Arbakeen uni. -- Egyptiläinen saa vieraan ja varotuksen.
Hurjien amfiteatterijuhlien edellinen yö oli hitaasti kulunut, ja
_Pompeijin viimeisen päivän_ aamuhämärä koitti! Ilma oli ihmeteltävän
tyyni ja kylmähkö; kevyt harsomainen sumu kattoi laajan Kampanian
kukkulat ja pellot. Mutta varhain työhönsä kulkevat kalastajat
huomasivat kummakseen, että tuulettomasta säästä huolimatta merenaallot
olivat ankarassa kuohunnassa, ikäänkuin tahtoisivat suinpäin syöksyä
rannoilta ulapalle; ja kaukaa sinikalvoiselta Sarnusjoelta, jonka
entistä uomaa nykyaikainen matkailija turhaan hakee, kuului
pitkällistä, outoa kuminaa, kun se virtasi nauravien kenttien
halki ja rikkaitten porvarien iloisten huvilain ohi. Sumun
yläpuolelta pilkistivät selväpiirteisinä tuon ikimuistoisen kaupungin
ajankuluttamat tornit, loistavien palatsien punaiset tiilikatot,
monenmonien temppelien komeat kuvapatsaat, forumin patsasportikko ja
riemukaari. Etäällä pistivät usvasta esiin sinisten vuorten ääriviivat,
ja niillä leikkivät nousevan aamun ensimäiset valovirit. Pilvirykelmä,
joka oli kauan häilynyt Vesuviuksen huipulla, oli äkkiä hävinnyt, ja
korkeana ja kuljuna sen kiire nyt kohosi ihanaan, autereiseen ilmaan.
Aikaisesta aamusta huolimatta kaupunginportit olivat jo avoinna.
Hevonen toisensa perästä, kuorma kuorman jälkeen työntyi nopeasti
kaupunkiin, ja lukemattomien, juhlapukuisten jalankulkijain
puheensorina täytti ilman, iloista elämää yhä vilkastuttaen. Kadut
olivat tulvillaan kaupungin omia asukkaita ja taajaväkisistä
naapurikylistä saapuneita vieraita; ja meluten -- melkein houraten
elämänvirrat kulkivat hirveätä leikkiä katsomaan.
Huolimatta amfiteatterin suuruudesta, -- sillä kaupunkiin verrattuna se
oli aivan epäsuhtainen ja olisi hyvin voinut seiniensä suojaan sijottaa
kaikki Pompeijin asukkaat --, oli Kampian joka suunnalta saapunut
ihmistulva niin suuri, että jo useita tunteja ennen näytäntöjen alkua
amfiteatterin aukea edusta oli tungokseen asti täynnä kansaa, etenkin
niitä, joiden yhteiskunta-asema ei oikeuttanut heitä saamaan erikoista
paikkaa. Ja kahden niin huomattavan rikollisen kuolemantuomio oli ollut
omiaan uteliaisuutta kiihottamaan äärimmilleen, ja tänä päivänä oli
joukkoa kertynyt enemmän kuin miesmuistiin.
Sillaikaa kun rahvas kampanialaisen verensä kuohuttamana melusi,
touhusi, riemuitsi ja siitä huolimatta -- oikeaan italialaiseen tapaan
-- sai järjestyksen pysymään mallikelpoisena ja hilpeän mielialansa
säilymään -- kulki outo vieras Arbakeen yksinäiselle talolle päin.
Nähdessään hänen kummallisen ja vanhanaikaisen pukunsa -- hänen
kiireisen käyntinsä ja oudot eleensä -- vastaantulijat tönivät toisiaan
ja hymyilivät; mutta heti kun he näkivät vilahduksenkin hänen
kasvoistaan, iloisuus hävisi heti, sillä he näkivät edessään kuolleen
kasvot; ja heistä tuntui heidän tarkemmin katseltuaan vieraan
aavemaisia piirteitä ja repaleisia vaatteita, kuin olisi joku haamu
vainajien valtakunnasta noussut jälleen ihmisten ilmoille. Ääneti ja
kamoten joukko väistyi hänen tieltään, ja pian hän saapui egyptiläisen
palatsin avaraan porttiholveikkoon.
Musta portinvartija, joka kuten kaikki muutkin tänä aamuna oli varhain
liikkeellä, säikähti pahanpäiväisesti avatessaan ovea kolkuttavalle
vieraalle.
