Kalenus ja Burbo. -- Diomedes ja Klodius. Amfiteatterityttö ja Julia.
Luonnonmullistus, joka äkkiä oli katkaissut kaikki yhteiskuntasiteet ja
jättänyt vangin yhtä vapaaksi kuin vartijankin, oli Kalenuksenkin
vapauttanut niistä vartijoista, joiden huostaan preetori oli hänet
uskonut. Ja kun pimeys ja joukko olivat erottaneet hänet vartijoista,
kiiruhti hän horjuvin askelin jumalattarensa temppeliin. Ulkona
hapuillessaan ennenkuin pimeys oli yllättänyt, tunsi hän äkkiä jonkun
tarttuvan vaatteisiinsa, ja muuan ääni supisi hänen korvaansa:
»Hst! -- Kalenus! -- Hirveä hetki!»
»Ah! Isäni pään kautta! Ken olet? -- Kasvosi ovat pimeässä ja äänesi on
outo.»
»Etkö Burboa tunne? Hyi!»
»Jumalat! -- Kuinka pimeäksi kaikki käy? Hoho! Tuon hirveän vuoren
tähden, siinäpä huikaiseva salama![103] Kuinka ne liekehtivät ja
polveilevat! Hades on muuttanut maanpinnalle!»
»Vaiti! Et kuitenkaan usko tuollaisiin seikkoihin, Kalenus! Nyt on aika
koota omaisuutta!»
»Haa!»
»Kuule! Temppeli on täynnä kultaa ja kalleuksia! Lastatkaamme itsemme
näillä aarteilla, kiiruhtakaamme sitten rantaan ja laivoilla pois! Ei
kukaan koskaan vaadi tilille, mitä tänään on tapahtunut!»
»Burbo, olet oikeassa! Uh! Seuraa minua temppeliin. Kuka nyt välittää
-- kuka edes näkeekään, ettet ole mikään pappi? Tule ja jakakaamme
tavara!»
Temppelin esipihalle oli alttarien ympärille kokoontunut joukottain
pappeja rukoilemaan, itkemään, voivottelemaan. Onnenpäivinä pettureita,
vaaranhetkinä entisen taikauskonsa orjia! Kalenus sivuutti heidät
ja astui huoneeseen, joka vielä nytkin on nähtävissä esipihan
etelälaidassa. Burbo seurasi häntä -- pappi sytytti kynttilän. Viiniä
ja ruokaa oli pöydällä -- uhriaterian jätteitä.
»Miehellä, joka on nälkää nähnyt kaksi vuorokautta», Kalenus mutisi,
»on ruokahalua tällaisenakin hetkenä.» Hän tarttui leipään ja söi sen
ahneesti. Tuskinpa mikään on luonnottomampaa ja kamottavampaa kuin
noiden roistojen itsekäs alhaisuus; sillä onko vastenmielisempää
ominaisuutta olemassa kuin ahneus? Ryöstöä ja pyhänhäväisemistä silloin
kun maailman perustukset horjahtelevat! Kuinka paljon inhimilliset
intohimot ovatkaan omiaan antamaan yltyä hirvittäville luonnonvoimille!
»Etkö koskaan lopeta?» Burbo sanoi kärsimättömänä, »kasvosi jo hehkuvat
ja silmäsi välkkyvät.»
»Ei joka päivä olekaan tällaista oikeutta olla nälkäinen. Oh, Jupiter!
Mitä ääntä tuo on? -- Sehän on kuin kiehuvan veden sihinää! Mitä!
Sataako pilvi yhtaikaa sekä vettä että tulta! Haa! Mitä! Huutoja!
Burbo, kuinka hiljaista nyt on kaikki! Katso ulos, mitä on tapahtunut!»
Muiden kauhujen lisäksi tuo valtava vuori oli nyt viskannut uumenistaan
myöskin kiehuvaa vettä. Hehkuvaan tuhkaan sekaantuen vesivirrat
putoilivat aika ajottain kiehuvan liejun tavoin kaduille. Ja juuri
sille paikalle, minne Isiksen papit olivat kokoontuneet alttarien
ympärille, turhaan koettaen sytyttää pyhää tulta ja vihkisauhua, juuri
sille kohdalle oli kaikkein valtavin suunnattomien kivilohkareitten
täyttämä kuolemanvirta iskenyt koko raivollaan. Pappien kumartuneitten
ruumiitten yli se putosi: siitä kuolinhuudot -- seurannut hiljaisuus
oli ikuisuutta! liejuinen virta pärskyi alttareille, peitti lattian ja
kätki mutaansa pappien yhä vielä sätkyttelevät ruumiit.
