Glaukuksen kirje Sallustukselle, kymmenen vuotta Pompeijin hävityksen
jälkeen.
Atena.
»Glaukus rakkaalle Sallustukselleen -- tervehtien ja menestystä
toivottaen! -- Kehotat minua saapumaan Roomaan sinua katsomaan; ei,
Sallustus, tule sinä ennemmin tänne. Atenaan! Olen vannoutunut irti
keisarien kaupungista, sen melusta ja turhista iloista. Aijon lopun
ikäni elää synnyinmaassani. Hävinneen suuruutemme henki miellyttää
minua enemmän kuin teidän loistavan ylellinen elämänne. Pyhät
holveikkomme ja arvokkaat varjostomme viehättävät minua enemmän kuin
mikään muu paikka. Ilissuksen öljypuulehdoissa kuulen runouden ääniä --
Fylen kunnailla leijuvat hämärän pilvet näyttävät minusta kadotetun
vapautemme käärinliinoilta -- sanansaattajilta, jotka ennustavat uuden
päivän koittoa! Hymyilet innostukselleni, Sallustus -- mutta onhan
parempi toivoen kahleita kantaa kuin tyytyen kuunnella niiden kalinaa.
Väität, että minun on mahdotonta entisen loiston luhistuneilla
raunioilla iloita elämästä. Kuvailet minulle nautiskellen Rooman
loistoa ja keisarihovin ylellistä elämää. Sallustus ystäväni, '_non sum
qualis eram_', en ole enää se, mikä ennen! Kohtalokas elämäni on
jäähdyttänyt nuoruuteni kuuman veren. Terveyteni ei ole saanut takaisin
entistä joustavuuttaan siitä asti, kun se sai tuta myrkkyjuoman
vaikutusta ja nääntyi rikosvankilan usvissa. En voi mielestäni
karkottaa synkkää muistoa Pompeijin viimeisestä päivästä -- noista
hirveistä hävityksen jäljistä! -- Rakas Nydiamme! Olen pystyttänyt
hänen muistokseen patsaan ja katselen sitä joka päivä työhuoneeni
ikkunasta. Usein häntä muistelen -- kunnioitan hänen uskollisuuttaan --
ja ajattelen hänen salaperäistä kuolemaansa. Ione poimii kukkia, mutta
minä itse seppelöin niillä hänen muistopatsaansa. Hän ansaitsi kyllä
muistomerkin itselleen Atenaan.
»Mainitset kristinuskon saavan yhä uusia kannattajia Roomastakin.
Sallustus, uskon sinulle salaisuuteni: olen vakavasti mietiskellyt tuon
uskon oppeja -- olen sen omaksunut. Pompeijin kauhujen jälkeen tapasin
jälleen Olintuksen -- joka silloin tosin pelastui, mutta ah! vain
hetkeksi, sillä myöhemmin hän joutui vääjäämättömän intonsa
marttyyriksi. Hän opetti minua pelastuksessani leijonan kynsistä ja
maanjäristyksessä näkemään tuntemattoman Jumalan voimaa. Kuuntelin --
uskoin -- rukoilin! Minun oma, nyt enemmän kuin koskaan rakastamani
Ione on omaksunut saman uskon -- Sallustus, uskon, joka valaisee
tulevaa elämää, varjoo sen pyhällä hohteellaan niinkuin laskevan
auringon säteet nykyistä! Tiedämme, että olemme yhtä henkeä, yhtä lihaa
nyt ja iankaikkisesti. Vuodet vierivät, tuhkammekin on hajonnut, maakin
on tuhoutunut, mutta ikuisesti ja kuolemattomana kiertää sielumme --
häviämättömänä -- muuttumatta! Ja niinkuin aurinko antaa elämän maalle,
samoin hyve antaa kuolemattomuudelle onnellisuuden, ja se hyve on
Jumalan kasvojen kirkasta hymyä. Tule tänne, Sallustus, tuo mukanasi
Epikuroon, Pytagoraan, Diogeneen oppineet teokset; varaudu
puolustautumaan, ja kävellessämme Akademian puistoissa antakaamme
varmemman ohjaajan kuin minkä isiltämme koskaan olemme saaneet
selvittää itsellemme elämän ikuisimmat arvotukset ja ihmishengen
todellisen olemuksen.