Egyptiläisen uni oli ollut tavattoman syvää koko yön; mutta aamun
valjetessa hän näki outoja ja tuskallisia unia, jotka vaikuttivat
häneen sitäkin voimakkaammin, kun ne vastasivat täydelleen hänen
omaksumaansa filosofista maailmankatsomusta.
Hän oli olevinaan maan uumenissa, yksinään suunnattomassa luolassa,
jonka kattoa kannattivat jättiläismäiset, punaiset kalliopatsaat,
ulottuen mittaamattomaan korkeuteen ja jättäen alleen pimeän, johon
päivänsäde ei koskaan ollut loistettaan luonut. Pylväitten välinen
aukea oli täynnä suuria pyöriä, jotka vinhaa vauhtia ja hirveästi
rämisten kieppuivat ympäri. Vain luolan oikealla ja vasemmalla laidalla
oli tyhjää tilaa, ja kaksi aukkoa vei käytäviin, jotka eivät olleet
aivan pimeät, sillä niitä valaisivat väräjävät, virvatulen kaltaiset
tulenkielekkeet, jotka milloin käärmeitten lailla luikertelivat pitkin
tahmaista, epätasaista kalliopohjaa, milloin poukahtaen kimmahtivat
ylös luolan hämärään -- hävisivät äkkiä kokonaan, ilmaantuakseen taas
yhtä äkkiä entistä kirkkaampina ja elävämpinä. Ja kun hän ihmetellen
katsahti vasempaan käytävään, nousi sieltä ilmankeveitä, utumaisia
olentoja hitaasti ylös, ja saavuttuaan halliin ne kohosivat yhä ylemmä
ja haihtuivat savun lailla mittaamattomaan korkeuteen.
Pelokkaana hän katsahti vastakkaiseen suuntaan, ja kas! korkeasta
pimeydestä laskeutui hitaasti samanlaisia varjoja, jotka nopeasti
hävisivät oikeanpuoleiseen käytävään ikäänkuin näkymätön ilmavirta
olisi niitä vastustamattomasti liikutellut. Ja näiden haamujen
kasvonpiirteet saattoi selvemmin erottaa kuin niiden, jotka nousivat
vastakkaisesta käytävästä. Toisien piirteistä kuvastui ilo, toisien
suru -- toisia elähytti onni ja toivo, toisia masensi pelko ja
epätoivo. Ja niin nopeasti ja herkeämättä ne liikkuivat, että katsojaa
lopulta alkoi huimata seuratessaan noita lakkaamatta vaihtuvia olioita,
joita joku vieras voima näytti pakottavana liikuttavan.
Arbakes kääntyi toisaalle, ja eräässä nurkkauksessa hän huomasi
pääkalloista tehdyllä korokkeella istumassa jättiläisnaisen, joka
piteli käsissään kalpeata, utumaista vyyhteä, ja hän huomasi edelleen,
että tuon kudoksen langat kiinnittyivät lukemattomiin pyöriin ikäänkuin
hän johtaisi niiden koneiston liikettä. Hän tunsi salaisen voiman
kuljettavan jalkojaan naista kohden, kunnes hän seisoi aivan tämän
edessä. Jättinaisen kasvoilla päilyi juhlallinen, rauhallinen, ihanan
puhdas ilme. Niissä oli jotakin hänen esi-isiensä aikaisten sfinksien
valtavaa veistosta. Ei minkäänlainen intohimo -- ei mikään inhimillinen
liikutus painanut hänen mietiskelevää, sileää otsaansa; hänen
piirteissään ei ollut kyllästymystä, ei iloa, ei muistoja, ei toivoa;
niissä ei ollut jälkeäkään kaikesta siitä, mikä herättää mieltymystä
hurjassa ihmissydämessä. Hänen kauneutensa oli salaisuuksien
salaisuutta -- se synnytti kunnioitusta, mutta ei pelkoa: se oli kaiken
suuren, kokeneen ilmaumaa. Ja Arbakeen huulilta kirposivat, hänen
tahtomattaan, sanat:
»Ken olet ja mikä on toimesi?»
»Olen se, jonka sinä olet tunnustanut», tuo mahtava henki vastasi
työtään keskeyttämättä. »Nimeni on _Luonto_! Nämä ovat maailman pyöriä,
ja minun käteni ohjaa niiden kautta kaikkien olioiden elämää.»
