Seuraavana aamuna. -- Nydian loppu.
Leutona, kauniina valkeni vihdoin aamuhämärä värähteleville aalloille
-- tuulet olivat tauonneet --usvat haihtuivat vähitellen tuon
herkullisen meren hohtavalta sinipinnalta! Idässä näkyi yhä punertavia
ruusunhohtoisia pilviä, jotka ennustivat päivän koittoa; valo otti
jälleen valtikan käteensä. Mutta sankkana ja synkkänä riippui etäällä
ilmassa yhä sama hävittävä pilvi, jonka punaiset, yhä heikommin ja
heikommin palavat juovat ilmaisivat, ettei »Poltettujen kenttien»
kiehuva tuli vielä ollut sammunut. Suloisia rantoja koristavia valkeita
seiniä ja hohtavia pylväitä ei enää ollut. Autiot ja tyhjät olivat
rannat, joilla äsken olivat olleet Herkulaneumin ja Pompeijin
kaupungit. Meren suosikit oli riistetty sen syleilystä! Vuosisadan
toisensa jälkeen tuo mahtava äiti ojentelee sinisiä käsivarsiaan eikä
tavota niitä -- surullisena se huuhtelee kadonneitten hautakumpuja!
Laivamiehet eivät nyt kuten tavallisesti riemuiten tervehtineet
päivännousua -- se olikin koittanut niin hiljalleen, ja he itse olivat
liian väsyneitä riemuitakseen, mutta syvä kiitoshuokaus kuului näiden
pitkän yön valvoneiden huulilta. He katselivat toisiaan ja hymyilivät;
he voimistuivat; he tunsivat yhä elävänsä maailmassa ja että Jumala oli
heidän auttajansa! Ja tietäessään pahimman nyt olevan ohi uupuneimmat
vaipuivat syvään uneen. Aamuhämärässä he nauttivat sitä lepoa, mitä
heillä ei ollut yöllä ollut, ja laiva kulki kevyesti pehmeillä
aalloilla. Kaukana näkyi muitakin laivoja, jotka nähtävästi myöskin
olivat täynnä pakolaisia, ne näyttivät liikkumattomilta, mutta silti ne
liukuivat eteenpäin. Oli turvallista ja toivon tunnetta herättävää
katsella niiden siroja mastoja ja hohtavanvalkeita purjeita. Kuinka
monta rakasta, kuolleeksi luultua ystävää olikaan noilta laivoilta
turvan saanut.
Kaikkien rauhallisesti nukkuessa Nydia nousi hiljaa ylös. Hän kumartui
Glaukuksen yli; hän tunsi poskillaan toisen syvän hengityksen; varoen
ja hellästi hän suuteli kreikkalaisen otsaa -- huulia, tapaili hänen
kättään -- se oli tarttunut Ionen käteen; hän huoahti raskaasti, ja
hänen kasvonsa synkkenivät. Vielä kerran hän suuteli Glaukuksen otsaa
ja hiuksillaan hän kuivasi sille laskeutuneen yöllisen kosteuden.
»Jumalat siunatkoot sinua, atenalainen!» hän mutisi. »Ole onnellinen
rakastettusi kanssa! Muistele joskus Nydiaa! Ah! Hänellä ei ole enää
mitään tehtävää tässä elämässä!»
Näin sanoen hän kääntyi pois. Hän hiipi hiljaa _foria_ eli laivan
reunaa pitkin sen toiseen päähän, pysähtyi ja kumartui tuijottamaan
syvyyteen; viileä viima huokui sieltä hänen polttavalle otsalleen. »Se
on kuoleman suudelma», hän sanoi, »se on tervetullut». Leuto ilma
hyväili hänen aaltoilevia hiuksiaan; hän työnsi ne kasvoiltaan ja
kohotti katseensa -- niin herkkänä ja niin valottomana -- kohti
taivasta, jonka lempeitä piirteitä hän ei ollut koskaan nähnyt.
»Ei, ei!» hän sanoi puoliääneen, miettiväisesti. »En voi tätä enää
kestää; tämä on kateellista, paheellista rakkautta -- se järkyttää koko
olemukseni pohjiaan myöden! Voisin häntä jälleen loukata -- kurjaa
minua! Olen pelastanut hänet -- kahdesti pelastanut -- onnellista,
onnellista! Miksen nyt _kuolisi_ onnellisena? Hänen pelastuksensa on
viimeinen iloinen ajatukseni! Oi, pyhä meri! Kuulen sinun kutsuvan
äänesi; siinä on helähtävä ja iloinen sointu. Sanovat sinun syleilyäsi
kunniattomaksi -- että sinun uhrisi eivät pääse kohtalonkovan Styksin
yli. Olkoon niin! En halua tavata häntä Hadeksessa, sillä kohtaisin
hänet _tuon toisen_ kanssa! Lepoa! Lepoa! Lepoa! Ei ole muuta Elysiumia
minunlaiselleni sydämelle!»
Merimies, joka oli uinahtanut kannelle, oli kuulevinaan veden
loiskinaa. Unisena hän katseli ympärilleen. Hän oli näkevinään jotakin
valkoista aalloilla, mutta se hävisi samassa tuokiossa. Hän pyörähti
jälleen nukkumaan ja uneksi pian kodistaan ja lapsistaan.
Kun rakastuneet heräsivät, ajattelivat he ensin toisiaan ja sitten heti
Nydiaa. Häntä ei löydetty -- ei kukaan ollut nähnyt häntä yön jälkeen.
Kaikki laivan sopet tarkastettiin -- ei jälkeäkään hänestä. Alusta
loppuun saakka salaperäisenä tuo sokea tessalitar oli hävinnyt elävien
maailmasta! He arvasivat hänen kohtalonsa, ja Glaukus ja Ione
puristautuivat lähemmä toisiaan (he olivat nyt toistensa maailma) ja
unohtaen oman pelastumisensa he itkivät Nydiaa kuin kuollutta
sisartaan.