»Ione -- sitä nimeä lausuessani sydämeni sykähtää -- Ione istuu
vieressäni tätä kirjottaessani. Nostan silmäni ja näen hänen
hymyilevän. Aurinko hohtaa Hymettos-vuorella ja puutarhastani kuulen
mehiläisten surinaa. Olenko onnellinen? kysynet. Oh! Mitä voi Rooma
tarjota senarvoista, mitä omistan Atenassa? Täällä kaikki saa pyhimmät
tunteet väräjämään -- puut, vedet, kunnaat, pilvet, kaikki ovat
atenalaista! Ihanaa, vaikka surunsekaista -- se on runouden äitiä, se
on maailman viisautta. Hallissani näen esi-isieni marmoripatsaat.
Gerameikoksessa säilytän heidän tomunsa! Kaduilla tapaan Feidiaan
käsialaa, tunnen Perikleen henkeä. Harmodios, Aristogeiton -- _ne_ ovat
kaikkialla; mutta ovatko ne myöskin sydämissämme? -- _minun_
sydämestäni ne eivät ainakaan koskaan häviä! Jos mikään koskaan saa
minut unohtamaan, että olen atenalainen ja etten ole vapaa, voi sen
tehdä rakkaus, Ionen valvova, elävä, syvä rakkaus; -- rakkaus, jonka
uusi uskomme on tehnyt entistä kiinteämmäksi -- rakkaus, jota kaikkein
parhaimmatkaan runoilijamme eivät ole osanneet oikein kuvata; sillä
uskontoon yhtyneenä se on vain uskontomme osa; se on tulvillaan
puhtaita, ylimaallisia ajatuksia, me toivomme, että se kestää ikuisesti
ja me hoidamme sitä puhtaana ja tahrattomana, jotta emme häpeä
tunnustaa rakkauttamme Jumalalle. Siinä on uusi muoto synkän tarinan
kertomista Amorista ja Psykestä -- siinä on todella henki, joka lepää
lemmen käsivarsilla! Ja jos rakkautemme osaa lauhduttaa intoani pyrkiä
vapaaksi, vielä paremmin uskontoni siihen pystyy; sillä jos joskus
tarttuisinkin miekkaan, antaisin sotahuudon kaikua ja rientäisin
uudelle Maratonille (mutta voitottomalle Maratonille!), tuntisin itseni
toivottomaksi ajatellessani isänmaani voimattomuutta musertamaan Rooman
iestä ja huomatessani, että tämä maailma on vain elämän alku -- että
muutamien vuosien maine on vain hitunen ikuisuudesta -- ja ettei ole
todellista vapautta, ennenkuin sielu on päässyt ruumiin kahleista ja
päässyt paikan ja ajan mittaamattomuuksien perilliseksi. Ja sittenkin,
Sallustus, joku pisara vanhaa, kevyttä kreikkalaista verta on
sekaantunut uuteen uskooni. En voi hyväksyä niitä, jotka pauhaavat
kirousta ja kadotusta kaikille niille, joilla ei ole sama usko, mikä
heillä. En kiroa toisen uskoa -- rukoilen Suurta isää hänet
_kääntämään_. Tämä suopeuteni on monissa kristityissä herättänyt
epäluuloa minua kohtaan; mutta annan heille anteeksi, ja kun en
julkisesti loukkaa suuren joukon ennakkoluuloja, on minulla hyvä
tilaisuus suojella veljiäni, milloin lain ankaruus heitä uhkaa tai
milloin he saisivat tuta liiallisen intonsa johdonmukaiset seuraukset.
Kun suopeus kerran on vain inhimillisen avuliaisuuden seuraus, on se
samalla suurin hyvätyö tulevaa autuutta rakennettaessa.
»Tällaista siis, oi Sallustus, on elämäni -- ja tämäntapaisia
ajatukseni. Ne opettavat minua elämään onnellisena ja tyynenä
odottamaan kuolemaa. Entä sinä, Epikuroon hyväsydäminen, ystävällinen
valvatti --, mutta tule tänne ja katso silloin itse, minkälaista on
ilomme, minkälaisia toiveemme; ei keisarillisten juhlien loisto,
ei sirkuskansan riemu, ei meluisa forum-elämä, eivät kauniit
teatterinäytännöt, eivät ylelliset puutarhat, eivät Rooman
veltostuttavat kylpylät enää tunnu sinusta yhtä tukevilta
elämänperusteilta kuin se onnellinen elämä on, jonka johdosta sinä
säälit atenalaista Glaukusta -- Hyvästi!»