»Ja mitä ovat nuo oudosti ja oikullisesti valaistut käytävät, jotka
kummallekin suunnalle häviävät mustaan pimeyteen?»
»Se, jota sanot vasemmaksi, on syntymättömien käytävä. Varjot, jotka
leijuen kohouvat ilmaan, ovat henkiä, jotka pitkästä iäisyydestä ovat
matkalla heille määrätylle maiselle vaellukselle. Se jota sinä sanot
oikeanpuoleiseksi, johon varjot laskeutuvat yläilmoista, niinikään
tuntemattomasta ja hämärästä ilmapiiristä, on kuoleman käytävä.»
»Entä minkätähden nuo vaihtelevat valot noin sähähtäen pimeyttä
halkovat -- miksi ne vain _vilahtavat_ eivätkä _valaise_?»
»Ihmistiedon yksinkertainen hullu! Tähtien uneksija! Kaiken
olevaisen sisällön ja alkuperän luulotteleva tuntija! Nuo valot ovat
niiden tietojen säihkykipinöitä, jotka luonto on saanut tointaan
suorittaakseen; niiden avulla hän saa tietää tarpeeksi menneisyydestä
ja tulevaisuudesta voidakseen omat päämääränsä toteuttaa. Punnitse sen
mukaan, sinä hullu, minkäarvoisia sinun tietosi ovat!»
Arbakes tunsi vapisevansa kysyessään edelleen:
-- »Miksi minä olen täällä?»
»Saat tuta, mikä on sielusi tulevaisuus -- saat koetella lähestyvän
tuomiosi esimakua -- saat nähdä kohtalosi varjon sen jälkeen, kun
sielusi on maisesta elämästä hävinnyt iäisyyteen.»
Ehtimättä vastata mitään Arbakes tunsi vinheän tuulen puhaltavan luolan
läpi kuin jonkun jättijumalan siipien lehahduksen. Kohottuaan ilmaan ja
heittelehdittyään korkealla kuin lehti syystuulien kynsissä hän huomasi
äkkiä joutuneensa kuoleman varjojen joukkoon ja tempautui niiden mukana
syvyyteen. Turhaan ponnisteltuaan häntä tempovaa voimaa vastaan hän
huomasi tuulen vähitellen saavan näkyviä muotoja -- haamumaiset siivet
ja kotkan kynnet, ilmassa epäselvinä häämöttävät jäsenet ja silmät,
jotka kirkkaina ja elävinä katsoivat häneen synkin liikkumattomin
ilmein.
»Kuka sinä olet?» egyptiläisen ääni kysyi.
»Olen se, jonka olet tunnustanut», haamu vastasi nauraa hohottaen --
»ja nimeni on _Välttämättömyys_.»
»Mihin minut viet?»
»Tuntemattoman eteen.»
»Autuuteenko vai kadotukseen?»
»Mitä olet kylvänyt, sitä saat niittää.»
»Ei niin, hirveä haamu! Jos sinä olet elämän herra, ovat minun
rikokseni _sinun_ tekemiäsi eivätkä _minun_.»
»Olen vain Jumalan henki!» valtava _Tuuli_ vastasi.
»Minun tietoni on siis turhaa?» uneksija huoahti.
»Kylvömies ei soimaa kohtaloa, ellei hän ohdakkeita kylvettyään saakaan
jyviä. Sinä olet kylvänyt rikosta; älä syytä sallimusta, ellet hyveen
palkkaa korjaisikaan.»
Näyttämö muuttui yhtäkkiä. Arbakes oli ihmiskäden seassa. Ja ah! niiden
joukossa oli pääkallo, ja unen salaperäisissä harhakuvissa tuo pääkallo
oli vähitellen saavinaan, säilyttäen silti lihattomat, kuoppaiset
muotonsa, Apekideen piirteet; ja sen irvistävästä poskireiästä luikersi
esiin pieni mato, joka ryömi Arbakeen jalkoihin. Hän yritti polkaista
sen murskaksi; mutta jokaiselta iskulta se tuli pitemmäksi ja
paksummaksi. Se paisui ja kiemurteli vihdoin suurena käärmeenä. Se
kietoutui Arbakeen ympärille, se rusensi hänen luunsa, se kohotti
välähtelevät silmänsä ja myrkkyä tihkuvan kitansa hänen kasvojensa
tasalle. Turhaan hän ponnisteli; hän nääntyi -- hän voihki käärmeen
saastaisen hengityksen löyhkästä -- hän tunsi itsensä kuoleman omaksi.
