Jälleen amfiteatterissa.
Glaukus ja Olintus oli viety yhdessä synkkään ja ahtaaseen koppiin,
mistä arenarikokselliset tavallisesti vietiin viimeiseen hirvittävään
taisteluun. Heidän silmänsä, jotka vähitellen olivat tottuneet pimeään,
välttivät katsomasta toinen toisensa kasvoihin tuona kauheana hetkenä,
ja hämärässä valossa heidän poskiensa luontainen kalpeus näytti
entistäkin harmaammalta ja kalmanomaisemmalta. Mutta heidän otsansa
oli koholla ja varjoton -- he eivät vapisseet -- heidän huulensa
olivat tarmon puristuksessa. Toisen uskonnollinen, toisen ylväs
maailmankatsomus, kumpaisenkin viattomuuden tunne ja etenkin lohdun
ajatus, minkä toveruus synnyttää, tekivät heistä sankareja.
»Kuule! Kuuletko tuota riemuhuutoa? He iloitsevat katsellessaan
ihmisverta!» Olintus huomautti.
»Kuulen, sydämeni kuohuu, mutta jumalat tukevat minua.»
»Jumalat! Oi, nuori mies, tällä hetkellä sinun pitää tunnustaa vain
yhtä Jumalaa. Enkö ole sinua vankilassa opettanut, puolestasi itkenyt
ja rukoillut? Enkö omassa tuskassanikin ole ajatellut enemmän sinun
pelastustasi kuin omaani?»
»Kunnon ystävä!» Glaukus vastasi juhlallisesti. »Olen kunnioittaen,
ihaillen ja puolittain hyväksyen kuunnellut sinun selityksiäsi. Jos
olisimme päässeet vapaiksi, olisin ehkä vähitellen hylännyt oman
uskoni opit ja omaksunut sinun. Mutta tänä viimeisenä hetkenä olisi
pelkurimaista -- eikä arvoni mukaista -- astua pelon vuoksi kiireinen
askel, mikä vasta pitkän harkinnan perästä olisi astuttava. Enkö juuri
siten, että nyt uskoutuisin sinun vakuutteluihisi ja hylkäisin isieni
jumalat, näyttäisi lahjovan itselleni sinun taivaasi lupaukset tai
helvettisi tuskat? Ei, Olintus. Ajatelkaamme toisistamme yhtä suopeasti
-- minä kunnioittaen sinun rehellisyyttäsi -- sinä säälien minun
sokeuttani tai uppiniskaista vastustustani. Mitä olen tehnyt, siitä
saan palkan. Ja ylhäiset vallat tai korkein valta ei tuominne liian
ankarasti inhimillisiä erheitä, kun hyvä aikomus ja rehellinen mieli
ovat olleet niissä mukana. Älkäämme puhuko enää siitä. -- Vaiti!
Kuuletko, kuinka he laahaavat jotakin raskasta ruumista käytävää
pitkin? Samanlaisia tomuksi muuttuvia olemme mekin kohta.»
»Oi, taivas, oi, Kristus! Näen sinut jo!» Olintus huudahti kohottaen
kätensä. »En vapise -- minä iloitsen, että pian pääsen vankilastani
vapaaksi.»
Glaukuksen pää painui alas. Hän tuumi, mikä ero oli hänen voimillaan ja
kärsimystoverinsa uskaltavassa luottamuksessa. Pakana ei vapissut,
mutta kristitty riemuitsi.
Ovi kääntyi samassa saranoillaan, ja käytävässä välähtelivät keihäitten
kärjet.
»Atenalainen Glaukus, hetkesi on lyönyt», luja ja kirkas ääni sanoi.
»Leijona odottaa sinua.»
»Olen valmis», atenalainen vastasi. »Veli ja toveri, syleilkäämme
viimeinen kerta toisiamme! Siunaa minua ja -- hyvästi!»
Kristitty avasi sylinsä -- hän puristi nuorta pakanaa rintaansa vasten
-- suuteli hänen otsaansa ja poskeansa -- huoahti raskaasti -- kuumia
kyyneliä valui hänen uuden ystävänsä kasvoille.
