Amfiteatterissa.
Nydia, jolle Sosia oli vakuuttanut jättäneensä kirjeen Sallustuksen
omiin käsiin, oli saanut jälleen toivoa. Hän uskoi, että Sallustus
hetkeäkään kadottamatta kiiruhtaa preetorin luo -- tulee egyptiläisen
taloon -- vapauttaa hänet ja päästää Kalenuksen vankeudesta. Samana
yönä Glaukuskin pelastetaan. Mutta! yö kului -- hämärä koitti; hän
kuuli vain orjien astuntaa hallissa ja peristylessä ja heidän äänensä,
kun he valmistautuivat juhlaan. Silloin tällöin tunkeutui hänen
korvaansa myöskin Arbakeen käskevä ääni -- nyt kuului huumaavaa
soittoa; pitkä saattue oli lähtenyt amfiteatterille ahmimaan silmillään
atenalaisen kuolinkamppailua!
Arbakeen kulkue eteni verkalleen ja juhlallisesti, kunnes saavuttiin
paikalle, missä kantotuoleissa tai vaunuissa saapuneitten täytyy
poistua ajoneuvoistaan. Arbakes poikkesi käytävään, jonka kautta
arvokkaimmat katselijat päästettiin sisään. Hänen orjansa, jotka nyt
sekaantuivat suureen joukkoon, joutuivat näytettyään ensin pilettinsä,
(ne olivat nykyisten oopperapilettien muotoisia) erikoisten
virkamiesten opastamina _populariaan_ (rahvasta varten asetetuille
penkeille). Paikaltaan Arbakes nyt silmäili sitä valtavaa ja
kärsimätöntä joukkoa, joka täytti tuon suunnattoman teatterin.
Ylärivillä, miehistä erillään istuivat naiset, joiden kirjavat puvut
kaukaa näyttivät värikkäältä kukkaniityltä. Lienee tarpeetonta lisätä,
että he olivat koko teatterin rupattelevin ryhmä; ja monta katsetta
tähtäytyi heihin, etenkin niiltä penkeiltä, joilla istuivat nuoret ja
naimattomat miehet. Parhailla paikoilla, aivan arenan ympärillä
istuivat ylhäissyntyisimmät ja rikkaimmat katselijat -- viranomaiset,
senaattorit ja ritariston jäsenet.[94] Käytävät, joita pitkin oikealta
ja vasemmalta päästiin näille paikoille, veivät soikean arenan
kumpaankin päähän, ja täällä olivat myöskin taistelijoiden kopit.
Käytävien korkea hakuliaitaus esti villipetoja hyökkäämästä katsojien
kimppuun ja pakotti ne tyytymään niille varattuun saaliiseen. Pitkin
rintavarustusta, joka ympäröi arenan ja jolta tuolirivit asteettain
kohosivat, oli gladiaattorien voimalauseita ja freskomaalauksia,
jotka kuvasivat taisteluja, joita varten teatteri oli rakennettu.
Rakennuksessa oli joka paikassa näkymättömiä putkia, joista päivän
kuumimmillaan ollessa pirskotettiin katselijoihin kylmää, viillyttävää
vettä. Amfiteatterin virkailijat olivat yhä vielä kiinnittämässä suurta
telttikattoa (eli _velariaa_), joka peitti koko aukeaman, ja jonka
loistavasta asusta kampanialaiset ylpeilivät. Se oli kudottu
valkoisimmasta apulialaisesta villasta, ja siinä oli heleänpunaisia
juovia. Telttikattoa ei tänään saatu niin hyvin paikoilleen kuin ennen;
lieneekö se johtunut työmiesten tottumattomuudesta vai oliko koneisto
jollakin lailla epäkunnossa, sitä ei tiedetä; sitäpaitsi telttikaton
suunnattoman koon takia työ olikin tavallista vaikeampaa -- ja miltei
mahdoton rumalla ja tuulisella säällä. Mutta ilma oli nyt niin
merkillisen tyyni, että katsojat eivät näyttäneet voivan oikein antaa
anteeksi työmiesten taitamattomuutta; ja kun _velariaa_ ei lopultakaan
saatu umpeen pingotetuksi, joten suuri aukko oli sen keskellä yhä
näkyvissä, puhkesi katselijoiden tyytymättömyys äänekkäisiin huutoihin
ja sadatuksiin.
Edili Pansaa, jonka kustannuksella leikit oli järjestetty, harmitti
aimo tavalla tämä puutteellisuus, ja hän hautoi ankaraa kostoa leikkien
ylipäällikölle, joka turhaan puuhaili ja voivotteli ja puuskuttaen
hääräili saadakseen katoksen paikoilleen.
Mutta äkkiä humu taukosi -- työmiehet herkesivät puuhastaan -- joukko
rauhottui -- aukko unohdettiin -- sillä nyt, rumpujen päristessä
gladiaattorit astuivat juhlallisessa kulkueessa arenalle. Hitaasti ja
vakaasti he kiersivät tuon soikean aukean, salliakseen katselijoiden
täysin siemauksin nauttia heidän raudankovista pelottomista
piirteistään, katsella heidän väkeviä vartaloitaan ja tukevia
käsivarsiaan ja lyödä vetoja, joita hetken kiihotus ja oikku olivat
omiaan saamaan aikaan.
»Oh!» Fulvian leski huudahti Pansan emännälle, kun he kumartuivat
korkeilta penkeiltään eteenpäin paremmin nähdäkseen. »Näetkö tuota
jättimäistä gladiaattoria? Kuinka hassunkurisissa varustuksissa hän
on?»