Sitten käärme, jonka pää oli jälleen saanut Apekideen piirteet, lausui
hänen korvaansa seuraavat sanat:
»_Uhrisi on tuomarinasi! Mato, jonka tahdoit murskata, on muuttunut
käärmeeksi, ja se rusentaa sinut_!»
Arbakes herasi kauhun, tuskan ja epätoivon huutoon -- hänen hiuksensa
seisoivat pystyssä -- otsa oli hien peitossa -- silmät tuijottivat
jäykkinä eteenpäin -- hänen voimakas ruumiinsa vapisi kuin lapsen,
kauhean unen tuskista. Hän heräsi -- tointui vähitellen -- hän kiitti
jumalia, joihin hän ei uskonut, että kaikki oli ollut vain unta -- hän
katsahti ympärilleen -- aamuhämärä pilkisteli jo hänen huoneensa
pienistä, mutta korkeista ikkunanruuduista -- hän oli jälleen päivän
mailla -- hän iloitsi -- hän hymyili -- hän katsahti jälleen eteensä,
ja silloin hän huomasi uudelleen aavemaiset kasvot -- elottomat huulet
-- valjut huulet -- Vesuviuksen velhon.
»Haa!» hän kiljaisi peittäen silmänsä. »Uneksinko yhä? Olenko yhä vielä
kuolleitten parissa?»
»Mahtava Hermes -- et! Olet kyllä kuolevaisen, mutta et kuolleen
seurassa. Tunnethan ystäväsi ja orjasi!»
Pitkä vaijenta. Vähitellen egyptiläisen suonenvedontapaiset
nytkähdykset vähenivät, ja pian hän oli jälleen entinen itsensä.
»Se oli siis unta», hän virkkoi. »Hyvä -- älkäämme siis enää uneksiko,
tai päivä ei enää voi korvata yön tuskia. Vaimo, kuinka tänne tulit ja
mitä asiaa?»
»Tulin varottamaan sinua», noita-akka sanoi juhlallisella äänellä.
»Varottamaan minua! Uni ei siis valehdellut. Mistä vaarasta?»
»Kuule. Kamala onnettomuus uhkaa tätä kaupunkia. Pakene, kun vielä
aikaa on! Sinä tiedät, että luolani on vuoressa, jonka alatse
perintätiedon mukaan virtaa Flegetonin tulinen joki; luolassa on syvä
kuilu, ja sen pohjalla olen viime aikoina nähnyt punaisen, paksun
virran hiljalleen liikkuvan, ja olen samalla pimeydestä kuullut
voimakasta tohinaa ja kumeaa kolinaa. Mutta viime yönä syvyyteen
kurkistaessani huomasin, että virta ei enää ollutkaan paksua, vaan
herkän läikkyvää ja hehkuvan kirkasta; ja sinne tuijottaessani päästi
eläin, kettu, joka eli kanssani ja joka nyt oli takertunut minuun
kiinni, vihlovan ulvahduksen, tuupertui maahan ja kuoli,[93] ja kuola
ja vaahto peittivät sen huulet. Palasin kotitulelleni; mutta koko yön
tunsin kallion allani horjahtelevan ja vapisevan, ja vaikka ulkona
kaikki oli rauhallista ja tyyntä, kuulin syvyydestä vinheän tuulen
puhinaa ja ikäänkuin vierivien rattaitten kolinaa. Seuraavana aamuna
nousin hämärän mukana ylös, katsahdin jälleen kuiluun ja näin suuria,
mustia kallionlohkareita uiskentelevan tuossa synkässä virrassa; ja
virta itse oli nyt leveämpi, vuolaampi ja hehkuvampi kuin edellisenä
iltana. Nousin ja kiipesin vuoren laelle ja siellä näin äkkijyrkän
laajan syvennyksen, jota ei ollut ennen ollut ja josta nousi
usvamaista, ohutta savua; ja kun sitä hengitin, salpautui vereni ja
olin siihen paikkaan kuolla. Palasin kotiini, otin rahani ja juomani ja
jätin monivuotisen asuntoni; sillä muistin synkän etruskilaisen
ennustuksen, joka kuuluu: 'Kun vuori aukenee, tuhoutuu kaupunki; kun
palaneitten kenttien kukkuloiden yllä leijailee savua, silloin meren
lasten parista kuuluu voivottelua ja itkua'. Ennenkuin pakenen
etäisille rannikoille, tulen varottamaan sinua, pelottava opettaja.
