Hävitystyö jatkuu.
Pilvi, joka oli peittänyt niin syvään pimeään koko päivän, oli nyt
muuttunut kiinteäksi ja läpinäkymättömäksi massaksi. Pimeys ei ollut
enää edes tuollaista vapaan luonnon synkintä yötä, vaan jonkun peitetyn
huoneen säkkipimeää.[105] Räikeänä vastakohtana tälle pimeydelle olivat
Vesuviuksen huipulta singahtelevat, sähähtelevät, kirkkaat salamat.
Mutta niiden hirvittävä kauneus ei ollut tavallista tulen kauneutta; ei
mikään sateenkaari voinut väriloistossaan kilpailla niiden kanssa.
Milloin tummansininen hohde kuin eteläntaivaan syvin sini -- milloin
välähti kirkas vihreä, joka liikkui rauhattomasti kuin suunnattoman
käärmeen kiemurat -- milloin savun seasta läikähti häikäisevän kirkas
puna, joka valaisi koko kaupungin portilta toiselle -- sitten kaikki
jälleen riutui sairaan kalpeaan niinkuin henki, joka on ruumiista
lähtemässä.
Sadekuurojen välillä kuului maanalaista kuminaa ja kuohuvan meren
aaltojen pauhua; ja pelokas korva tuskin erotti kaukaisen vuoren
rotkoista pursuavien kaasujen hiljaista sihinää. Joskus tuo kiinteä
pilvimassa jakaantui, ja salaman leimahtaessa nähtiin muka pilvissä
outoja ihmisen ja hirmulaisten kaltaisia olentoja hirveässä taistelussa
keskenään, mutta pian nekin hävisivät yleiseen sekasortoon;
pelästyneitten kulkijoitten silmissä ja mielikuvituksessa nuo
aineettomat höyryt näyttivät jättimäisiltä vihollisilta -- hävityksen
ja kuoleman aiheuttajilta.[106] Muutamin paikoin tuhkaa oli polviin
saakka, ja kuumat sadekuurot, joita tulivuoren henkäily lennätti alas,
löysivät tiensä asuntoihinkin ja levittivät kaikkialle tukahduttavaa
kaasua. Toisin paikoin talojen katot puhkaisseet suunnattomat
kivenjärkäleet olivat kaduille kasanneet raunioröykkiöitä, jotka
hetki hetkeltä yhä pahemmin haittasivat kulkua; ja mikäli päivä kului,
sikäli tuntuvammin maa keinui -- jalka petti ja livetti, eivätkä
tasaisimmillakaan paikoilla ajoneuvot ja kantotuolit voineet
tasapainoaan säilyttää.
Joskus suuret kivenkimpaleet iskivät pudotessaan yhteen ja
särkyivät pieniksi sirpaleiksi lennätellen tulikipunoita, jotka heti
sytyttivät kaiken tulenaran palamaan, ja kaupunkia ympäröivät tasangot
olivat pian hirveän tulipalon valaisemia; sillä monet talot vieläpä
jotkut viinitarhatkin olivat liekkien vallassa ja toisin ajoin
lieskat kohosivat jylhinä ja ylpeinä kohti synkkää taivasta. Tämän
aika-ajottaisen valaisun lisäksi olivat asukkaat monin paikoin,
julkisille paikoille, temppelien porttikäytäviin ja forumille
sytyttäneet pitkiin riveihin tuohuksia palamaan. Mutta nämä eivät
palaneet kauankaan; sadekuurot ja tuulenpuuskat ne pian sammuttivat; ja
äkkipimeä, johon kaikki taas kääriytyi, oli omansa kaksin verroin
näyttämään ihmisvoiman mitättömyyden, inhimillisen toivon turhuuden
taistelussa luonnon hirveitä voimia vastaan.
Usein tuohuksien hetken valaistessa pakenevat joukot kohtasivat
toisensa -- muutamat kiiruhtivat merenrannalle, toiset sieltä pois
maalle; sillä meri oli äkkiä kaikonnut rannoiltaan; synkkä pimeys
kattoi senkin, ja sen kiehuville ja kuohuville aalloille putoili
kallionlohkareita, kiviä ja tuhkaa, ja täältä löysi vielä vähemmän sitä
suojaa, jota kaupungin kadut ja katot sentään osittain soivat.