»Oh! Jos olisin saanut käännyttää sinut, en nyt itkisi. Ah! Olisinpa
nyt voinut sanoa sinulle: 'Tänä iltana tapaamme toisemme
Paratiisissa'.»
»Ehkä niin käykin», kreikkalainen vastasi vapisevin äänin. »Ne, jotka
kuolema erottaa, tapaavat toisensa jossakin haudan tuolla puolella:
maassa -- ihanassa, rakkaassa maassa! Hyvästi iäksi! -- Kunnon mies,
odotan sinua.»
Glaukus riistihe irti toveristaan; kun hän tuli ulkoilmaan, kävi kylmän
väre pitkin hänen ruumistaan, vaikka ulkona olikin pilvisaästä
huolimatta tukahduttavan kuumaa. Hänen ruumiinsa, joka ei vielä ollut
täysin tointunut ennalleen kuolettavan myrkyn vaikutuksista, horjui ja
vapisi. Soturit tukivat häntä.
»Rohkeutta!» muuan sanoi. »Olet nuori, kyvykäs, notkea. Sinulle
annetaan ase. Älä ole epätoivoinen, ja sinä suoriudut vielä
voittajana.»
Glaukus ei vastannut; mutta heikkouttaan häveten hän sai äärimäiset
voimansa ponnistaen hermonsa tottelemaan. Hänet riisuttiin aivan alasti
-- lanteille vain jätettiin kapea vyö -- hänen ruumistaan hierottiin
öljyllä, käteen pantiin stilus (turha ase!) ja näin hänet talutettiin
arenalle.
Ja nähdessään tuhansien ja kymmenien tuhansien tuijottavat katseet hän
ei enää tuntenut olevansa kuolevainen. Pelon oireet -- pelko itsekin
olivat poissa. Helakka puna valahti hänen kalpeille kasvoilleen; hänen
komea vartalonsa ojentautui täyteen pituuteensa. Hänen joustavissa ja
sopusuhtaisissa muodoissaan -- rohkeassa ja uhmaavassa otsassaan --
ylväässä huolettomuudessaan -- lannistumattomassa hengessään, joka
hänen piirteistään ja katseistaan huokui, hänen huulillaan, silmissään
oli elävä kuva hänen maansa urhoollisuudesta -- sen palvomasta
jumaluudesta -- siinä oli sankaria ja jumalaa!
Vihan ja inhon huudot, joiden kaikuessa hän oli arenalle astunut,
vaikenivat pian äänettömäksi ihailuksi ja miltei sääliväksi
kunnioitukseksi; ja nopea ja kouristuksentapainen huokaus kulki tuon
suunnattoman joukon läpi ikäänkuin se olisi ollut vain yksi ruumis, ja
kaikkien katseet suuntautuivat yhtaikaa atenalaisesta arenan keskellä
olevaan mustaan, muodottomaan kasaan. Se oli leijonan häkki.
»Venus auttakoon, kuinka nyt on lämmin!» Fulvia sanoi, »eikä
aurinkokaan helota. Olisin toivonut, että nuo taitamattomat
merimiehet[101] olisivat peittäneet koko aukon.»
»Oh! On todella kuuma! Voin pahoin, miltei tukehdun!» Pansan emäntä
virkkoi. Hänenkään koeteltu stoalaisuutensa ei kestänyt katsella
näytelmää, joka kohta esitettäisiin.
Leijona ei ollut saanut ruokaa kahteen vuorokauteen, ja eläin oli koko
aamupäivän osottanut outoa rauhatonta elehtimistä, mitä sen vartijat
olivat pitäneet nälän merkkinä. Nyt sen asenne ilmaisi pikemmin pelkoa
kuin raivoa; sen karjunta tuntui tuskalliselta ja väsyneeltä, sen pää
oli riipuksissa -- se nuuski ilmaa rautaristikon läpi -- painui jälleen
lysyyn, syöksähti jälleen ylös -- ja taas kuului sen pelonsekaista
karjuntaa. Nyt se makasi liikahtamatta ja mykkänä painaen laajenneet
sieramensa ristikon rautakankia vasten, ja syvään puuskuttaen se sai
häkin edessä olevan arenanhiekan pöllähtämään.