Niin totta kuin elät, tiedän aivan varmasti, että se maanjäristys, joka
äskettäin horjutti tätä kaupunkia perustuksia myöden, oli vain vielä
kauheamman onnettomuuden ennustaja. Pompeijin muurit on rakennettu
kuoleman kentille ja unettoman manalan virroille. Kuule varotustani ja
pakene!»
»Kiitän sinua huolenpidostasi, velho. Tuolla pöydällä on kultainen
maljakko, ota se, se on sinun. En voinut uneksiakaan, että joku, joka
ei kuulu Isiksen papistoon, pelastaisi Arbakeen perikadosta. Varmaankin
ne merkit, jotka näit sammuneen tulivuoren kraatteriaukossa, kertovat
kaupunkia uhkaavasta suuresta vaarasta», egyptiläinen jatkoi
miettiväisenä, »ehkä entistä ankarammasta maanjäristyksestä. Kuinka
tahansa, siinä on ainakin uusi syy kiiruhtaakseni mahdollisimman pian
jättämään tämän kaupungin muurit. Huomenna ryhdyn tarpeellisiin
valmistuksiin. Etrurian tytär, minne sinä aijot?»
»Tänään poikkean Herkulaneumiin ja kuljeskelen sitten pitkin rannikkoa,
kunnes olen löytänyt uuden kodin. Minulla ei ole enää yhtään ystävää;
kaksi toveriani, kettu ja käärme, ovat kuolleet. Suuri Hermes, olet
luvannut minulle vielä kaksikymmentä vuotta elinaikaa.»
»Niin olen», egyptiläinen vastasi, »niin olen luvannut. Mutta, nainen»,
hän lisäsi kohottautuen käsivartensa varaan ja tarkasteli uteliaana
toisen piirteitä, »sano minulle, minkätähden sinä oikeastaan haluat
elää! Mitä nautintoa löydät elämästäsi?»
»Ei elämä ole suloista, mutta kuolema on kauhea», noita-akka vastasi
terävällä, ilmehikkäällä äänellä, joka liikutti syvästi itserakkaan
tähdistälukijan sydäntä. Hän tunsi vastauksen todeksi; ja haluten
päästä toisen epämiellyttävästä seurasta hän sanoi: »Aika kuluu; minun
täytyy pukeutua tänpäiväisiä juhlia varten. Hyvästi, sisar! Iloitse
elämän tuhkasta niin hyvin kuin jaksat.»
Velho, joka oli Arbakeen kallisarvoisen lahjan pannut vaippansa
avariin laskoksiin, nousi mennäkseen. Ovella seistessään hän pysähtyi,
kääntyi ja sanoi: »Näemme toisemme viimeisen kerran tässä elämässä.
Mutta minne menee liekki, kun se tuhkan jättää? Sinne tänne, ylös
alas lehahdeltuaan kuin soiset sumut, liekki näkyy viimein meren
rannikkoliejussa; ja velho ja tietäjä, oppilas ja opettaja,
kunnioitettu ja halveksittu kohtaavat ehkä vielä kerran toisensa.
Hyvästi!»
»Pois, kuolemankorppi!» Arbakes mutisi oven sulkeutuessa noita-akan
rääsyisten vaatteiden jälkeen. Ja omien ajatustensa kiusaamana ja
yöllisen unensa hermostuttamana hän kutsui orjat luoksensa pukemaan
hänet.