* * * * *
Miltei seitsemäntoista vuosisataa myöhemmin[109] Pompeijin kaupunki
kaivettiin äänettömästä haudastaan. Kaikki siinä vielä eli
himmentymättömin värein; sen seinät olivat kuin eilen maalatut -- ei
yhtään vaalennutta laikkaa sen mosaiikkipeitteisillä lattioilla --
forumilla yhä keskentekoiset pylväät ikäänkuin työmiesten käsistä
jääneinä -- sen puutarhoissa olivat pyhät kolmijalat -- sen halleissa
aarrearkut -- sen kylpylöissä pääharjat -- sen teattereissa pääsyliput
-- sen huoneissa täydelliset kalustot ja lamput -- sen trikliniumeissa
juhlien jätteitä -- sen makuusuojissa hajuvesiä ja ammoinkuolleitten
kaunotarten somistustarpeita -- ja kaikkialla niiden ihmisten
luurankoja ja luita, jotka kerran olivat elävinä pyörinä tuossa loiston
ja huvin koneistossa.
Diomedeen huvilan maanalaisesta kellarista löydettiin aivan oven
vierestä 20 luurankoa (niiden joukossa myöskin lapsen luut), kaikki
hienon tuhkan peitossa; tuhkaa oli hiljalleen valunut ovenraoista,
kunnes se oli täyttänyt koko huoneen. Siellä oli myöskin jalokiviä ja
rahoja ja kynttelikköjä ja sammioon kovettunutta viiniä, jota
nähtävästi oli aijottu pidentämään uhattua elämää. Kovettunut hiekka on
muodostanut aivankuin muotin ruumiitten ympärille; ja kulkija voi vielä
nytkin katsella naisen niskan ja nuorien, kauniinpyöreiden rintojen
jäljennöstä -- onnettoman Julian muistomerkkiä! Kellari on nähtävästi
vähitellen täyttynyt rikkipitoisella ilmalla, kaikki ovat rynnistäneet
ovelle ja huomanneet sen kallionlohkareitten telkimäksi, ja siinä
ponnistellessaan kaikki ovat tukehtuneet.
Puutarhasta tavattiin luuranko, jonka luisevat sormet yhä pitelivät
avainta ja jonka vieressä maassa oli rahalipas. Arvellaan sen olleen
talon isännän -- onnettoman Diomedeen, joka nähtävästi on yrittänyt
paeta puutarhan kautta, mutta on ehkä läkähtynyt sinne, tai on pudonnut
kivi hänet murskannut. Hopeisten maljojen ääressä, lähellä, oli toinen
luuranko, luultavasti jonkun orjan.
Sallustuksen ja Pansan talot, Isiksen temppeli salahuoneineen -- josta
käsin papit lausuivat oraakkeliennustuksiaan -- ovat yhä vieläkin
pystyssä uteliaitten katseltavana. Eräästä temppelihuoneesta löydettiin
suuri luuranko, jonka vierellä oli kirves; kaksi seinää oli jo
kirveellä puhkaistu -- uhri ei ollut jaksanut enempää. Kaupungin
keskiosasta löydettiin toinen luuranko, jonka ympärillä oli suuri
rahakasa ja Isiksen pyhäkön salaperäisiä koristuksia. Kuolema oli
ahneenkin tavannut, ja Kalenus ja Burbo olivat saaneet samanlaisen
lopun! Kun kaivajat perkkasivat erästä röykkiötä, löysivät he
luurangon, jonka pirstoutunut pylväs oli leikannut kaha poikki.
Pääkallo oli silmiinpistävän kehittynyt ja niin merkillinen sekä
henkisten ominaisuuksien tyyssijana että ulkoisilta muodoiltaan, että
se on aina herättänyt erikoisia ajatuksia Spurgheimin teoriat
hyväksyvissä matkailijoissa. Vielä nytkin, vuosisatojen perästä
kulkijalla on tilaisuus katsoa noihin suuriin aukkoihin, joiden takana,
monimutkaisissa sokkeloissa kerran ajatteli, uneksi Arbakeen,
egyptiläisen henki. Muuan muukalainen kaukaisesta ja barbaarisesta
saaresta, jonka nimeä muinaiset roomalaiset eivät voineet kylmästä
värisemättä kuulla lausuttavan, vaelteli kerran ihanan Kampanian
viljavilla kentillä tutkistellen sen yhteiskuntaelämän monivivahteisia
todistuskappaleita, joka ikipäiviksi on hävinnyt -- ja kirjotti tämän
kertomuksen.