Keino, millä pelastaa Glaukus.
Ikuisen tuskan hetkiä eli Nydia siitä asti, kun hänet jälleen koppiin
teljettiin.
Sosia, joka nähtävästi pelkäsi, että hän jälleen joutuisi
petkutettavaksi, oli vasta sangen myöhään seuraavana aamuna käynyt
häntä katsomassa ja silloinkin vain työntänyt hänelle aamiaisen: leipää
ja viiniä, ja kiireesti poistunut. Päivä kului, ja Nydia tunsi itsensä
onnettomaksi -- raivostuneeksi, sillä päivä oli Glaukuksen tuomiopäivä
ja hänen vapautensa voisi hänet pelastaa! Kun hän siis tiesi, että
ainoa Glaukuksen pelastamisen mahdollisuus oli hänen, nuoren, heikon,
intohimoisen ja herkän tytön varassa, päätti hän vaikka pakoyritykset
tuntuivatkin mahdottomilta, olla vaipumatta epätoivoon, sillä sehän
estäisi häntä käyttämästä hyväkseen tilaisuutta, joka _voisi_
ilmaantua. Hän tukahdutti sen sietämättömien ajatusten tulvan, joka
uhkasi hänet hukuttaa. Niin, nauttipa hän ruokaakin, söi leipää ja
maistoi viiniä, jotta hänen ruumiinvoimansa kestäisivät -- sillä hänen
täytyi olla valmis kestämään kaikki.
Hän laati suunnitelman toisensa jälkeen, mutta oli pakotettu hylkäämään
ne kaikki. Sosia oli yhä edelleenkin hänen ainoa toivonsa, ainoa
työase, jota hän saattoi käyttää. Tämä oli ollut taikauskoinen
saadakseen tietää, milloinka hän voi ostautua vapaaksi. Suuret Jumalat!
Eikö häntä voisi lahjoa lupaamalla hänelle hankkia vapauden? Eikö hän
ollut kyllin rikas voidakseen sen tehdä? Hänen hoikat sormensa
sivelivät rannerenkaita, jotka hän oli saanut Ionelta ja kaulallaan
olevia kultakäätyjä, jotka, kuten muistamme, olivat kerran johtaneet
hänet mustasukkaiseen kiistaan Glaukuksen kanssa ja joita hän
senjälkeen oli luvannut pitää yllään iät kaiket. Hän odotti nyt
kiihkeästi Sosian tuloa; mutta kun tunti toisensa perästä kului, eikä
tätä näkynyt, tuli hän kärsimättömäksi. Hänen hermonsa olivat kuin
kuumeessa; hän ei voinut enää sietää yksinäisyyttään -- hän alkoi
huutaa -- hän löi nyrkillään oveen. Hänen huutonsa kuului halliin
saakka, ja Sosia riensi aikalailla pelästyneenä katsomaan, mikä oli
hätänä, ja vaijentamaan vankiansa mikäli mahdollista.
»Hoo! Mikä nyt on?» hän kysyi tylysti. »Nuori orja, jos pidät
tuollaista melua, täytyy taas käyttää suukapulaa. Minun olkapääni
saavat kärsiä, jos huutosi kuuluvat isäntäni korviin saakka.»
»Hyvä Sosia, älä soimaa minua -- en voinut olla kauempaa yksinäni.
Pyydän sinua hetkeksi istahtamaan luokseni. Ei, älä pelkää, että
uudelleen yritän paeta. Aseta tuolisi oven eteen. Tähystä minua -- en
tahdo liikahtaakaan paikaltani.»
Sosia, joka itse oli aikamoinen lavertelija, rauhottui näistä sanoista.
Häntä säälitti tuo tyttö, joka ei saanut kenenkään kanssa rupatella --
omaansakin hän siinä katsoi -- häntä säälitti, ja hän päätti samalla
huvittaa _itseään_. Hän otti Nydian tuolin, asetti sen oven eteen selin
päin seinää ja sanoi:
»Ole varma, etten ole säälimätön eikä minulla ole mitään sitä vastaan,
että hieman juttelemme. Mutta muista, ei taikatemppuja -- ei loihtuja
enää!»
»Ei, ei. Sano Sosia, onko jo myöhäkin?»
»Ilta on käsissä; karja palaa jo laitumelta.»
»Oi jumalat! Kuinka kävi oikeudessa?»
»Molemmat tuomittiin kuolemaan.» Nydia tukahdutti tuskanhuutonsa. »Hyvä
-- hyvä, niinhän arvelinkin. Milloin tuomio pannaan täytäntöön?»
»Huomenna, amfiteatterissa. Ellei minun täytyisi sinun tähtesi, pikku
velho, olla kotona, menisin minäkin muiden mukana sinne katsomaan.»
Nydia lysähti kokoon. Ruumis ei enää kestänyt -- hän meni tainnoksiin.
Mutta Sosia ei huomannut mitään, sillä alkoi olla jo pimeää ja hänen
ajatuksensa askartelivat hänen omissa asioissaan. Hän valitteli yhä,
että niin suurenmoinen näky menee häneltä hukkaan ja syytti Arbakesta
siitä, että juuri hänet oli valittu vanginvartijaksi, ja ennenkuin hän
oli mietintönsä lopettanut, tuli Nydia tajuihinsa ja huokasi raskaasti.
»Sinä huokaat, pikku sokea, varmaankin minun kovaa kohtaloani. Se
hieman lohduttaa. Niinkauan kun huomaat, kuinka paljosta minun täytyy
puolestasi luopua, kohtelen sinua hyvin. Kovaa on huono ja säälitön
kohtelu.»
»Sosia, kuinka paljon sinulta vielä puuttuu, ennenkuin voit ostaa
vapautesi?»
»Kuinka paljo? Noin kaksituhatta sestertiota.»
»Jumalten kiitos! Ei enempää! Näetkö näitä rannerenkaita ja näitä
ketjuja. Ne ovat ainakin kaksi kertaa niin kalliit. Annan sinulle nämä,
jos --»
»Älä johdata minua kiusaukseen. En voi päästää sinua vapaaksi. Arbakes
on ankara ja hirmuinen isäntä. Kenpä tietää, vaikka joutuisin Sarnuksen
kalojen ruoaksi. Ah! Kaikki maailman rikkaudetkaan eivät silloin
pystyisi minua henkiin herättämään. On parempi olla elävänä koirana
kuin kuolleena leijonana!»
»Sosia, vapautesi! Ajattele tarkoin! Päästä minut vain hetkeksi ulos!
Päästä sydänyön aikaan ja minä palaan huomisaamulla varhain, niin, voit
itse tulla mukaan.»
»Ei käy», Sosia virkkoi päättäväisenä. »Muuan orja oli kerran
tottelematon Arbakeelle, eikä siitä orjasta sen koommin enää mitään
kuultu.»
»Mutta lakihan suojaa orjaa.»
»Laki on niinkuin se luetaan. Tiedän, että Arbakeella on aina laki
puolellaan. Ja mitä hyötyä minulle on laista, jos kerran olen kuollut!»