Vankien koppi ja kuolleitten luola. -- Sydänsuru ei tunne kauhuja.
Glaukuksen, joka tuskin tiesi, oliko hän valveilla vai uneksiko vielä,
olivat vartijat vieneet pieneen teatterin seinäkojuun. He heittivät
hänen ylleen vaipan ja tunkeilivat hänen ympärillään onnitellen ja
ihmetellen. Oven ulkopuolelta kuului kärsimätön ja harmistunut
huudahdus; joukko teki tilaa, ja jonkun ystävällisen käden opastamana
sokea tyttö astui sisään ja lankesi Glaukuksen jalkoihin.
»Minäkö siis olen sinut pelastanut?» hän sopersi. »Salli minun nyt
kuolla!»
»Nydia, lapseni -- suojelijani!»
»Oh, salli minun tuntea koskentaasi -- hengitystäsi! Niin, sinä elät!
Emme tulleet liian myöhään. Tuo kauhea ovi ei tahtonut lainkaan aueta!
Ja Kalenus -- oh! hänen äänensä oli kuin sammuva tuuli hautausmaalla.
Meidän täytyi odottaa -- jumalat! Kesti tunteja, ennenkuin leivällä ja
viinillä saimme hänet jotenkin ennalleen. Mutta sinä elät, sinä elät
vielä! Ja minä -- minä olen sinut pelastanut!»
Tämän liikuttavan kohtauksen katkaisi äsken kuvaamamme
luonnonmullistus.
»Vuori! maanjäristys!» kuului joka taholta. Vartijat ja muut
pakenivat; Glaukus ja Nydia jätettiin pitämään itse huolta omasta
pelastumisestaan.
Kun atenalainen huomasi joka taholla vaanivan vaaran, muisti hänen jalo
sydämensä Olintuksen. Tämänkin oli jumalten tahto pelastanut tiikerin
kynsistä. Pitikö hänen nyt kärsiä vieläkin hirvittävämpi kuolema
naapurikopissa? Ottaen Nydiaa kädestä Glaukus harhaili pitkin käytäviä;
hän löysi pian kristityn kopin. Olintus oli polvillaan ja rukoili.
»Nouse, nouse, ystäväni!» hän huudahti. »Pelastaudu, pakene! luonto on
sinun hirvittävä pelastajasi!» Hän talutti kummastelevan Olintuksen
ulos ja näytti hänelle pilveä, joka sakenemistaan sakeni syösten
sylistään tuhkaa ja hohkakiviä, ja huomautti hänelle pakenevan joukon
huudoista ja töminästä.
»Tässä näkyy Jumalan käsi. -- Jumalalle ylistys!» Olintus sanoi
nöyrästi.
»Pakene! Etsi uskonveljesi! Valmista heidän kanssaan pakosi. Hyvästi!»
Olintus ei vastannut, tuskinpa huomasikaan ystäväänsä. Jalot ja
juhlalliset ajatukset täyttivät hänen mielensä; ja herkistyneen
sydämensä innostuttamana hän enemmän riemuitsi Jumalan armosta kuin
vapisi Hänen voimansa valtavuutta.
Vihdoin hän nousi ja kiiruhti ulos tietämättä itsekään minne.
Äkkiä hän joutui synkän, aution kopin ovelle. Vipajava tuikkulamppu
levitti hämärää valoa huoneeseen, ja sen valossa hän näki kolme rumaa
alastonta ruumista spoliariumin lattialla. Hän pysähtyi äkkiä, sillä
keskeltä tämän hirveän luolan kauhuja -- hän kuuli matalan äänen
kutsuvan Kristusta avukseen.
Hän ei voinut olla menemättä eteenpäin; hän astui koppiin, ja hänen
jalkansa kastuivat verivirtoihin, joita kuolleista ruumiista valui
hiekalle.
»Kuka», natsarealainen sanoi, »huutaa avukseen Jumalanpoikaa?»
Ei tullut vastausta, ja katsellessaan ympärilleen hän huomasi
lampunvalossa harmaahapsisen vanhuksen lattialla istumassa pitäen
sylissään erään ruumiin päätä. Kuolleen piirteet olivat lujat ja
päättäväiset viimeisessä unessaan; mutta huulilla väikkyi yhä ylpeä
hymy -- ei kristityn toivonhymy, vaan vihan ja uhman synkkä ivahymy.
Kasvoilla eli vielä varhaisen nuoruuden kaunis voima. Hiukset valuivat
vuolaina kiharoina sileälle otsalle, ja ensimäiset miehuuden merkit
loivat lievää varjoa marmorinkalpeille poskille. Ja näiden kasvojen yli
oli kumartuneena kuvaamaton väsymys -- surunsekainen hellyys -- syvä
epätoivo! Vanhuksen kyynelet putoilivat raskaina ja kuumina, mutta
hän ei niitä tuntenut; ja kun hänen huulensa liikkuivat ja hän
koneellisesti lausui oman ihanan, toivoa antavan uskonsa rukousta, ei
hänen sydämensä eivätkä ajatuksensa tuntuneet vastaavan hänen sanojaan;
se näytti pikemminkin hänen halpautuneen henkensä tahattomalta
purkaukselta. Hänen poikansa oli kuollut -- kuollut ennen häntä! -- ja
vanhuksen sydän oli särkynyt!