»Niin», edilin vaimo vastasi painokkaasti, sillä hän tunsi
taistelijoiden nimet ja ominaisuudet, »hän on _retiarius_. Hänellä on,
kuten näet, aseina vain kolmikärkinen keihäs ja verkko, hänellä ei ole
muita varustuksia kuin kuvenauha ja tunika. Hän on voimakas mies ja
taistelee Sporuksen, tuon juurevan gladiaattorin kanssa, jolla on
pyöreä kilpi ja lyhyt miekka ja jolla niinikään ei ole varustuksia;
hänellä ei ole nyt kypärääkään, jotta hänen kasvonsa nähtäisiin --
kuinka peloton katse! Myöhemmin hän esiintyy suljetuin silmikoin.»
»Mutta eivätkö verkko ja keihäs ole varsin kevyitä aseita kilpeä ja
miekkaa vastaan?»
»Kaikesta huomaa, kuinka kokematon vielä olet, rakas Fulvia;
retiariuksella on kaikki edut puolellaan.»
»Mutta kuka on tuo kaunis gladiaattori, miltei alasti -- se ei
oikeastaan sovi! Venus avita! mutta kuinka sopusuhtainen hänen
vartalonsa onkaan!»
»Hän on Lydon, nuori alottelija; hän on uhkarohkeasti uskaltanut
taistelemaan tuon toisen, samalla tavalla vaatetetun tai pikemmin
vaatettamattoman gladiaattorin -- Tetraideen kanssa. He alottavat
ottelun kreikkalaiseen tapaan kestuksella. Sen jälkeen he taistelevat
täysissä varustuksissa käyttäen miekkaa ja kilpeä.»
»Tuo Lydon on sievä mies, ja naiset ainakin suosivat häntä.»
»Mutta kokeneet vedonlyöjät eivät. Klodius tarjoo kolme yhtä vastaan
hänen tappiostaan.
»Oh, Jupiter! Kuinka ihanaa!» leski huudahti, kun kaksi kiireestä
kantapäähän varustettua gladiaattoria ratsasti kevyin ja rohkein
liikkein arenan ympäri. Muistuttaen suuresti keskiaikaisia
turnausritareita heillä oli keihäät ja pyöreät, taidetekoiset kilvet.
Heidän varuksensa olivat kudotut teräslangoista, mutta ne peittivät
vain kuvetta ja oikeaa kättä; lyhyet, satulaan asti ulottuvat takit
tekivät heidän ulkoasunsa maalauksellisiksi ja siroiksi. Heidän
paljaissa jaloissaan oli sandaalit, jotka oli sidottu nilkan
yläpuolelle. »Oh, ihanaa! Ketä nuo ovat?» leski kysyi.
»Toinen on Berbiks -- hän on kaksitoista kertaa voittajana selviytynyt;
toisella on tuo vaativa nimi Nobilior. Molemmat ovat kelttejä.»
Tämän keskustelun aikana olivat alkuvalmistelut suoritetut loppuun. Nyt
seurasi valeottelu puumiekoin useitten gladiaattorien kesken, jotka oli
määrätty vastakkain. Näiden joukossa herättivät Roomasta vuokratut
kaksi gladiaattoria suurinta ihmettelyä; lähinnä heitä ihailtiin
enimmin Lydonin siroa taistelutapaa. Tätä valetaistelua kesti
korkeintaan tunnin; eikä se herättänyt suurta innostusta paitsi niissä
arenataistelujen erikoistuntijoissa, jotka puhdasta taidetta pitivät
raakaa ponnistelua nautittavampana. Suuri katselijajoukko riemuitsi,
kun se oli ohi ja kun se nyt sai odottaa kauheampaa näytelmää.
Taistelijat ryhmittyivät edeltäkäsin laaditun ohjelman mukaan
parittain; heidän aseensa tutkittiin, ja päivän vakavat taistelut
alkoivat mitä syvimmän hiljaisuuden vallitessa -- sen katkaisi äkkiä
sotainen soitto, joka kiihotti taisteluun käymään.
Usein alettiin taistelu julmimmalla tavalla siten, että joku
_bestiariuksista_ eli pedoille määrätty gladiaattori ensin
teurastettiin alkajaisuhriksi. Mutta kokenut Pansa piti soveliaampana
antaa verisen draaman kiihottamistaan kiihottaa katsojien
mielenkiintoa; ja sentähden hän oli jättänyt Olintuksen ja Glaukuksen
teilauksen viimeiseksi numeroksi. Oli päätetty, että molemmat ratsurit
alottavat näytännön; sitten taistelevat gladiaattorit jalan, parittain,
senjälkeen Glaukus ja leijona esittävät osansa tässä murhenäytelmässä,
ja suurena loppukohtauksena ovat natsarealainen ja tiikeri vastakkain.
