Lempivien epätoivo. Joukkojen kohtalo.
Glaukus kääntyi säälien, mutta kauhistuen pois tästä näystä, otti Ionen
jälleen syliinsä ja juoksi pitkin katuja, jotka yhä olivat kirkkaasti
valaistut. Mutta äkkiä synkkä varjo levisi kaiken yli. Vaistomaisesti
hän kääntyi tarkastamaan vuorta ja kas! toinen noista suunnattomista
kärjistä, joihin vuoren huippu oli jakaantunut, horjahteli sinne tänne
ja kaatui vihdoin sanoin kuvaamattomalla ryskeellä perustukseltaan alas
ja vyöryi valtavana tuli virtana vuoren rinnettä alas. Samalla hetkellä
tuprahti vuoresta pilvi yömustinta sauhua, joka jälleen peitti kaiken
synkkään yöhön, ilman, meren ja maan.
Taas -- ja yhä -- yhä uudestaan entistä tiheämmät tuhkakuurot
tekivät verestä hävitystyötään kaduilla. Pimeys kietoi vielä kerran
kaiken huntuunsa; ja Glaukuskin, jonka uljas sydän tähän asti oli
epätoivoisena ponnistellut vaaroja vastaan, vaipui erään holvatun
kaaren alle ja kietoen käsivartensa Ionen ympäri -- raunioissakin hänen
morsiamensa -- hän odotti alistuneena kuolemaa.
Sillävälin oli Nydia, joka tungoksessa oli joutunut erilleen
Glaukuksesta ja Ionesta, turhaan yrittänyt löytää heidät jälleen.
Turhaan hän oli sokeille ominaisella, valittavalla äänellä huudellut;
ilma oli täynnä tuhansia, itsekkäämmän kauhun synnyttämiä huutoja. Yhä
uudelleen ja uudelleen hän palasi samalle paikalle, missä he olivat
eronneet -- löytääkseen hävinneet toverinsa, pysäyttäen jokaisen
pakolaisen ja kysyen näiltä Glaukusta -- mutta kaikki kiiruhtivat
kärsimättöminä ja hajamielisinä, äänettöminä ohi. Saattoiko kukaan
tällaisena hetkenä ajatella naapuriaan? Yleisen kauhun näyttämöllä ei
mikään lienekään kamottavampaa kuin sen synnyttämä luonnoton
itsekkäisyys. Vihdoin Nydian mieleen juolahti lähteä etsimään
tovereitaan merenrannalta, koska aiemmin oli päätetty hakea sitä tietä
pelastumismahdollisuutta. Ohjaten askeliaan sauvalla, joka hänellä aina
oli mukanaan, hän kulki eteenpäin, uskomattoman taitavasti vältellen
kaduille kasaantuneita raunioita ja röykkiöitä ja löysi helposti
(hänelle oli nyt onneksi hänen tottuneisuutensa ikuiseen pimeyteen,
tottumus, joka tavallisessa elämässä on niin surkea onnettomuus!)
lähimmän merenrannalle vievän tien.
Tyttöparka! Hänen rohkeuttansa oli ihana seurata! Ja kohtalo näytti
tukevan hänen avuttomuuttaan! Kuumat vesipisarat eivät koskeneet
häneen, vaikka hän sateessa kulkikin; suuret kivenlohkareet ruhjoivat
katukäytävää hänen ympärillään, mutta säästivät tuota hentoa olentoa;
ja kun kevyttä tuhkaa putoili hänen päälleen, ravisti hän sen helposti
pois[107] ja jatkoi rohkeana matkaansa.
Heikkona, vaarojen uhkaamana, mutta pelotonna, vain yhden ajatuksen
kannustamana hän oli todella harhailevan Psyken vertauskuva. Hän oli
kuin Toivo, joka vaelsi Varjon metsässä; oli kuin Henki itse --
yksinään, mutta pelkäämättä taivaltaen elämän vaarojen ja vaivojen
seassa!