Typertyneinä, kalmankalpeina, luonnottoman pelokkaina nuo joukot
toisensa kohtasivat, ei sanaa virkattu, ei neuvoa kysytty; sillä
liejusadetta tuli nyt tiheämmin, vaikkakaan ei yhtenään, se sammutti
tuohukset, joiden valossa kukin oli nähnyt toisensa aavemaiset
piirteet, ja jokaiselle tuli kiire hakea itselleen lähintä suojaa.
Sivistysmuodot olivat tyystin hävinneet. Silloin tällöin liekkien
lepattavassa valossa nähtiin jonkun ylhäisen lainvalvojan rinnalla
hiipivän varkaan, joka täydessä lastissa, arkaillen ympärilleen pälyen
koetti saada suojaan nopean voittonsa hedelmät. Jos tässä pimeydessä
vaimo joutui erilleen miehestään, vanhemmat lapsistaan, oli turhaa
toivoa, että he enää tapaisivat toisensa. Sokeasti ja miltei sekapäin
kaikki kiiruhtivat eteenpäin. Inhimillisen elämän monimutkainen
koneisto oli äkkiä seisahtunut ja jäljelle oli jäänyt vain alkuperäisin
vaisto, itsesäilytysvaisto!
Tällä kauhun näyttämöllä nyt Glaukuskin raivasi tietä seuralaisilleen
Ionelle ja sokealle tytölle. Äkkiä heidät yllätti satainen, rannalle
pyrkivä joukko. Nydia tempautui Glaukuksen rinnalta, joka Ionen kanssa
joutui virran mukana kulkemaan; ja kun joukko (josta ei synkässä
pimeässä erottanut yhtään mitään) oli ohi, ei Nydiaa enää ollut heidän
rinnallaan. Glaukus huuteli hänen nimeään. Ei vastausta. He palasivat
entiselle paikalleen -- turhaan. He eivät löytäneet häntä --
todennäköisesti hän oli ihmisvirran mukana työntynyt vastakkaiselle
suunnalle. Heidän ystävänsä, heidän pelastajansa oli kadonnut! Ja Nydia
oli tähän asti ollut heidän oppaansa. _Hänen sokeutensa oli omansa
tekemään koko tuon pimeän näyttämön hänelle kotoiseksi._ Tottuneena
ikuisessa pimeässä kulkemaan kaupungin sokkeloissa hän oli varmalla
kädellä kuljettanut heitä merenrannalle päin, mistä he toivoivat onnen
kaupalla pelastuvansa. Mihin heidän nyt piti lähteä? Kaikki oli heille
valotonta -- sokkeloa, josta ei poispääsyä. Mutta sittenkin he
epätoivoisina, uupuneina jatkoivat matkaansa; tuhkaa satoi heidän
päälleen, kivenpalasia putoili kipunoita singoten heidän jalkoihinsa.
»Ah! Ah!» Ione valitteli: »En jaksa enää. Jalkani uppoavat kuumaan
tuhkaan. Pakene, rakkahin, pelastaudu, pakene! Jätä minut kohtaloni
varaan!»
»Rauhotu! Lemmittyni -- morsiameni! Kuolla kanssasi on suloisempaa kuin
elää ilman sinua! Mutta minne -- oh! Minne voimme tässä pimeässä
kulkea? Tuntuu siltä, että olemme kulkeneet ympyrässä ja olemme samalla
paikalla, jolta hetki sitten lähdimme.»
»Oi, jumalat! Katso tuota kivenlohkaretta -- se on ruhjonut edessämme
olevan talon katon! Kaduilla uhkaa joka hetki kuolema!»
»Siunattu salama! Katso, Ione -- katso! Edessämme on Fortunan temppelin
pylväskäytävä! Menkäämme sinne; siellä olemme ainakin turvassa
tuhkasateelta.»
Hän tarttui rakastettuaan käteen ja töin ja tuskin he laahautuivat
temppeliin. Glaukus vei Ionen pylväistön suojaisimpaan soppeen ja
asettui hänen eteensä omalla ruumiillaan suojatakseen häntä salamilta
ja tuhkasateelta. Täten rakkauden loihtima epäitsekkyys saattoi
tällaisenakin hetkenä esiintyä pyhän kauniina.
»Ken siellä?» värähtelevä ja syvä miehen ääni kysyi; joku oli ennen
heitä hakenut turvaa samasta paikasta. »Tai mitä turhia kysyn! Mitä
maailmanlopun päivänä meitä liikuttaa, tapaammeko ystävän vai
vihollisen!»