Tämänlaatuisia pompeijilaisia näytäntöjä ajatellessaan saa Rooman
historian tuntija aikalailla rajottaa mielikuvitustaan, sillä täällä ei
saa odottaakaan sellaisia suurpiirteisiä, suunnattomia teurastuksia,
jommoisia Neeron tai Kaligulan tapaiset keisarit saattoivat tarjota
pääkaupungin asukkaille. Roomalaiset leikit, joihin tarvittiin
taitavimmat gladiaattorit ja suurin osa villieläimistä, olivat
samalla suurimpana syynä, miksi keisarikunnan pikkukaupungeissa
amfiteatterileikit olivat inhimillisempiä ja harvempia; ja tässä, kuten
muissakin suhteissa Pompeiji oli vain pienoiskuva, mikrokosmos itse
Roomasta. Mutta joka tapauksessa tämäkin oli hirveä ja vaikuttava
näytelmä, johonka nykyaika, onnellista kyllä, ei voi mitään verrata:
suunnaton teatteri, jossa istuinrivit kohoavat kohoamistaan ja johon
15-80 tuhatta ihmistä on sulloutunut seuraamaan -- ei mitään tekaistua
murhenäytelmää -- ei mitään lavaesitystä -- vaan todellista taistelua
voitosta ja tappiosta, kaikkien arenalla olevien kamppailua elämästä ja
kuolemasta!
Hevosmiehet olivat aitauksen (mikäli sitä nimeä tässä voi käyttää)
kummassakin päässä. Ja Pansan antamasta merkistä molemmat taistelijat
syöksyivät toisiaan vastaan, pyöreitä kilpiään suojanaan pitäen ja
kevyet, mutta tukevat keihäät tanassa. Mutta kolmen askelen päässä
vastustajastaan Berbiks pysäytti hevosensa, väistälti syrjään, ja kun
Nobilior samassa pyyhälti ohi, teki hän pistohyökkäyksen. Mutta
heilauttaen nopeasti ja taitavasti kilpeään tämä väisti iskun, joka
muuten olisi ollut hänelle tuhoisa.
»Hyvin tehty, Nobilior!» preetori huudahti antaen siten merkin
yleisille hyvä-huudoille.
»Mainio pisto, Berbiks!» Klodius vastasi paikaltaan.
Ja kansan kiihtymys puhkesi nyt huutoihin, jotka penkki penkiltä
paisumistaan paisuivat.
Hevosmiesten silmikot olivat täydellisesti suljetut (kuten myöhemmän
ajan ritareilla), mutta silti pääisku suunnattiin juuri vastustajan
päähän, ja Nobilior, joka osasi hevostaan ohjata taitavammin kuin hänen
taistelutoverinsa, tähtäsi keihäällään tämän kypärään. Berbiks kohotti
suojakseen kilpensä, mutta hänen tarkkasilmäinen vastustajansa laskikin
äkkiä aseensa ja työnsi sen hänen rintaansa. Berbiks horjahti ja
putosi.
»Nobilior! Nobilior!» kansa riemuitsi.
»Olen hävinnyt kymmenen sestertiaa»,[95] Klodius voihkaisi hammasten
raosta.
»_Habet_! -- hän on saanut kylläkseen», Pansa sanoi rauhallisena.
Kansa, joka vielä ei ollut ehtinyt kovettua julmaksi, teki
armahdusmerkkejä, mutta kun arenapalvelijat kiiruhtivat auttamaan
kaatunutta, huomasivat he, että armahdus tuli liian myöhään -- keltin
sydän oli lävistetty, ja hänen silmänsä olivat jo sammuneet. Veren
mukana, joka mustana virtasi arenan hiekalle, oli hänen henkensäkin
lähtenyt.
»On sääli, että se kävi niin pian -- se oli liian vaivatonta», Fulvian
leski valitteli.
»Niin -- en minäkään ollenkaan sääli Berbiksiä. Jokainenhan näki, että
Nobilior teki vain valehyökkäyksen. Kas, nyt he solmivat nuoran hänen
ruumiinsa ympärille -- he laahaavat sen spoliariumiin -- nyt sirotetaan
hiekkaa kentälle! Pansa ei mitään niin raskaasti valittele kuin sitä,
ettei hän ole kyllin rikas peittääkseen arenan hohtavalla suolalla ja
sinooperilla, kuten Neeron tapana oli tehdä.»
»Hyvä, jos ottelu olikin lyhyt, seuraa sitä pian toinen. Kas nyt kaunis
Lydon ystäväni astuu arenalle -- ja verkkomies -- ja miekkailija. Oh,
suurenmoista!»
Nyt oli arenalla yhtaikaa kuusi gladiaattoria. Niger ahdisteli
verkkoinensa Sporusta, jolla oli kilpi ja lyhyt miekka. Lydon ja
Tetraides, kumpikin miltei alasti, ohut vyö vain kiersi heidän
lanteittensa ympäri, kummallakin kädessä raskas kreikkalainen kestus;
ja kaksi roomalaista gladiaattoria, täydellisissä teräsvaruksissa,
suurine kiipineen ja terävine miekkoineen.
Kun Lydonin ja Tetraideen välinen ottelu oli vaarattomampaa kuin muut
kamppailut ja kun he siirtyivät arenan keskelle, jäivät muut aivankuin
yhteisestä sopimuksesta paikoilleen nähdäkseen, kuinka tämä taistelu
ratkeisi ja odottaakseen, että kestuksen jälkeen otettaisiin esille
tuhoavammat aseet, jolloin hekin alottaisivat taistelun. He
seisoskelivat aseisiinsa nojaten ja erillään toisistaan ja seurasivat
leikkiä, joka huolimatta siitä, ettei se ehkä ollut kyllin verinen
miellyttääkseen joukkoa, silti oli omansa herättämään ihailua, sillä
sehän oli peräisin pompeijilaisten omasta kotimaasta, Kreikasta.