Yhtämittaa hän kohtasi onnettomuustovereita, jotka pimeässä
harhailivat, kiiruhtaen salamien hetkittäisessä loimossa eteenpäin, ja
vihdoin muuan tuohuksia kantava joukko törmäsi täydellä vauhdilla
häneen, ja hän kaatui kumoon.
»Mitä!» yksi joukosta huudahti, »siinähän on minun kunnon sokea
tyttöni! Bakkus vieköön, häntä ei saa jättää tuohon! Ylös, tessalitar!
Kas noin. Oletko haavottunut? Hyvä on! Tule mukaamme! Olemme menossa
merenrannalle.»
»Oi, Sallustus, tunnen äänesi. Jumalten olkoon kiitos! Glaukus!
Glaukus! Oletko nähnyt häntä?»
»En. Hän on nähtävästi jo kaukana kaupungista. Jumalat, jotka
pelastivat hänet leijonan kynsistä, pelastavat hänet kyllä
tultasyöksevän vuoren vaaroista.»
Rohkaisten täten Nydiaa tuo hyväsydäminen epikuurolainen talutti häntä
mukanaan rannalle päin, eikä hän saanut välittää Nydian kiihkeistä
rukouksista, että hän viipyisi vielä jonkun ajan paikalla etsiäkseen
Glaukusta. Ja epätoivossaan Nydia yhä huuteli tuota rakasta nimeä, joka
keskellä luonnonvoimien rajua ryskettä kaikui suloisena soittona hänen
korvissaan.
Aikaisemmin kuvaamamme valoilmiö, laavavirtojen purkaukset ja
maanjäristys sattuivat jotenkin samaan aikaan, jolloin Sallustus
joukkoineen saapui kaupungista suoraan satamaan vievälle tielle. Täällä
heidät pysäytti tiheä ihmisjoukko, jossa varmaankin oli puolet
kaupungin asukkaista. Tuhansittain heitä harhaili muurien ulkopuolella
leviävillä kentillä, ja kaikki olivat epätietoisia minne paeta. Meri
oli pakoutunut rannalta; ja nekin, jotka olivat merelle uskaltaneet,
kauhistuivat niin luonnonvoimien väkivaltaista raivoa, aaltojen
merenrannalle viskaamien merihirviöiden kamottavaa näköä, vuoren
sinkoamien kivenlohkareitten kaameita mäiskähdyksiä mereen, että
palasivat rannalle pitäen maaturvaa sittenkin parempana kahdesta
valittavana olevasta pahasta. Näin nyt kaksi virtaa, toinen merelle
pyrkivä, toinen sieltä palaava seisoivat vastakkain, kaikki olivat
hapuilevia ja epätoivoissaan eivätkä tunteneet suurta lohtua edes
suuresta lukumäärästään.
»Tuli hukuttaa maailman», virkkoi muuan vanha mies, jolla oli
stoalaisen koulukunnan pitkä väljä viitta yllään. »Stoalainen ja
epikuurolainen viisaus on sitä ammoin jo ennustanut, ja hetki on nyt
tullut!»
»Niin, hetki on tullut!» luja, juhlallinen, peloton ääni huudahti.
Ympärilläseisojat katselivat kummissaan ympärilleen. Ääni kuului
ylhäältä. Puhuja oli Olintus, joka kristittyjen ystäviensä kanssa
seisoi jyrkällä kummulla; sille olivat ensimäiset kreikkalaiset
siirtolaiset rakentaneet Apollon temppelin, mutta nyt se oli jo
ajanhampaan kuluttama ja miltei raunioina. Hänen puhuessaan ilmaantui
se häikäisevän kirkas valoilmiö, joka oli Arbakeen kuoleman
ennustajana, ja loi räikeän hohteensa suunnattomaan, kauhistuneeseen,
hengittämättömään väkijoukkoon. Ei koskaan ole yhdessä ryhmässä nähty
niin paljon epätoivon synkistämiä piirteitä! -- ei koskaan mikään
inhimillinen kokous ole saanut katseltavakseen sellaisia kauhuja ja
kuolemanhirmuja! -- eikä milloinkaan, kunnes viimeinen pasuuna pauhaa,
liene sellaista väkijoukkoa koolla! Ja tämän joukon yläpuolella kohosi
Olintuksen vartalo kohotetuin käsin ja ennustajan elein tulenliekkien
eloisassa loimossa. Ja joukko tunsi miehen, jonka se oli tuominnut
metsänpedon kynsiin -- _silloin_ hän oli heidän uhrinsa -- _nyt_ heidän
varottajansa; ja taas kaikui hiljaisuudessa hänen juhlallinen äänensä:
»Hetki on tullut!»