Editori oli hämillään, ja hän kalpeni. Hän katsahti tuskallisena
ympärilleen -- epäröi -- ei tiennyt, mitä tehdä. Joukko alkoi tulla
kärsimättömäksi. Hitaasti hän antoi merkin; häkin takana seissyt
vartija kohotti varovasti ristikon ylös ja voimakkaasti ponnahtaen ja
hurjasti ja iloisesti karjahtaen leijona syöksähti vapauteensa. Vartija
kiiruhti arenalta vievään paalukäytävään jättäen metsänkuninkaan
yksikseen -- saaliineen.
Glaukus oli jännittänyt ruumiinsa lujaan asentoon kestääkseen leijonan
hyökkäyksen, pientä välkkyvää asetta hän piti koholla oikeassa
kädessään heikosti toivoen, että hän _yhdellä_ taitavasti tähdätyllä
iskulla (sillä hän tiesi, että hänellä oli aikaa antaa vain _yksi_
isku) osuisi silmän kautta tapaamaan pedon aivoihin.
Mutta kaikkien kuvaamattomaksi hämmästykseksi peto ei näyttänyt
huomaavankaan rikoksellista. Päästyään häkistä se pysähtyi äkkiä
arenalle, nosti päätään ja nuuski ilmaa kärsimättömänä tuhisten; sitten
se yhtä äkkiä syöksähti eteenpäin, mutta ei atenalaisen kimppuun.
Laahautuen se juoksi ympäri arenaa käännellen suunnatonta päätään
puoleen ja toiseen tuskaisin ja harhailevin katsein etsien pakotietä;
kerran, pari se yritti hypätä suojuksen yli, joka erotti sen
katselijajoukosta, ja kun se epäonnistui, päästi se valittavan
uikutuksen, jossa ei ollut jälkeäkään sen jykevästä kuninkaallisesta
karjunnasta. Ei raivon eikä nälän merkkiäkään siinä huomattu; sen häntä
laahasi hiekkaa, vaikka sen olisi pitänyt piestä sen kylkiä kuten
tavallisesti; ja kun sen katse joskus osui Glaukukseen, siirtyi se heti
hänestä tuskaisena pois. Ja turhaan etsittyään pakotietä se palasi
vihdoin surkeasti vikisten takaisin häkkiinsä, ja täällä se jälleen
paneutui pitkälleen.
Leijonan haluttomuuden synnyttämä ensi hämmästys muuttui pian kiukuksi
sen osottamasta heikkoudesta; ja joukko, joka oli alkanut jo tuntea
sääliä Glaukusta kohtaan, tuli kärsimättömäksi huomatessaan pettyneensä
alkuperäisissä toiveissaan.
Editori kutsui luokseen vartijan.
»Mitä tämä on? Ota piikki, karkota se ulos ja sulje sitten häkin ovi!»
Kun vartija peläten ja entistä varovammin valmistui käskyä tottelemaan,
kuului arenan sisäänkäytävältä äänekästä huutoa; siellä oli jotakin
hullusti -- vastalauseita kuului, ja äkkiä kaikki vaikeni. Katsojien
silmät kääntyivät kummastellen sinnepäin, mistä melua kuului. Joukko
antoi tietä, ja senaattorien penkeille ilmestyi äkkiä Sallustus,
hiukset harallaan -- hengästyneenä -- kiihottuneena -- väsyneenä. Hän
katsahti nopeasti ympärilleen. »Viekää atenalainen pois!» hän huudahti.
Nopeasti! Hän on syytön! Vangitkaa egyptiläinen Arbakes -- _hän_ on
Apekideen murhaaja.»
»Oletko mieletön, oi Sallustus?» preetori sanoi nousten tuoliltaan.
»Mitä järjetöntä tarkotat?»
»Viekää pois atenalainen! Pian! tai hänen verensä lankee teidän
päällenne. Preetori, älä niskottele tai saat siitä hengelläsi vastata
keisarille. Minulla on pappi Apekideen kuoleman silminnäkijä todistaja.
Tilaa! -- Väistykää! Antakaa tietä! Pompeijin kansa, katsokaa
Arbakesta! -- Tuolla hän istuu. Tilaa pappi Kalenukselle!»