Ensi silmäykseltä nämä kaksi taistelijaa näyttivät toistensa
vastakohdilta. Tetraides ei tosin ollut Lydonia rotevampi, mutta hän
painoi huomattavasti enemmän; hänen lihaksensa olivat painuneet lihan
sisään, sillä kun yleisesti luultiin, että kestustaistelijan täytyy
olla lihava, jos mieli voittaa, oli Tetraides taipumustaan lihota
vartavasten edistänyt. Hänen hartiansa olivat leveät, raajansa paksut,
lihaksiset ja jonkun verran sisäänpäin vääntyneet, tavalla, joka kyllä
tinkii kauneusvaatimuksista, mutta lisää samalla voimaa ja tukevuutta.
Mutta Lydon, joka oli solakampi ja laihempi, oli kaunisvartaloinen ja
sopusuhtaisesti kehittynyt mies, ja tarkka tuntija saattoi heti
huomata, että vaikka hänellä ei ollutkaan sellaista lihaskasaa kuin
hänen vastustajallaan, hänen lihaksensa sen sijaan olivat harjaantuneet
-- raudankovat ja kiinteät. Ja mitä häneltä lihavuutta puuttuikin, sen
korvasi hänen nopeutensa ja alotekykynsä; ja hänen päättäväisten
kasvojensa ylväs hymy, joka oli vastakohtana hänen vihollisensa
tylsälle välinpitämättömyydelle, antoi uutta vakuutusta niille, jotka
olivat hänen puolellaan ja toivoivat hänen voittavan; ja huolimatta
heidän ruumiinkokonsa näennäisestä eroavaisuudesta kaikuivat joukon
huudot yhtä paljon Lydonin kuin Tetraideen puolesta.
Joka on tutustunut nykyaikaiseen nyrkkeilyyn -- ja siis tietää, kuinka
voimakkaita ja vaarallisia iskuja voi ihmisnyrkillä antaa, kun sen
taitavasti tekee -- käsittää helposti, kuinka paljoa tehokkaammiksi
iskut käyvät, kun käsivarsi on kyynäspäähän asti ympäröity paksuilla
nahkahihnoilla, jotka ranteen kohdalla on vahvennettu paksulla
rautalevyllä ja lyijykuulilla. Mutta minkä piti taistelun
viehättävyyttä lisätä, se olikin omansa sitä vähentämään: sillä
tällainen ottelu ei voinut kestää kauaa. Muutama onnistunut, taitavasti
_sijotettu_ isku riitti vaijentamaan vihollisen, ja taistelu ei
sentähden useinkaan kehittynyt sellaiseksi tarmon, voiman ja lujan
kestävyyden näytteeksi, jonka teknillisenä nimenä nykyisin on _pluck_,
jossa tulee kysymykseen suurempi taito ja joka kohottaa taistelun
tuskallista nautintoarvoa ja herättää katselijassa suurempaa
mieltymystä voittajaan.
»Pidä varasi!» Tetraides murahti lähestyen hiljaa vihollistaan, joka
kiersi piirissä hänen ympärillään eikä peräytynyt.
Lydon vastasi vain halveksivasti väläyttäen teräviä silmiään. Tetraides
iski, se oli kuin moukarinisku alasimelle. Lydon lysähti äkkiä
polvilleen, isku suhahti hänen päänsä yli. Aivan yhtä tulokseton ei
ollut Lydonin hyökkäys: nopsasti hän oli jaloillaan ja sivalsi
kestuksellaan aimoiskun vastustajansa leveään rintaan. Tetraides
horjahti -- kansa riemuitsi.
»Sinulla on tänään onneton päivä», Lepidus sanoi Klodiukselle, »olet
yhden vedon jo hävinnyt ja kohta menetät toisen.»
»Jos niin käy, niin jumalat auttakoot! minun täytyy huutokaupata kaikki
pronssini. Olen Tetraideen puolesta lyönyt vetoja 100 sestertian
arvosta.[96] Haha! Hän on jälleen iskenyt. Tuo oli taitava lyönti, se
on murskannut Lydonin olkapään. Paremmin Tetraides, paremmin!»
»Mutta eipä Lydonkaan ole masentunut. Polluks avita! kuinka hyvin hän
ottelee. Kas, kuinka taitavasti hän välttää noita moukarimaisia
nyrkkejä -- hypähtäen sinne tänne -- kaarrellen vihollisensa ympäri.
Ah, Lydon parka! Taas häneen sattui.»
»Kolme yhtä vastaan Tetraideen puolesta. Mitä sanot, Lepidus?»
»Hyvä, 9 sestertiaa kolmea vastaan, olkoon menneeksi! Mitä! Taas Lydon!
Hän pysähtyy -- vetää henkeään. Jumalat auttakoot, nyt hän makaa
maassa. Ei -- hän on jälleen pystyssä. Kelpo Lydon! Tetraides on rohkea
-- hän nauraa hohottaa -- hän hyökkää.»
»Narri -- menestys sokaisee hänet -- hänen pitäisi olla varovampi.
Lydonin katse on kuin ilveksen!» Klodius päästi hampaittensa raosta.
»Haa, Klodius! Näitkö tuota! Miehesi horjuu! Toinen isku -- hän kaatuu
-- hän kaatuu!»
»Maa hänet nielköön. Hän on jälleen jaloillaan, mutta verta valuu hänen
kasvoistaan.»