»Medon!» Olintus virkkoi säälien, »nouse ja pakene! Jumala näyttäikse
nyt luonnonvoimien raivossa! Uusi Gomorra on saanut tuomionsa! --
Pakene, ennenkuin tuli sinut saavuttaa!»
»Hän oli aina niin elinvoimainen! -- Hän _ei voi_ olla kuollut! Tule
tänne! -- Laske kätesi hänen sydämelleen! Varmaankin se vielä sykkii?»
»Veli, henki on lähtenyt. Me muistelemme häntä rukouksissamme! Et voi
sammunutta tuhkaa enää henkiin herättää! Tule, tule -- kuule, kuinka
juuri nyt, puhellessani, seinät sortuvat! Ei hetkeäkään saa hukata! --
Tule!»
»En kuule mitään!» Medon sanoi ravistaen harmaata päätään.
»Poikaparkani, hänen rakkautensa on hänet surmannut!»
»Tule, tule! Anna anteeksi, jos vien sinut väkivalloin!»
»Mitä! Kuka tahtoo isän erottaa pojasta?» Ja Medon puristi ruumiin
rintaansa vasten ja peitti sen intomielisin suudelmin. »Mene!» hän
sanoi nostaen hetkeksi katseensa. »Mene! Meidän täytyy olla kahden!»
»Ah!» säälivä natsarealainen huudahti. »Kuolema on jo teidät
erottanut!»
Vanhus hymyili rauhallisena. »Ei, ei, ei!» hän mutisi äänen käydessä
sana sanalta heikommaksi. »Kuolema on ollut ystävällisempi!»
Hänen päänsä painui poikansa rintaa vasten -- hänen kätensä
herpoutuivat. Olintus tarttui hänen käteensä -- valtimo ei enää lyönyt!
Vanhuksen viimeiset sanat olivat totta. -- _Kuolema oli ollut
ystävällisempi_!
Sillävälin Glaukus ja Nydia kulkivat kiireisesti hengenvaarallisilla
kaduilla. Atenalainen oli kuullut pelastajaltaan, että Ione oli
Arbakeen talossa. Sinne hän nyt kiiruhti vapauttamaan -- pelastamaan
häntä! Ne muutamat orjat, jotka egyptiläinen oli jättänyt taloaan
vartioimaan itse lähtiessään amfiteatterille pitkän saattueensa mukana,
eivät olleet pystyneet tekemään suurtakaan vastarintaa Sallustuksen
asestetulle joukolle; ja kun myöhemmin tulivuori purkautui, olivat he
päätäpahkaa, kummissaan ja kauhistuneina sulkeutuneet rakennuksen
sisäosiin. Hoikka etiopialainenkin oli jättänyt oveneteisen
vartiopaikkansa; Glaukus (joka jätti Nydian ulkopuolelle -- Nydia
paran, jota tällaisenakin hetkenä kateus yhä kalvoi!) kulki laajan
hallin läpi kohtaamatta ketään, jolta olisi voinut tiedustella Ionen
huonetta. Ja täällä kulkiessaan hän äkkiä joutui sellaiseen taivaasta
pudonneeseen säkkipimeään, että hän vain vaivoin saattoi askeliaan
ohjata. Kukin kiedotut pylväät tuntuivat vavahtelevan ja horjuvan; ja
joka hetki hän kuuli tuhkasateen tomahtelevan katottomaan peristyleen.
Hän nousi yläkerrokseen -- huohottaen hän haparoi eteenpäin huutaen
vähäväliä Ionen nimeä. Ja vihdoin hän kuuli erään käytävän päästä äänen
-- _hänen_ äänensä. Hetken työ oli senjälkeen syöksyä eteenpäin --
murtaa ovi -- sulkea Ione syliin -- kantaa hänet talosta ulos! Tuskin
hän oli taakkoineen ehtinyt paikalle, missä Nydia heitä odotti, kun hän
kuuli askeleitten lähenevän taloa ja tunsi Arbakeen äänen. Tämä oli
tulossa kotiinsa pelastamaan rikkautensa ja ottamaan talteensa Ionen
lähteäkseen heti kuolemaan tuomitusta Pompeijista. Mutta niin sankkaa
oli jo heitä ympäröivä hehkuva ilmakerros, että viholliset eivät
tunteneet toisiaan, vaikka niin lähellä seisoivat -- Glaukus kyllä
erotti egyptiläisen hohtavan vaikeitten vaatteitten pimeässä hämärinä
häämöttävän.
Kaikin kolmin he nyt kiiruhtivat eteenpäin! Ah! -- Minne? He eivät
nähneet askeltakaan eteensä, pimeys alkoi olla jo sakeaakin sakeampaa.
Heidät ylti epätoivo ja kauhu! Ja Glaukuksesta tuntui, että se kuolema,
josta hän oli pelastunut, olikin vain muuttanut muotoaan ja että sen
uhrien lukumäärä oli yhä lisääntynyt.