Kalpeana, riutuneena, nälän ja kuoleman pelon näännyttämänä, kuoppaisin
poskin, silmät syvälle painuneina, roteva ruumiinsa luurangonlaihana
Kalenus ilmaantui samalle tuoliriville, jolla Arbakes istui.
Vapauttajat olivat antaneet hänelle hiukan ruokaa, mutta vielä paremmin
kuin ravinto kannusti häntä pysymään pystyssä _kostonhalu_.
»Pappi Kalenus -- Kalenus!» joukko tohisi. _Hän_ se on! Ei -- sehän on
kuollut mies.»
»Se _on_ Kalenus pappi», preetori virkkoi vakavana. »Mitä sinulla on
sanottavaa?»
»Egyptiläinen Arbakes on Apekideen, Isiksen papin murhaaja. Nämä silmät
näkivät hänen iskevän. Jumalat ovat vapauttaneet minut vankilasta,
jonne hän oli minut heittänyt -- pelastaneet minut hirveästä
nälkäkuolemasta -- voidakseni ilmaista hänen rikoksensa! Vapauttakaa
atenalainen -- _hän_ on syytön!»
»Senkötähden siis leijona hänet säästi. Ihme! Ihme!» Pansa huudahti.
»Ihme! Ihme!» joukkokin kiljui. »Viekää pois atenalainen -- _Arbakes
leijonan eteen_!»
Ja kaiku toisti saman huudon kukkulalta laaksoon -- rannalta merelle --
»_Arbakes leijonan eteen_!»
»Virkailijat, viekää syytetty Glaukus pois -- viekää, mutta vartioikaa
häntä», preetori sanoi. »Jumalat tekevät tänään ihmeitä.»
Preetorin antaessa vapautuskäskyn kuului joukosta ilonkirkaisu --
naisen ääni -- lapsen ääni -- siinä oli riemua! Se tunkeutui sähköiskun
lailla joukon läpi -- se oli liikuttavaa, tuossa lapsen äänessä oli
jotakin pyhää! Ja mukaan tempautuen kansa toisti tuota riemuhuutoa.
»Hiljaa!» ankara preetori sanoi -- »kuka se on?»
»Sokea tyttö -- Nydia», Sallustus vastasi, »hänen kätensä on pelastanut
Kalenuksen haudasta ja vapauttanut Glaukuksen leijonan kynsistä.»
»Siitä myöhemmin», preetori virkkoi. »Kalenus, Isiksen pappi, sinä siis
syytät Arbakesta Apekideen murhasta?»
»Aivan niin.»
»Näit siis teon itse?»
»Preetori -- näillä silmilläni --»
»Riittää täksi kerraksi -- yksityiskohdat käsitellään toisessa
paikassa. Egyptiläinen Arbakes, kuulit syytöksen -- et ole mitään
puhunut -- mitä sinulla on sanottavaa?»
Joukon katseet olivat jo kauan tähystelleet Arbakesta, mutta vasta
senjälkeen kuin tämä oli ehtinyt voittaa sen hämmingin, minkä
Sallustuksen ja Kalenuksen yhtäkkinen ilmaantuminen oli hänessä
synnyttänyt. Kun kuului huuto: »Arbakes leijonan eteen!» oli hän
alkanut vapista ja hänen poskiensa tummaan pronssinhohteeseen oli
tullut hieman kalvakampi väri. Mutta hän oli pian taas entinen itsensä,
kylmä ja maltillinen. Ylpeänä hän kesti häneen suuntautuneitten
katseitten raivon ja vastaten nyt preetorin kysymykseen sanoi vain
hänelle ominaisella rauhallisella, hallitsevalla äänellään:
»Preetori, kanne on niin alhainen, ettei siihen kannattaisi lainkaan
vastata. Ensimäinen syyttäjäni on jalo Sallustus, -- Glaukuksen
läheisin ystävä! toinen on pappi. Kunnioitan hänen pukuaan ja
kutsumustaan; mutta pompeijilaiset! te tiedätte kaikki, minkälainen
luonne Kalenus on -- hän on ahne ja himoitsee kultaa aivan sananparren
omaisella voimalla; sellaisen miehen todistuksen voi helposti ostaa!