»Ukkonen ja salama! Lydon voittaa. Katso, kuinka hän ahdistaa
vihollistaan! Tuo isku ohimolle olisi häränkin nutistanut! Hän on
voittanut Tetraideen. Tämä kaatuu jälleen -- hän ei voi nousta enää --
_habet! -- habet_!»
»_Habet_!» Pansa toistaa. »Viekää hänet pois ja antakaa heille varukset
ja miekat.»
»Jalo editori», virkamies sanoi, »pelkäämme, ettei Tetraides toviin
toivu, mutta saammehan nähdä.»
»Koettakaa ainakin.»
Jonkun hetken perästä virkailijat, jotka olivat vieneet tajuttoman
gladiaattorin pois, palasivat hyvin vakavan näköisinä. He pelkäsivät
Tetraideen henkeä; joka tapauksessa hän oli nyt aivan kykenemätön
esiintymään arenalla.
»Siinä tapauksessa», Pansa sanoi, »Lydon astukoon _subdititiuksena_
ensimäisen haavottuneen tilalle taistelemaan voittajan kanssa.»
Kansa riemuitsi tästä määräyksestä. Sitten oli taas kaikki hiljaista,
kunnes rummut alkoivat pöristä. Neljä muuta gladiaattoria asettui nyt
taisteluvalmiina vastakkain.
»Tunnetko nuo roomalaiset, Klodius? Ovatko he kuuluisia gladiaattoreja
vai ovatko he vain _ordinareja_?»
»Eumolpus käyttelee miekkaansa varsin taitavasti, Lepidus ystäväni.
Nepimusta, pienempää miestä, en ole koskaan nähnyt; mutta hän kuuluu
olevan keisarillisen _fiskalin_[97] poika ja on käynyt hyvää koulua.
Epäilemättä siitä tulee jännittävä ottelu, mutta en halua, enää vetoja
lyödä, en kuitenkaan voi kadottamiani rahoja voittaa takaisin. --
Minulla ei ole nyt onnea. Kirottu Lydon! Kuka olisi uskonut, että hän
oli niin taitava tai niin onnen suosima.»
»Hyvä on, Klodius, tahdon armahtaa sinua ja uskallan vedon kanssasi
näistä roomalaisista.»
»No, kymmenen sestertiaa Eumolpian puolesta?»
»Mitä! ja Nepimus on vasta vähän aikaa esiintynyt? Ei, ei, se ei
kävele.»
»Hyvä -- kymmenen kahdeksaa vastaan.»
»Kiinni on.»
Kun amfiteatterileikit alkoivat, istui eräällä ylimmällä penkillä muuan
mies, jolle taistelun kulku oli mitä tärkeintä. Lydonin iäkäs isä ei
ollut voinut, huolimatta kristillisestä kammostaan tällaista näytelmää
kohtaan voittaa kiusausta tulla lähempää katsomaan, minkälaiseksi hänen
kohtalonsa muodostuisi. Keskellä outoa -- hurjan kiihkon täyttämää
rahvasta istuen vanhus ei nähnyt, ei kuullut mitään muuta kuin sen,
mikä koski hänen kelpo poikaansa. Ei äännähdystäkään kuulunut hänen
huuliltaan, kun hän näki tämän kahdesti kaatuvan maahan; kalpeammaksi
hän vain oli valahtanut, ja hänen ruumiinsa oli alkanut vapista. Mutta
nähdessään poikansa voittaneen hän oli huudahtanut puoliääneen; ah! hän
ei tiennyt, että tätä odotti vielä kauheampi kamppailu, jonka rinnalla
äskeinen voitto oli vain kuin alkusoittoa.
»Uljas poikani!» hän sanoi pyyhkien kyynelet silmistään.
»Onko hän sinun poikasi?» muuan päivänpaahtama nuorukainen
natsarealaisen oikealta puolelta kysyi. »Hän on kunnostautunut; saapa
nähdä, kuinka hänen edelleen käy. -- Kuule! Hänen täytyy otella
seuraavan voittajan kanssa. Nyt, vanhus, rukoile jumalia, ettei
voittajana ensinnä selviydy kumpikaan noista roomalaisista eikä liioin
tuo jättiläinen Niger!»
Vanhus istui jälleen hiljaa ja peitti käsillä kasvonsa. Taistelu ei nyt
liikuttanut häntä lainkaan, sillä Lydon ei nyt ollut mukana. Mutta --
muuan ajatus hänet jähmetytti -- taistelu oli sittenkin ratkaiseva --
Lydoninhan piti asettua ensinnä kaatuneen tilalle. Hän hypähti ylös,
kumartui eteenpäin ja seurasi kädet ristissä taistelun kulkua.
Suurinta huomiota herättivät ensin Niger ja Sporus, sillä sentapainen
taistelu oli seurauksiltaan mitä vaarallisin ja vaati ottelijoilta mitä
suurinta kätevyyttä.
