhteenlaskunsa valmiiksi ja jäi, kapeilla huolekkailla kasvoilla
pienen tyydytyksen ilme, odottamaan isäänsä, jonka lasku kävi hitaammin
ja varovammin — kun palvelija astui huoneeseen ojentaen suurikokoisen,
raskaalla sinetillä suljetun kirjeen. Ruotsin karabiniääriosaston
kornetti oli muka tuonut sen. Tämä oli paraikaa katsomassa viereisen
raatihuoneen salin maailmankuuluja maalauksia ja oli luvannut palata
täsmälleen tunnin kuluttua. Kauppahuoneen pää tunsi ensi silmäyksellä
hänen majesteettinsa Ruotsin kuninkaan Kustaa Aadolfin rohkean
käsialan ja säpsähti kuninkaan omakätisyyden tuottamaa kunniaa. Oli
kyllä tarjona se vaara, että kuningas, jota hän uudessa, Nürnbergin
kauneimmassa talossaan oli kestittänyt ja juhlinut, käyttäisi
isänmaallisen isäntänsä vieraanvaraisuutta lainan pyytämiseen. Koska
hän oli suunnattoman rikas ja tiesi hyvin Ruotsin valtiorahaston
tunnollisuuden, avasi hän kuninkaallisen sinetin jotenkin levollisena,
antoipa jo hiukan valtaa itsetietoiselle hymyllekin. Mutta hän oli
tuskin ehtinyt luoda silmäystäkään kuninkaallisen lyhyesti sepitetyn
kirjeen harvoihin riveihin, kun hän vaaleni yhtä kalpeaksi kuin katon
kipsiset korkokuvat, jotka esittivät pullottavina ja julkeina miten
Abraham uhraa oman poikansa Isakin. Ja hänen kelpo poikansa, joka
oli seurannut hänen kasvonilmeitään, kalpeni myös, sillä hän saattoi
aavistaa pahaa, nähdessään värin äkkiä pakenevan isän kuihtuneilta
kasvoilta. Hänen pelkonsa lisääntyi yhä, kun vanhus surumielisesti ja
isällisen hellästi katsahti häneen paperinsa yli. »Jumalan nimessä,
mitä on tapahtunut, isä?» änkytti nuorukainen. Vanha Leubelfing — he
kuuluivat kumpikin tähän ylhäiseen kauppiassukuun — ojensi vavisten
hänelle kirjeen. Nuorukainen luki:
Arvoisa Herra!
Tietäen ja hyvin muistaen poikanne toivomuksen päästä hovipojaksi
palvelukseemme, ilmoitamme täten, että se käy päinsä ja toteutukoon
tänä päivänä, koska entinen hovipoikamme Max Beheim-vainaja †
(jonka edeltäjä Utz Volkamer-vainaja † ja hänen edeltäjänsä Götz
Tucher-vainaja † kunnioituksella mainittakoot) kanunankuulan
tämänpäiväisessä ottelussa vietyä häneltä molemmat jalat,
rauhallisesti nukkui meidän syliimme. Erikoista tyydytystä tunnemme
ottaessamme taas välittömimpään palvelukseemme evankelisen Nürnbergin
asukkaan, joka kaupunki on meidän erityisessä suosiossamme. Ja että
hyvä huolenpito ja jokapäiväinen kristillinen opetus tulee Teidän
poikanne osaksi, vakuutamme Teille.