»Ne ovat kuolleet», Burbo sanoi, joka nyt vasta ensi kertaa kauhistui
ja kiiruhti takaisin huoneeseen. »En luullut vaaran olevan niin
lähellä.»
Nuo kaksi lurjusta tuijottivat toisiinsa -- olisi kuullut heidän
sydämensä sykinnän! Kalenus, joka oli vähemmän rohkea, mutta ahneempi,
tointui ensimäisenä.
»Meidän täytyy nyt käydä käsiksi työhömme ja sitten pois!» hän virkkoi
kuiskaten pelästyen oman äänensä kaikua. Hän astui kynnykselle,
pysähtyi, kulki polttavan lattian ja kuolleitten toveriensa yli pyhään
kappeliin ja kehotti Burboa seuraamaan mukana. Mutta gladiaattori
epäröi ja jäi paikoilleen.
»Sitä parempi», Kalenus ajatteli, »sitä enemmän tulee saalista _minun_
osalleni.» Nopeasti hän pani taskuihinsa temppelin helpoimmin
kannettavat aarteet ja säntäsi pois pyhästä paikasta ajattelematta enää
toveriaan. Vuoresta äkkiä syöksähtäneen tulenkielekkeen valossa näki
Burbo, joka oli liikkumatonna seisonut kynnyksellä, pakenevan ja
kuormitetun papin. Hänkin päätti uskaltaa ja astui askelen
tavottaakseen toverinsa, mutta silloin tuprahti hänen jalkojensa eteen
hirveä tuhkakuuro. Gladiaattori peräytyi vielä kerran. Pimeys oli
jälleen täydellinen. Mutta tuhkasadetta kesti yhä -- yhä, yhä
paksummalta ja paksummalta se peitti lattian -- tukahduttavia kaasuja
tuoksahti siitä ylös. Onnettomalta salpautui hengitys -- epätoivoissaan
hän yritti taas paeta -- mutta tuhkakasat olivat jo sulkeneet oviaukon
-- hän kiljahti, kun hänen jalkansa painuivat kiehuvaan liejuun. Kuinka
nyt päästä pois? Ulos ei voinut mennä; niin, sen kauhuja ei ollut
mieluista mennä koettelemaankaan. Parasta oli jäädä koppiin, siellä
ainakin oli suojassa tuolta kuolettavalta ilmalta. Hän istui tuolille
ja kiristeli hampaitaan. Vähitellen tunkeutui tuota pistävää ja
myrkyllistä kaasua ulkoa huoneeseenkin. Hän ei voinut sitä kauempaa
sietää. Hänen harhaileva katseensa osui teurastuskirveeseen, jonka joku
pappi oli jättänyt huoneeseen; hän tarttui siihen. Jättiväkevän kätensä
koko epätoivoisella voimalla hän nyt koetti murtaa aukkoa seinään.
Kadut olivat sillävälin tyhjentyneet; jokainen oli hakenut itselleen
suojaa; tuhka alkoi jo peittää kaupungin alavammat paikat; mutta siellä
täällä näki jonkun pakenevan kahlaavan, polttavassa liejussa tai näki
jotkut kalpeat, pelästyneet kasvot salamien sinervässä valossa tai
lepattaen palavia tuohuksia, joiden valossa ihmiset koettivat askeliaan
ohjata. Mutta solkenaan valuva kuuma vesisade, tukahduttava tuhka,
salaperäiset viimaiset tuulenpuuskat, jotka olivat hengityksen salvata,
sammuttivat usein nuo liikkuvat valot ja niiden mukana kaiken toivon
niiltä, jotka niitä ohjaajinaan pitivät.
Kadulla, joka johti Herkulaneumiin vievälle portille, Klodius raivasi
itselleen sekaantuneena ja hapuillen tietä. »Jos vain pääsen portin
ulkopuolelle», hän ajatteli, »löydän varmaankin jonkun ajoneuvon, ja
Herkulaneumhan ei ole kaukana. Merkuriuksen olkoon kiitos! Minulla ei
ole paljo menetettävää, ja sekin vähä on nyt ylläni.»