Taistelijat olivat aluksi melkoisen kaukana toisistaan. Omituisen
näköinen kypärä, joka Sporuksella oli päässään (ja jonka silmikko oli
suljettu), kätki hänen kasvonsa; mutta Nigerin ilmehikkäät, julmat
piirteet saivat kaikkien katseet suuntaumaan häneen. Näin he seisoivat
hetken aikaa toisiaan tähystellen, kunnes Sporus alkoi hitaasti ja
varoen lähestyä pitäen miekkaansa, kuten nykyaikaiset miekkailijat,
vinosti pystyssä vihollisensa rintaan tähdättynä. Toisen edetessä Niger
peräytyi heilauttaen verkkoaan oikeassa kädessään ja pienillä,
välkkyvillä silmillään seuraten miekkamiehen liikkeitä. Kun Sporus oli
päässyt noin käsivarren pituisen matkan päähän, hyökkäsi retiarius
äkkiä eteenpäin ja heitti verkkonsa. Nopealla ponnahduksella
gladiaattori pelastui kuolettavasta ansasta; häneltä pääsi riemun ja
raivon kiljahdus, ja hän hyökkäsi Nigerin kimppuun. Mutta Niger oli
saanut jälleen verkkonsa selväksi, heitti sen harteilleen ja juoksi nyt
nopeasti vastustajansa ympärillä, niin että _sekutori_[98] turhaan
koetti seurata häntä. Kansa nauroi ja riemuitsi nähdessään
leveäselkäisen gladiaattorin turhat ponnistukset tavottaa pakenevaa
jättiläistä, mutta samassa kaikkien huomio kohdistui kamppaileviin
roomalaisiin.
He olivat aluksi asettuneet vastakkain kuten nykyajan miekkailijat.
Mutta se äärimäinen varovaisuus, millä he alottivat, esti taistelua
tulemasta mieltäkiinnittävän kiihkeäksi, ja katselijat seurasivatkin
aluksi hartaammin Sporuksen ja hänen vihamiehensä ottelua. Mutta
roomalaiset olivat nyt täydessä tiimellyksessä: he hyökkäsivät --
peräytyivät -- etenivät, ja kumpikin käytti niitä tuskin huomattavia,
hiushienoja kädenliikkeitä, jotka kuvaavat ammattitaitoisia
miekkailijoita. Mutta juuri nyt Eumolpus, vanhempi gladiaattori, teki
sen taitavan sivupiston, jota pidetään mahdottomana välttää, ja
haavotti Nepimusta kylkeen. Kansa riemuitsi, Lepidus vaaleni.
»Hoo!» Klodius sanoi, »veto on melkein kuin voitettu. Jos Eumolpus vain
pysyy rauhallisena, niin toinen vähitellen vuotaa kuiviin!»
»Mutta, jumalten kiitos! Hän _ei_ malta pysyä rauhallisena. Katso! Hän
ahdistaa kiinteästi Nepimusta. Mars avita! Nepimus puolustautuu hyvin!
Siinä oli aimo isku toisen kypärälle! -- Klodius, minä voitan!»
»Miksi yritänkään muuta peliä kuin arpanappuloilla?» Klodius mutisi
itsekseen, »tai miksei yhtä gladiaattoria voi lyijystä valaa?»
»Hyökkää, Sporus! Nyt, Sporus!» roskajoukko huohotti, kun Niger äkkiä
pysähtyen oli heittänyt verkkonsa ja taas epäonnistunut. Hän ei ollut
tarkoin laskenut aikaa -- Sporuksen miekka leikkasi syvän haavan hänen
oikeaan reiteensä. Ja kun hän nyt oli kykenemätön pakenemaan, ahdisti
miekkamies häntä yhä lähempää ja lähempää. Suuresta koostaan ja
pitkistä käsivarsistaan Nigerillä sentään vielä oli paljon etua, ja
tanakasti pidellen kolmikärkeään hän vielä jonkun minuutin piti
vastustajaansa loitolla. Sporus yritti nyt nopein liikkein kiertää
vastustajansa selkäpuolelle, koska tämä näytti vain vaivoin ja hitaasti
voivan kääntyä. Näin kiirehtien, hän ei ollut kyllin varovainen -- hän
tuli liian lähelle jättiläistä -- ja kun hän kohotti aseensa valtavaan
iskuun, tunki toisen vaarallisen aseen kolme kärkeä suoraan hänen
rintaansa. Hän vaipui polvilleen. Seuraavassa silmänräpäyksessä
heitettiin tuo kuolettava verkko hänen ympärilleen; hän ponnisteli
turhaan irti päästäkseen, ja yhä uudelleen -- ja uudelleen kolmikärjen
terävät piikit lävistivät hänen ruumiinsa. Verkon silmukoista tihkui jo
verta, joka valui arenan hiekalle. Hän laski aseensa antautumisen
merkiksi.
Voittoisa retiarius irrotti verkkonsa ja nojaten keihääseensä hän
katseli yleisöä odottaen sen tuomiota. Voitettu gladiaattori
antoi samalla hämärtyvän ja epätoivoisen katseensa harhailla
katselijajoukossa. Jokaiselta riviltä, jokaiselta penkiltä tuijottivat
häneen vain säälimättömät, armahtamattomat silmät.
Tauonnut oli melu -- tohina! Hiljaisuus oli kauhistuttava, sillä siinä
ei ollut myötätuntoa; ei yksikään käsi -- ei edes naisen käsi --
antanut armon ja elämän merkkiä. Sporuksesta ei ollut koskaan pidetty
arenalla; ja taistelun kuluessa haavottunut Niger oli saanut kaikki
puolelleen. Kansa oli kiihtynyt verta nähdessään -- valetaistelu oli
menettänyt viehätyksensä, nyt tahdottiin oikea uhri, katselijat oli
vallannut kuoleman nälkä! Gladiaattori tunsi, että hänen tuomionsa oli
lausuttu; hän ei enää rukoillut -- ei valitellut. Kansa antoi kuoleman
merkin! Hän alistui kohtaloonsa ja ojensi kaulansa saamaan loppuiskun.