Amfiteatterijuhlissa oli tapana esiintyä juhla-asussa, ja Arbakes
pukeutui tänä päivänä tavallista huolellisemmin. Hänen tunikansa oli
hohtavinta valkoista, sen monet fibulat (soljet) välkkyivät mitä
kallisarvoisimpia kiviä; tunikan ylle heitettiin väljä itämainen
viitta, puoleksi takki, puoleksi vaippa, jonka kangas oli puhtainta
tyyrolaista purppuraa, ja sandaalit, jotka ulottuivat miltei polviin
asti, oli jalokivin ja kullalla kirjailtu. Arbakes ei koskaan
laiminlyönyt käyttämästä hyvän tilaisuuden sattuessa kaikkia niitä
keinoja, jotka häikäisevät suurta yleisöä ja herättävät siinä
kunnioitusta. Ja tänä päivänä, joka oli hänen vapahduksensa hetki,
jolloin hän Glaukuksen kuollessakin pääsisi vaarallisesta kilpailijasta
ja pelastuisi rikoksestaan ilmitulemasta, hän tunsi valmistuvansa
suureen riemulliseen voittoon tai hääjuhlaan.
Ylhäisten henkilöiden oli tapana saapua amfiteatterijuhliin kaikkien
orjiensa ja vapautettujensa kanssa; ja Arbakeen iso »perhe» oli jo
ulkona hyvässä järjestyksessä odottamassa isäntänsä kantotuolia.
Suureksi mielipahakseen ne orjat, jotka palvelivat Ionea, ja kunnon
Sosia, jonka tehtävänä oli vartioida Nydiaa, olivat saaneet käskyn
jäädä kotiin.
»Kallias», Arbakes virkkoi vapautetulle orjalleen, joka juuri kiinnitti
hänen vyötään, »olen kyllästynyt Pompeijiin; aijon jättää sen kolmen
päivän perästä, jos on sopiva tuuli. Tunnet laivan, joka on satamassa
ja joka on aleksandrialaisen kauppiaan Narseksen laivoja. Olen sen
ostanut häneltä. Ylihuomenna alamme kuljettaa tavaroitani siihen.»
»Niinkö pian? -- Hyvä on. Arbakeen käskyjä totellaan. Entä hänen
suojattinsa, Ione?»
»Seuraa mukana. Riittää siitä -- onko aamu kaunis?»
»Sumuinen ja painostava. Todennäköisesti tulee varsin kuuma päivä.»
»Gladiaattoriparkoja ja kurjia rikoksellisia! Mene ja katso, että orjat
ovat järjestyksessä.»
Jäätyään yksikseen Arbakes meni työhuoneeseensa ja sieltä
pylväskäytävään. Hän näki sankan väkijoukon kiiruhtavan amfiteatterille
päin ja kuuli teatterin palveluskunnan huudot ja köysien läiskinän isoa
telttipurjetta hinattaessa teatterin katoksi, jonka alla katsojilla oli
mukavissa tuoleissaan ja suojassa auringon polttavilta säteiltä
nautinto kuunnella ihmistoveriensa tuskanhuutoja. Äkkiä kuului hurjaa,
outoa ääntä, joka taas yhtäkkiä kuoli -- se oli leijonan karjuntaa.
Kokoontuneesta joukosta ei hetkeen kuulunut hiiskahdustakaan; mutta
vaijentaa seurasi riemullinen naurunrähäkkä -- naljailtiin tuon
kuninkaallisen pedon nälkäisestä kärsimättömyydestä.
»Te villipedot!» Arbakes mutisi halveksivasti, »oletteko te
olevinanne pienempiä murhamiehiä kuin minä? Minä surmaan vain itseäni
puolustaakseni -- teille on murha leikkiä!»
Hän kääntyi tutkivin katsein tarkastelemaan Vesuviusta. Vehmaina
vihannoivat sen rinteillä vihreät viinitarhat, ja rauhallisena kuin
itse ikuisuus kohosivat tuon valtavan vuoren muodot hengähtämättömiin
pilviin.
»Meillä on vielä aikaa, jos maanjäristys uhkaakin», Arbakes ajatteli ja
palasi huoneeseensa. Hän sivuutti pöydän, jolla olivat hänen
salaperäiset papyruskäärönsä ja kaldealaiset laskelmansa.
»Kunnioitettava tiede», hän tuumiskeli, »en ole sinulta neuvoa kysynyt
siitä asti, kun viimeksi vältin vaaran, josta minua varotit. Ja mitä
turhia? -- Tiedän, että _tästälähin_ tieni on loistava ja tasainen.
Eivätkö tapahtumat jo ole sitä todistaneetkin? Pois epäily -- pois
sääli! Heijasta, oi sydämeni -- heijasta tulevaisuuttani varten vain
kaksi kuvaa. -- Vallan ja Ionen kuvat!»