Arbakes kohtaa Glaukuksen ja Ionen.
Hiljaa kuten henkilö, joka yrittää paeta vankilasta, Ione ja hänen
rakastajansa jatkoivat epävarmaa taivaltaan. Hetkinä, jolloin
vulkaaninen salama valaisi kadut, he saattoivat tuon kaamean valon
loimossa suunnata askelensa; mutta vain vähän lohtua ja niukalti
rohkeutta tarjosi heille se näky, joka heitä askel askelelta kohtasi.
Paikoilla, joilla tuhka oli kuivaa eikä tulivuoresta umpimähkään
purkautuneen kuuman vesisateen liottamaa, oli maa likaisen,
harmaanvalkean tomun peitossa. Toisin paikoin kallionlohkareet olivat
kasaantuneet korkeiksi röykkiöiksi, joiden alta pistivät esiin monen
musertuneen pakolaisen puoleksi peitossa olevat jäsenet. Kuolevien
kuolinkorahdusten lomasta kuului naisten kauhunhuutoja -- milloin
läheltä, milloin etäämpää -- huutoja, jotka säkkipimeässä vaikuttivat
kahta järkyttävämmiltä, sillä avuttomuuden ja epävarmuuden tunne oli
nyt entistä herkempi. Mutta kaiken tuskankin läpi tunkeutui kirkkaana
ja selvänä tuon kauhun vuoren valtava ja vaihteleva pauhina -- sen
vinhat vihurit -- sen pieksevät vesisateet ja silloin tällöin
ankaramman purkauksen jyhkeät kumahdukset. Ja kun tuulet lakaisivat
katuja, kuljettivat ne silloinkin mukanaan pistävää, polttavaa hiekkaa
ja tukahduttavia myrkyllisiä kaasuja, niin että hengitys hetkeksi
salpautui ja tajunta katosi; hetken perästä seisahtunut veri alkoi
kiertää entistä kiivaammin, jotta vihdoin koko hermosto oli
äärimmilleen jännittyneenä ja ruumis ankarassa kuumeessa.
»Oi, Glaukus, armaani, oma rakkaani! Ota minut syliisi! Viimeinen
syleily! Salli minun tuntea käsivartesi ympärilläni -- ja anna minun
siihen syleilyyn kuolla -- en jaksa enää!»
»Rohkeutta, ihana Ioneni, sinun elämäsi on minun elämäni. Ja katso! --
Tuohuksia -- tänne! Kas, kuinka ne uhmaavat tuulta. Haa! Ne palavat
myrskyssäkin! Varmaankin rannalle pakenevia -- me liitymme heihin!»
Ja ikäänkuin rakastavaisia auttaakseen ja elähyttääkseen tuulet ja
tuhkakuurot taukosivat äkkiä. Ilma oli syvän tyven; vuori tuntui
levähtävän ehkä kootakseen vereksiä voimia puhjetakseen entistä
raivoisammin; tuohus-miehet liikkuivat nopeasti. »Olemme lähellä
merta», tyyni ääni, nähtävästi heidän johtajansa ääni, virkkoi. »Vapaus
ja rikkaus jokaiselle orjalle, joka tämän päivän yli elää! Rohkeutta!
Sanon teille, että jumalat itse ovat vakuuttaneet minulle pelastavansa
minut. Eteenpäin!»
Sainioitten punerva, vakava loimu valaisi nyt täydelleen Glaukuksen
ja Ionen, joka lepäsi hänen sylissään. Orjat kantoivat raskaita
matka-arkkuja ja laatikkoja, ja heidän johtajanaan kulki -- paljastettu
miekka kädessä -- komea Arbakes.
»Isieni nimessä!» egyptiläinen huudahti. »Kohtalo hymyilee minulle
näiden kauhujenkin seasta ja lupaa minulle valitusten ja kuoleman
hirveitten todistuskappaleiden ääressä onnea ja rakkautta. Pois,
kreikkalainen! Vaadin Ionen, suojattini itselleni!»
»Petturi ja murhaaja!» Glaukus kiljahti tuijottaen viholliseensa.
»Nemesis on johtanut sinut minun kostettavakseni! -- kelpaavaksi
uhriksi Hadeksen varjoille, jotka nyt näyttävät raivoavan maan
pinnalla. Lähesty -- kosketa Ionen kättäkin, ja aseesi murentuu kuin
rannan ruoko. -- Tahdon palotella sinut jäsen jäseneltä!»
Hänen puhuessaan koko tienoon valaisi äkkiä punerva, voimakas hehku.