Ja kun retiariuksen ase ei ollut omansa äkkiä ja varmasti surmaamaan,
astui arenalle julman ja uhkaavan näköinen mies heiluttaen lyhyttä,
terävää miekkaa ja kasvot peitettynä lasketun silmikon taakse. Hitain,
määrämittaisin askelin tuo kamottava telottaja lähestyi gladiaattoria,
joka yhä oli polvillaan, laski vasemman kätensä toisen kypärän tupsulle
ja miekkansa lappeen hänen niskalleen; katsahti vielä kerran yleisöön,
olisiko se ehkä viime hetkessä muuttanut mielipiteensä; kuoleman merkki
oli yhä sama; terä välähti kirkkaana ilmassa -- putosi -- ja
gladiaattori vierähti hiekalle; jäsenet nytkähtelivät vielä jonkun
aikaa -- sitten oli kaikki hiljaa -- hän oli ruumis.[99]
Hänen ruumiinsa laahattiin nopeasti arenalta kuoleman portin kautta ja
viskattiin siihen synkkään huoneeseen, jonka teknillisenä nimenä oli
spoliarium. Ja ennenkuin ruumis oli kunnolla sinne saatu, oli
jäljelläolevienkin ottelijoiden kamppailu ratkennut. Eumolpuksen miekka
oli kokemattomampaan vastustajaansa iskenyt kuolettavan haavan. Ja
spoliarium sai vastaan ottaa uuden uhrin.
Katselevassa yleisössä huomasi nyt tavatonta liikettä; joukko hengähti
taas helpommin ja istahti paikalleen. Kätketyistä putkista
pirskotettiin kaikille penkeille vilvottavaa vettä. Kaikkialla
keskusteltiin rauhallisesti ja huoletonna, miltei nautiskellen
viimeisestä verisestä näytelmästä. Eumolpus otti kypärän päästään ja
pyyhki otsaansa; hänen lyhyeksi leikattu tukkansa ja lyhyt partansa,
hänen ylväät roomalaiset piirteensä ja kirkkaat, mustat silmänsä
herättivät yleistä ihastusta. Hän oli reipas, haavottumaton, uupumaton.
Editori kuulutti nyt lujalla äänellä, että koska Nigerin haava esti
häntä uudelleen esiintymästä arenalla, Lydonin oli astuttava surmatun
Nepimuksen tilalle ja taisteltava Eumolpuksen kanssa.
»Nyt, Lydon», hän lisäsi, »ellet tahdo tuon urhoollisen ja kokeneen
miehen kanssa otella, on sinulla täysi vapaus siitä kieltäytyä.
Eumolpusta ei ole alun pitäen määrätty vastustajaksesi. Itse kai
parhaiten tiedät, kykenetkö hänen kanssaan kamppailemaan. Jos kaadut,
on se kunniakas kuolema, jos voitat, tahdon omasta kukkarostani lisätä
palkinnon kaksinkertaiseksi.»
Kansa taputti käsiään hyväksyvästi. Lydon seisoi »aitauksessa»; hän
katseli ympärilleen, kaukana korkealla hän huomasi isänsä kalpeat
kasvot, tuijottavat silmät. Hän epäröi hetken. Ei! Kestuksella saatu
voitto ei riittänyt -- hänellä ei vielä ollut voittajan palkintoa --
hänen isänsä oli yhä vielä orja!
»Jalo edili», hän virkkoi lujalla ja syvällä äänellä, »en vetäydy pois
tästä taistelusta. Pompeijin kunnian vuoksi pyydän, että sen lanistan
kauan harjottama gladiaattori saa otella tuon roomalaisen kanssa.»
Kansa riemuitsi entistä meluisammin.
»Neljä yhtä vastaan roomalaisen puolesta», Klodius sanoi Lepidukselle.
»En suostu kahteenkymmeneenkään yhtä vastaan! Mitä, Eumolpus on
todellinen Akilles, ja tuo miesparka vain _tiro_.»
Eumolpus katsahti tiukasti Lydoniin. Hän hymyili; mutta tätä hymyilyä
seurasi heikko, tuskin kuuluva huokaus -- säälin tunne, jonka kuitenkin
tottumus voitti, ennenkuin se oli ehtinyt sydämeen juurtua.
Ja nyt täysissä varustuksissa, lasketuin silmikoin, paljastetuin
miekoin seisoivat nämä kaksi viimeistä arenataistelijaa vastakkain
(ennenkuin mies pantiin taistelemaan petojen kanssa).
Juuri sillä hetkellä pisti muuan arenapalvelija preetorin kouraan
kirjeen. Hän katkaisi siteen -- silmäili sitä hetken -- hänen
piirteensä ilmaisivat hämmästystä ja huolta. Hän luki kirjeen uudelleen
ja sitten hän mutisi: »Äh! Se on mahdotonta! -- Mies on taaskin jo näin
varhain juonut itsensä humalaan uneksiakseen tuollaisia hassutuksia!»
Hän heitti kirjeen huolettomasti syrjään ja kääntyi taas tarkkaavaisena
seuraamaan taistelun kulkua.
Kansan kiihtymys oli nyt korkeimmillaan. Eumolpus oli aluksi saanut sen
suosion osakseen; mutta Lydonin sirous ja hänen taitavasti osattu
vetoamisensa Pompeijin lanistan kunniaan oli kohottanut hänen arvoaan
ja suosiotaan suunnattomasti.