»Hei -- halloo! Apuun! Auttakaa!» kuului hengästynyt, pelosta vapiseva
ääni. »Olen langennut -- tuohukseni on sammunut -- orjat ovat minut
jättäneet. Olen Diomedes -- rikas Diomedes -- kymmenentuhatta
sestertiota sille, joka auttaa minua!»
Samassa Klodius tunsi jonkun takertuneen hänen jalkoihinsa. »Hitto
sinut periköön -- päästä irti, hullu!» peluri ärähti.
»Oh, auta minut ylös -- ojenna kätesi!»
»Tässä -- nouse!»
»Onko se Klodius? Tunsin äänesi! Minne yrität?»
»Herkulaneumiin.»
»Jumalille olkoon ylistys! Meillähän onkin yhteinen tie aina portille
saakka. Etkö voisi pysähtyä huvilaani? Tiedäthän taloni alla olevat
maanalaiset holvatut käytävät -- siellä olemme turvassa hävitykseltä.»
»Olet oikeassa», Klodius virkkoi miettien. »Ja jos varaamme sinne
ravintoa mukaamme, voimme siellä viipyä jonkun päivän, jos näet tätä
hirmumyrskyä niin kauan kestää.
»Oh, siunattuja ne, jotka ovat keksineet kaupunginportit!» Diomedes
huudahti. »Katso! Portin kamanalle on sytytetty lamppu; sen valossa
voimme helpommin kulkea.»
Oli jälleen joku hetki tyventä. Lamppu paloi selvästi ja kirkkaasti.
Pakolaiset kiiruhtivat eteenpäin -- saapuivat portille -- sivuuttivat
roomalaisen vahdin; salaman loimo valaisi hänen kalpeita kasvojaan ja
kiiltävää kypäräänsä, mutta hänen jäykänkovia piirteitään ei edes kauhu
ollut saanut muuttumaan! Hän seisoi rauhallisena ja liikkumattomana
paikallaan. Tällainenkaan hetki ei kyennyt Rooman majesteetin
koneellisesta välineestä tekemään itseajattelevaa ja toimivaa miestä.
Siinä hän seisoi keskellä hävittäviä luonnonvoimia; hän ei ollut saanut
käskyä lähteä paikaltaan ja hakea pelastusta.[104] Diomedes ja hänen
toverinsa menivät yhä eteenpäin; äkkiä muuan nainen astui heidän
tielleen. Se oli sama tyttö, jonka iloisen äänen oli kuultu niin moneen
kertaan toistavan: »ihania leikkejä tulossa!»
»Oi Diomedes!» hän huudahti, »Anna minulle suojaa! Katso», -- hän
näytti rinnoillaan lepäävää lasta -- »katso tätä pienokaista! Se on
minun -- se on häpeän lapsi! En ole sitä koskaan ennen omakseni
tunnustanut. Mutta _nyt_ muistan, että olen hänen äitinsä! Sieppasin
hänet kätkyestä; _imettäjä_ oli paennut! Kukapa muu tällaisena hetkenä
huolehtisi pienokaisesta, ellei hänen äitinsä, joka on hänet
synnyttänyt? Pelasta se! Pelasta lapseni!»
»Kirottu sinun särisevä äänesi! Pois, naara!» Klodius tiuskasi
hampaittensa raosta.
»Ei niin, tyttö», ystävällisempi Diomedes virkkoi, »seuraa meitä, jos
tahdot. Tätä tietä -- tätä tietä -- holveihin!»
He lähtivät jälleen liikkeelle -- saapuivat Diomedeen taloon; he
nauroivat ääneensä, kun olivat kynnyksen yli astuneet, sillä he
luulivat nyt kaikesta vaarasta selviytyneensä.
Diomedes käski orjiensa viedä maanalaisiin kellareihin ruokatavaroita
ja öljyä lamppuja varten. Ja täältä nyt etsivät suojaa Julia, Klodius,
äiti pienokaisineen, suurin osa orjista, jokunen pelästynyt tuttava ja
jotkut naapuristosta saapuneet klientit.