Preetori, olen viaton!»
»Sallustus», tuomari kysyi, »mistä löysit Kalenuksen?»
»Arbakeen kellarista.»
»Egyptiläinen», preetori sanoi kulmiaan rypistäen, »olet uskaltanut
pitää vankeudessa jumalten pappia -- ja mistä syystä?»
»Kuule minua», Arbakes vastasi nousten rauhallisena tuoliltaan, vaikka
hieman hämillään. »Tämä mies tuli luokseni uhaten ilmiantaa minut
samasta rikoksesta, josta hän minua nytkin syyttää, ellen ostaisi hänen
vaitioloaan puolella omaisuudellani. Esitin vastaväitteitä -- turhaan.
Hiljaa siellä! -- älkää antako papin keskeyttää puhettani! Jalo
preetori ja sinä, oi kansa! Olin muukalainen tässä maassa. Olin
viaton rikokseen, mutta papin antama todistus saattoi minut tuhota.
Hämmennyksissäni vein hänet kellariin, josta hänet nyt on vapautettu ja
jonka hänelle selitin olleen aarrekammion. Päätin häntä pitää siellä
siihen asti, kunnes todellisen murhaajan kohtalo oli ratkaistu ja hänen
uhkauksensa eivät enää minua vahingoittaisi. Mutta pahempaa en aikonut.
Olen ehkä erehtynyt -- mutta kukapa teistä ei itsepuolustuksekseen
tekisi samaa! Jos todella olisin syyllinen, miksi tätä papin todistusta
ei esitetty jo kuulustelun aikana? _Silloin_ en ollut häntä vielä
pidättänyt. Miksei hän syyttänyt minua silloin, kun minä syytin
Glaukusta? Preetori, tämä vaatii vastauksen. Antaudun sitäpaitsi
lakienne tuomittavaksi. Pyydän niiden suojelusta. Viekää syytetty ja
syyttäjä pois. Tulen mielelläni laillisen oikeusistuimen eteen
kuulusteltavaksi. Tämä paikka ei ole sopiva enempiin keskusteluihin.»
»Hän on oikeassa», preetori virkkoi. »Hei, vartijat, viekää Arbakes
talteen -- vartioikaa Glaukusta! Sallustus, sinä olet vastuussa
kanteestasi. Alottakaamme leikit jälleen!» -- »Mitä!» Kalenus huudahti
kääntyen katselijajoukkoon päin, »sallitaanko Isistä sillä tavalla
häväistävän? Täytyykö Apekideen veren yhä huutaa kostoa? Pitääkö
oikeuden ratkaisun siirtyä tuonnemmaksi, jolloin sitä myöhemmin
voitaisiin kiertää? Riistetäänkö leijonalta sen oikea saalis? Jumala,
jumala! -- tunnen jumalan puhuvan suullani! _Leijonan eteen -- Arbakes
leijonan eteen_!»
Papin nääntynyt ruumis ei kestänyt enää hänen hurjaa raivonpuuskaansa;
hän kaatui jäykkäkouristukseen -- vaahtoa pursui hänen suustaan -- hän
näytti todella mieheltä, jossa asui joku yliluonnollinen voima! Kansa
katseli ja kauhistui.
»Jumalanhenki liikkuu tuossa pyhässä miehessä! _Arbakes leijonan
eteen_!»
Tämän huudon kaikuessa tuhannet ja uudet tuhannet syöksähtivät
istuimiltaan. Lauma vyöryi korkealta alas ja suuntautui egyptiläistä
kohden. Turhaan edili koetti saada järjestystä syntymään, turhaan
preetori korotti äänensä ja uhkasi lain kovuudella. Joukon oli
vuotanut veri tehnyt hurjaksi -- se tahtoi sitä lisää -- sen
taikausko vain lisäsi sen julmuutta. Nähdessään uhrinsa edessään se
kiihottuneena unohti viranomaisten määräykset. Tässä nyt nähtiin niitä
kansankuohumia, jotka ovat melkoisen tavallisia tietämättömissä,
puolivapaissa, puolittain orjuudessa elävissä joukoissa ja jommoisia
roomalainen provinssijärjestelmä oli erikoisesti omansa synnyttämään.