»Kuules, vanhus!» Medonin naapuri virkkoi. »Poikasi on urheasti
otellut; mutta älä pelkää, että editori sallii hänen kuolla -- eikä
kansa liioin, sillä hän on käyttäytynyt rehdisti. Haa! Siinäpä oli oiva
sivallus -- mutta taitavasti väistetty, Polluks vieköön! Iske takaisin,
Lydon! He levähtävät hetken. -- Mitä sinä mutiset, vanhus?»
»Rukoilen», vanhus vastasi rauhallisemmin ja toivovammin kuin tähän
asti.
»Rukoilet! Mitä loruja! Se aika on mennyt, jolloinka jumalat ihmeillä
auttoivat ihmistä. Haa! Jupiter! Sepä isku! Kylkesi! -- kylkesi! Varo
kylkeäsi, Lydon!»
Suonenvedontapainen jännitys oli vallannut katselijajoukon. Eumolpus
oli voimakkaalla iskulla tavannut Lydonin kypärään, ja tämä lysähti
polvelleen.
»_Habet_! -- riittää!» kimeä naisääni huudahti.
»Riittää!»
Se oli saman naisen ääni, joka niin kiihkeästi oli hakenut
rikoksellisia pedoille.
»Vaiti, lapsi!» Pansan vaimo sanoi käskevästi; »_Non habet!_ Hän ei ole
haavottunut.»
»Toivoin hänen olevan, vanhan Medonin lohdutukseksi», tyttö kuiskasi.
Lydon, joka tähän asti oli puolustautunut varsin taitavasti ja
urheasti, alkoi vähitellen väsyä tottuneen roomalaisen väkevistä
iskuista. Hänen kätensä herpaantui, silmissä hämärsi, hän hengitti
vaivalloisesti ja huohottaen. Taistelijat taukosivat taas hetkeksi.
»Nuori mies», Eumolpus sanoi matalalla äänellä, »antaudu! Haavotan
sinua lievästi; laske silloin aseesi; editori ja kansa ovat puolellasi
-- selviydyt kunniakkaasti taistelusta.»
»Ja isäni jää edelleen orjaksi!» Lydon mutisi itsekseen. »Ei! Kuolema
tai vapaus!»
Näin ajatellen ja huomatessaan, etteivät hänen voimansa riittäneet
lannistamaan roomalaisen kestävyyttä hän päätti yrittää epätoivoista ja
äkillistä hyökkäystä, hän lähestyi rohkeasti Eumolpusta. Roomalainen
peräytyi -- Lydon iski -- Eumolpus väistyi -- miekka kilpistyi
kypärästä -- Lydonin rinta paljastui -- roomalainen survaisi miekkansa
rintasuojuksen alareunan alta aikomatta tehdä syvää haavaa. Lydon
horjahti, kaatui lopen uupuneena eteenpäin -- suoraan miekan kärkeen,
ja ase tunkeutui hänen ruumiinsa läpi. Eumolpus veti säilänsä pois.
Lydon yritti vielä pysyttää tasapainonsa -- mutta miekka kirposi
kädestä -- hän iski vielä koneellisesti gladiaattoria paljaalla
nyrkillä ja kaatui ojonaan arenalle. Editori ja yleisö tekivät yhtenä
miehenä armahdusmerkkejä -- arenavirkailijat tulivat paikalle -- he
ottivat voitetun päästä pois kypärän. Hän hengitti vielä; raivoisin
katsein hän tuijotti viholliseensa; hurjuus, jonka hän ammatissaan oli
vähitellen omaksunut, kuvastui hänen katseestaan ja heijastui otsalta,
jolle jo kuolema loi varjoaan; sitten hän kouristuksen kynsissä
koristen kohotti katseensa ylöspäin. Se ei kohdistunut editoriin eikä
armahdusta anovana sääliviin tuomareihinsa. Hän ei heitä huomannut;
laaja aukea tuntui hänestä autiolta ja tyhjältä; hän näki vain kalpeat,
tuskaiset kasvot -- särkyneen sydämen parahdus oli ainoa ääni, mikä
meluavasta ja sälisevästä joukosta osui hänen korvaansa. Hurjuus katosi
hänen piirteistään; hellän herkkä, lapsellisen rakkauden ilme valaisi
hänen kasvojaan. Äkkiä hänen silmänsä sulkeutuivat, piirteet
kovettuivat, saivat entisen julman ilmeensä. Hän kaatui maahan.
»Viekää hänet pois!» edili sanoi, »hän on täyttänyt velvollisuutensa.»
Virkailijat laahasivat hänenkin ruumiinsa spoliariumiin.
»Kunnian ja oman kohtalonsa oikea esikuva!» Arbakes tuumiskeli. Ja
siitä katseesta, jonka hän loi amfiteatteriyleisöön, huokui sellaista
halveksintaa ja ivaa, että jokainen, johon tämä katse sattumalta osui,
pidätti henkeään ja tunsi jäätävää kauhun ja pelon sekaista liikutusta.
Taas pirskotettiin hyviä tuoksuja amfiteatteriyleisön sekaan, ja
palvelijat sirottivat uutta hiekkaa arenalle.
»Tuokaa nyt esille leijona ja atenalainen Glaukus!» editori sanoi.
Syvä, hengähtämätön hiljaisuus valtasi yleisön, ja kauhuntunne (mikä,
outoa sanoa, ei ollut epämiellyttävä) kuin raskas ja hirveä unikuva
täytti kaikkien mielet odottavalla jännityksellä.