Kristityt toistivat huutoa. Niinkuin kaiku se kulki joukon laidasta
laitaan -- vaimot ja miehet, lapset ja vanhukset sitä toistivat, eivät
äänekkäästi, vaan kumeana mutinana. »_Hetki on tullut_!»
Samassa silmänräpäyksessä kaikui ilmassa kimeä, vihlova kiljaisu, ja
erämaan villi tiikeri syöksähti väkijoukkoon ajatellen sekin vain omaa
pelastustaan ja raivaten tietä hajaantuvan joukon läpi. Ja silloin
tapahtui maanjäristys -- ja pimeys kätki kaikki syliinsä!
Ja uusia pakolaisia saapui yhä. Arbakeen orjat kantoivat yhä aarteita,
jotka eivät enää olleet heidän isäntänsä omaisuutta. Vain yksi tuohus
enää paloi. Sitä piteli Sosia, ja kun sen valo osui Nydian kasvoille,
tunsi hän tessalittaren.
»Mitä apua sinulla nyt on vapaudestasi, sokea tyttö?» orja kysyi.
»Ken olet? Tiedätkö mitään Glaukuksesta?»
»Kyllä, näin hänet joku hetki sitten.»
»Siunattu olkoon pääsi! Missä?»
»Hän makasi forumilla riemukaaren alla -- kuolleena tai kuolevana! --
seuraten kai pian Arbakesta, jota ei enää ole!»
Nydia ei puhunut enää mitään. Hän hiipi Sallustuksen rinnalta;
notkeasti hän pujottautui joukon läpi ja lähti jälleen kaupunkiin. Hän
saapui forumille -- riemuportille; hän kumartui -- hän hapuili
käsillään! -- hän huusi Glaukuksen nimeä.
Heikko ääni vastasi. »Ken kutsuu minua? Varjojen äänikö? Tule, olen
valmis!»
»Nouse, seuraa minua! Tartu käteeni! Glaukus, sinä pelastut!»
Ihmetellen ja taas yhtäkkiä alkaen toivoa Glaukus nousi. »Nydia
taaskin? Ah! Olet siis pelastunut?»
Hänen äänensä hellä sointu kouristi tessalitarparan sydäntä, ja hän
siunasi itsekseen Glaukusta siitä, että hän oli häntäkin ajatellut.
Puolittain kantaen, osaksi tukien Ionea Glaukus seurasi opastaan.
Ihmeteltävän varovasti tämä vältteli katuja, jotka veivät äskeisen
väkijoukon luokse ja koetti toista tietä päästä rannalle.
Useasti levättyään ja monet vaivat kestettyään he saapuivat vihdoin
rannalle ja liittyivät joukkoon, joka rohkeampana kuin muut oli
päättänyt uskaltaa mitä muuta tahansa kuin jäädä nykyiselle
kauhunnäyttämölle. Pimeässä he astuivat laivaan; mutta kun he olivat
päässeet rannasta, näkivät he vuoresta purkautuneiden tulivirtojen
jälleen heittävän punertavaa hohdettaan aalloille.
Lopen uupuneena Ione nukahti Glaukuksen rinnoille, ja Nydia makasi
hänen jaloissaan. Tomua ja tuhkaa satoi yhä aalloille, ja laivan
kansikin peittyi. Tämä valkoinen sade kulki tuulen kannattamana
kaukaisille rannoille saakka. Ihmetellen katseli sitä musta
afrikalainen, ja kuuluu se huomatun Syyrian ja Egyptinkin antiikkisilla
rannoilla asti.[108]