Preetorin valta oli kuin ruoko myrskyn kynsissä. Hänen käskystään
sentään vartijat asettuivat niille välipenkeille, jotka erottivat
ylhäisten paikat suuren joukon istuimista. Mutta he muodostivat vain
heikon esteen -- vyöryvä ihmismeri pysähtyi silti hetkeksi, niin että
Arbakes ehti huomata tuomionhetkensä koittaneen. Epätoivoissaan ja
kauhun valtaamana, joka lannisti hänenkin tavallisen ylpeytensä, hän
tarkasteli raivoisaa ja ulvovaa joukkoa -- mutta silloin hän huomasi
heidän yläpuolellaan _velariaan_ jääneestä aukosta jotakin outoa ja
kamalaa -- hän hengähti -- ja hänen entiset voimansa palautuivat siinä
samassa!
Hän kohotti kätensä; hänen korkealla otsallaan ja
hallitsijanpiirteissään oli jotakin kuvaamattoman juhlallista
ja käskevää.
»Katsokaa!» hän jyrähti ukkosenäänellä, joka kaikui selvänä joukon
tohinan yli, »katsokaa, kuinka jumalat suojelevat viatonta! Kostavan
Orkuksen liekit kohoavat syyttäjäni väärää todistusta vastaan!»
Joukon silmät seurasivat egyptiläisen viittausta, ja se huomasi
kauhukseen suunnattoman savupilven kohoavan Vesuviuksen huipulta,
valtavan piniapuun kaltaisena;[102] -- runko yömustaa savua, oksat
tulta! tulta, joka yhtämittaa vaihtoi väriään, milloin palaen räikeän
kirkkaana, milloin himmeän punaisena ja jälleen huikaisevan
välkähtelevänä.
Syntyi sydäntä ahdistava kuoleman hiljaisuus -- jonka äkkiä katkaisivat
leijonan karjunta ja sisähuoneissa vankina pidetyn tiikerin kaikuna
seuranneet terävämmät ja äksyt kiljahdukset. Pelko oli saanut ne
säänennustajiksi ja lähestyvän luonnonmullistuksen profeetoiksi.
Nyt kuului yläriveiltä naisten huutoja; miehet katselivat toisiaan,
mutta olivat vaiti. Äkkiä kaikki tunsivat allaan maan keinahtelevan;
teatterin seinät vavahtelivat, ja kaukaa kuului romahtavien kattojen
jyskettä. Vielä hetki, ja tulipatsas näytti vyöryvän heitä kohden
synkkänä ja nopeaan kuin virta, ja samassa sen kohdusta tuprahti
tuhkasade, jonka mukana sinkoili suuria tulenhehkuvia kiviä! Tuo
hirvittävä sadekuuro huuhteli viiniköynnöstarhoja -- pieksi autioita
katuja -- putosi amfiteatteriin -- yhä kauemma ja kauemma se siirtyi --
mereen saakka, jonne hirveällä mäiskähdyksellä paiskautui valtavia
kallionlohkareita!
Ei kukaan enää ajatellut Arbakesta; jokaisen ajatuksissa humisi oma
pelastus. Suin päin pakoon -- jokainen tunki eteenpäin. Armotta siinä
tallattiin kaatuneet -- huutojen -- kirousten -- rukousten kaikuessa
tuo suunnaton ihmisjoukko syöksyi lukuisia käytäviä pitkin ulos. Mutta
minne paeta? Peläten uutta maanjäristystä jotkut kiiruhtivat kotiinsa
pelastamaan kalleutensa, kun vielä oli aikaa; toiset peläten
tuhkasadetta, joka nyt putosi kiinteänä, raskaana kuurona kaduille,
pakenivat läheisten talojen suojiin, temppeleihin, vajoihin -- mistä
vain kattoa ylleen sai ilman kauhuja välttääkseen. Mutta yhä
synkempänä, sakeampana ja valtavampana levittäytyi pilvi heidän ylleen.
Ei milloinkaan mikään yö ole tullut niin äkkiä ja niin kauheana kuin
tämä aamupäivä.