Ione kääntyi ääntä kohden ja hiljaa parkaisten peitti päänsä Glaukuksen
käsiin; ja kun tämä katsahti samaan suuntaan, ymmärsi hän syyn toisen
huutoon. Pimeästä hohti heitä vastaan kaksi palavaa silmää -- salama
valaisi kirkkaaksi temppelin sisustan -- ja Glaukus huomasi kauhukseen
edessään kahden pylvään välissä rauhallisena makaamassa saman leijonan,
jonka raadeltavaksi hänet oli tuomittu; ja aivan vieressä, naapuristaan
tietämättä istui jättiläiskokoinen mies, sama, joka oli heitä
puhutellut -- haavotettu gladiaattori Niger.
Salaman valossa metsänpeto ja ihminen olivat toisensa huomanneet; mutta
vaisto sai kummankin pysymään rauhallisena. Niin, leijona ryömi yhä
lähemmä gladiaattoria ikäänkuin toveria etsiäkseen; gladiaattori ei
liikahtanutkaan eikä vapissut. Luonnon vallankumous oli lujimmat siteet
katkaistessaan samalla karkottanut kaiken kammon luomiensa väliltä.
Tässä hirvittävässä suojassa ollessaan he huomasivat mies- ja
naisjoukon tuohukset käsissä kulkevan temppelin ohitse. Ne olivat
natsarealaisia; ja korkea, ylimaallinen innoitus oli karkottanut heidän
pelkonsa ja kauhunsa. He olivat jo kauan uskoneet, ensimäisten
kristittyjen harhautuneen käsityksen mukaan, että maailmanlopun päivä
oli pian koittava; he kuvittelivat viimeisen päivän nyt tulleen.
»Voi, voi!» vanhin, joukon johtaja, huusi terävällä, läpitunkevalla
äänellä. »Katsokaa! Herra tulee tuomitsemaan. Hän antaa sataa tulta
ihmisten silmille. Voi, voi teitä väkeviä ja mahtavia! Voi teitä
vallanmerkin kantajat ja purppurassa elävät! Voi teitä, te epäjumalien
palvojat ja eläinten rukoilijat! Voi teitä, jotka pyhien verta
vuodatatte ja riemuitsette Jumalanpojan tuskanhuutoja kuullessanne! Voi
sinua, meren siveetöntä ilotyttöä! -- Voi, Voi!»
Ja halki ilman kauhujen kaikui syvänä kuorohymninä: »Voi sinua, meren
siveetöntä ilotyttöä! -- Voi! Voi!»
Natsarealaiset kulkivat hitaasti ohi, heidän sainionsa lepattivat
myrskyn kynsissä, heidän laulunsa kajahti uhkaavana ja juhlallisena
varotuksena, kunnes he katosivat kadunkulmauksen taa, ja jälleen pimeys
ja kuolemanhiljaisuus vallitsivat näyttämöllä.
Tuhkasade oli taas hetkeksi taukoamassa, ja Glaukus kehotti Ionea
jälleen yrittämään kävellä. Seisoessaan he pylväistön alimmalla
astuimella näkivät vanhan miehen, joka pitäen oikeassa kädessään
rahakukkaroa nojautui nuorempaan mieheen. Nuoremmalla oli tuohus.
Glaukus tunsi heidät isäksi ja pojaksi -- ahneeksi edellisen,
tuhlariksi jälkimäisen.
»Isä», nuorukainen sanoi, »ellet voi kulkea nopeammin, niin minun
täytyy jättää sinut tähän, tai muuten hukumme _molemmat_.»
»Pakene siis, poikani, ja jätä isäsi!»
»Mutta en voi paeta nälkää näkemään; anna minulle rahakukkarosi!» Ja
nuorukainen yritti siepata sen vanhuksen kädestä.
»Lurjus! Ryöstätkö oman isäsi?»
»Ah! Kuka semmoisesta puhuu tällaisena hetkenä? Kuolema sinulle,
kitupiikki!»
Poika iski ukon maahan, sieppasi kukkaron hänen vavahtelevista
käsistään ja kiiruhti paikalta kimeästi hihkuen.
»Oi, jumalat!» Glaukus huudahti. »Oletteko siis sokeat tässä
pimeydessä? Tuollaiset rikokset valmistavat syyllisille ja syyttömille
samanlaista tuhoa. Tule, Ione, tule!»