Sallustus ja Nydian kirje.
Kolmasti oli Sallustus herännyt aamu-unestaan ja kolmasti hän oli,
muisteltuaan, että hänen ystävänsä tänään joutuisi kuoleman omaksi,
yrittänyt syvään huoahtaen jälleen nukkua. Hänen ainoana tavoteltavana
päämääränään oli välttää ikäviä mielenliikutuksia ja milloin se ei
käynyt päinsä, ainakin koettaa unohtaa ne.
Kun hän ei enää lopulta voinut kaivautua unohduksen hautaan,
kohottautui hän vuoteeltaan ja huomasi suosikkivapautettunsa istumassa
nyt kuten muinakin aamuina vuoteen vieressä. Sillä Sallustuksen tapana
oli, koska hän kuten jo on mainittu tahtoi hienona miehenä harrastaa
kirjallisia opintoja, luettaa itselleen jotakin teosta tunnin tai parin
ajan aamuisin, ennenkuin hän nousi.
»Ei mitään kirjoja tänään -- ei Tibullusta enää -- ei Pindarosta
liioin! Pindaros! Ah! Se nimi tuo mieleen leikit, joiden villejä
jäljittelyjä meidän arenataistelumme ovat. Onko siellä jo alotettu --
amfiteatterissa?»
»Aikoja sitten, oi Sallustus! Etkö ole kuullut' rummunpärinää ja
askelten töminää?»
»Olen, olen, mutta jumalten kiitos, olin unenhorroksissa ja minun
tarvitsi vain kääntää kylkeä vaipuakseni syvään uneen.»
»Gladiaattorit ovat jo kauan otelleet.»
»Niitä kurjia! Eikä kukaan minun väestäni ole mennyt näytäntöä
katsomaan?»
»Varmastikaan ei; käskysi olivat selvät.»
»Hyvä on. Olisipa tämäkin päivä jo ohi! Mikä kirje on tuolla pöydällä?»
»Tuo! Oh, se kirje tuotiin viime yönä, kun sinä olit liian -- liian --»
»Juonut sitä lukeakseni, luulemma. Eipä hätää, ei kai se sisällä mitään
tärkeää.»
»Avaanko sen, Sallustus?»
»Tee se -- ehkä siinä on jotakin ajatuksia virkistävää. Glaukus parka!»
Vapautettu orja avasi kirjeen. »Mitä! Kreikkaa!» hän sanoi. »Nähtävästi
joku oppinut nainen.» Hän silmäili kirjettä, ja sokean tytön
epätasaiset rivit antoivat ensimältä hänelle päänvaivaa. Mutta äkkiä
hänen kasvoihinsa tuli ällistynyt ja kummasteleva ilme. »Suuret
jumalat! jalo Sallustus! Mitä olemmekaan laiminlyöneet! Kuule, kun
luen.»
»Nydia, orjatar, Sallustukselle, Glaukuksen ystävälle. Olen vankina
Arbakeen talossa. Kiiruhda preetorin luo, hommaa minut vapaaksi, ja me
pelastamme Glaukuksen leijonan kynsistä. Täällä on toinenkin vanki,
joka voi todistaa atenalaisen viattomaksi siihen rikokseen, josta häntä
syytetään -- eräs, joka on ollut murhan silminnäkevänä todistajana --
hän voi ilmaista murhaajaksi henkilön, jota siksi ei ole edes epäilty.
Riennä! Kiiruhda! Nopeasti! Ota mukaasi asestettuja miehiä vastarinnan
varalle ja joku taitava seppä, sillä vankitoverini tyrmän ovi on paksu
ja vahvasti teljetty. Oh! Oikean käteni ja isäsi tuhkan kautta älä
hukkaa hetkeäkään!»
»Suuri Jupiter!» Sallustus huudahti tyrmistyneenä. »Ja tänään -- ehkä
juuri tällä hetkellä hän kuolee. Mitä on tehtävä? Menen heti paikalla
preetorin puheille.»
»Ei, ei niin. Preetori (kuten Pansakin, editori itse) on rahvaan
liehijä; ja roskaväki ei tahdo kuulla vapauttamisesta -- se ei tahdo
kaikkein jännittävimpänä hetkenä päästää uhria käsistään. Ja sitä tietä
saisi tuo viekas Arbakes ennakkovarotuksen. On päivänselvää, että hän
tahallaan pitää näitä kahta vangittuina. Ei, orjasi ovat kuitenkin
onneksi kaikki kotosalla.»
»Huomaan tarkotuksesi», Sallustus keskeytti; »pane orjat heti aseisiin.
Kadut ovat tyhjät. Menemme Arbakeen taloon ja vapautamme vangit. Pian!
Nopeaan! Mitä! Tänne Davus! Takkini ja jalkineeni, papyruslehti ja
ruoko![100] Kirjotan preetorille ja pyydän häntä lykkäämään Glaukuksen
kuolemantuomion täytäntöönpanon tuonnemmaksi, sillä tunnissa, parissa
voin todistaa hänet viattomaksi. Niin, niin, kaikki käy hyvin.
Nopeasti, Davus, preetorin luo amfiteatteriin. Pidä huoli, että hän saa
sen omiin käsiinsä. Nyt, oi te jumalat, jotka Epikuros kieltää,
auttakaa minua, ja minä sanon Epikurosta valehtelijaksi.»