Kirkkaana ja jättiläissuurena sankasta pimeydestä, joka näytti
helvettiä ympäröivältä muurilta, kohosi vuori -- palavan polttorovion
kaltaisena! Sen huippu näkyi jakautuvan kahtia -- tai paremmin sen
kiireellä näytti seisovan kaksi haamua, jotka vastakkain asettuen
näyttivät henkien lailla kiistelevän maailmanvallasta. Ne hohtivat
verenkarvaisena tulena, joka levitti valoa laajalle ympäristöönsä;
mutta niiden alaosa, koko vuoren juuri oli yhä syvässä pimeässä --
paitsi kolmea kohtaa, joita myöden käärmemäinen, polveileva, sula
laavavirta valui alas. Tummanpunaisena se näytti tulisen uomansa
suuntaavan pimeän ympäristön halki kaupunkia kohden. Leveimmän virran
yli näytti kaartuneen suunnaton jänne, jolta niinkuin helvetin kostona
hersyivät Flegetonin lähteet. Ja tyynessä ilmassa kuului selvästi,
kuinka ilmaan singonneet kallionlohkareet mäiskähtivät yhteen,
ennenkuin ne putosivat pohjattomiin syvyyksiin -- pimentäen hetkeksi
sen kohdan, jolle ne putosivat, mutta häviten seuraavana jo punaiseen
laavamassaan!
Orjat kirkuivat ja peittivät päänsä. Egyptiläinen itsekin seisoi kuin
kivettyneenä, ja hehku valaisi hänen käskeviä piirteitään ja
jalokivikoristeista pukuaan. Hänen takanaan oli korkea pylväs, jonka
huipulla oli pronssinen Augustus-patsas, ja keisarillinen kuva loisti
kuin tulessa.
Glaukus seisoi uhmaten Arbakesta vastassa. Vasemmalla kädellään hän
tuki Ionea, oikeataan hän piti uhaten koholla ja siinä välkkyi stilus,
joka oli ollut hänen aseensa arenalla ja jonka onneksi oli ottanut
mukaansa, hänen otsansa oli rypyssä, huulet yhdessä, hänen piirteistään
kuvastui aivankuin taian kautta inhimillisten intohimojen synnyttämä
viha ja uhka.
Arbakes kääntyi vuorta katselemasta, ja hänen katseensa osui
Glaukukseen! Hän pysähtyi hetkeksi. »Miksi», hän mutisi, »miksi
epäröin?» Eivätkö tähdet sanoneet, että vain yksi suunnaton vaara minua
uhkaa -- ja enkö ole siitä jo selviytynyt?»
»Henki», hän huudahti, »voi uhmata sekä maailmojen loppua että
kuviteltujen jumalien vihaa. Tämän hengen nimessä tahdon viimeiseen
asti olla voittajana. Eteenpäin, orjat! -- Atenalainen, jos vastustat
minua, tulkoon veresi omaksi viaksesi! Ja silloin saan Ionen kuitenkin
haltuuni!»
Hän astui askeleen -- viimeisen tässä mailmassa! Maakamara keinahteli
kouristuksentapaisesti hänen allaan, ja kaikki kaatuivat. Hirveätä
ryskettä kuului kaupungista, niinkuin monet katot ja pylväät olisivat
yhtaikaa romahtaneet alas! Salama viivähti hetken, kuin metallin
johtamana keisarinkuvalla ja pirstosi sen ja pylvään! Patsas kaatui ja
halkaisi pudotessaan sen tukevan jalustan, jolla se oli seisonut.
Tähtien ennustus oli täyttynyt!
Isku ja ryske olivat tainnuttaneet atenalaisen hetkeksi. Kun hän
tointui, oli näyttämö vielä valaistu, maa keinui yhä hänen allaan. Ione
makasi tajutonna maassa; mutta hän ei nyt huomannut Ionea; hänen
silmänsä tuijottivat hirveihin kasvoihin, jotka näyttivät, vartalotta
ja jäsenittä -- koettavan päästä pois patsaan sirpaleitten alta --
kasvoihin, joissa kuvastui kuvaamaton hätä, tuska ja epätoivo! Silmät
aukenivat ja sulkeutuivat nopeasti ikäänkuin tajunta ei olisi aivan
kadonnut; huulet värähtelivät vielä -- sitten rauha ja synkkyys
peittivät piirteet, mutta niihin jäi yhä sellainen kauhun ilme, ettei
katsoja sitä eläissään unohtanut.
Näin kuoli viisas tietäjä -- suuri Arbakes -- Tultasuitsevan vyön
Hermes -- Egyptin viimeinen kuningas!