Iloisten toverien sääli onnetonta kumppaniaan kohtaan. -- Vankila ja
sen asukkaat.
Pitkälle oli jo kulunut kolmas ja viimeinen kuulustelupäivä. Muutamia
tunteja myöhemmin istunnon loputtua ja kun päätöstuomio oli tehty,
kokoontui huomattava joukko Pompeijin ylhäistä nuorisoa Lepiduksen
ylelliseen taloon.
»Glaukus siis kielsi rikoksensa viimeiseen saakka?» Klodius kysyi.
»Niin teki; mutta Arbakeen todistus oli musertava; hän näki itse teon»,
Lepidus vastasi.
»Mikä lienee ollut murhan aiheina?»
»Oo, tuo pappi oli synkkä ja raju luonne. Hän lienee moittinut
Glaukuksen iloista elintapaa ja loistavia pukuja ja vannonut, ettei hän
hyväksy hänen avioliittoaan Ionen kanssa. Kiivaita sanoja vaihdettiin.
Glaukus tuntuu olleen täynnä viinin hehkuvaa jumalaa ja antoi
ajattelemattoman iskunsa. Viinin vaikutuksesta ja epätoivoissaan äkkiä
katuen tekoaan hän joutui mielenhäiriöön, joka häntä vaivasi vielä pari
päivää sen jälkeenkin; ja voi helposti kuvitella, ettei miesparka vielä
tänäänkään muista mitään rikosta tehneensä. Siten selittää asian
ainakin Arbakes, joka on esittänyt todistuksensa sangen maltillisesti
ja pidättyvästi.»
»Niin, hän on nyt tullut sangen kansanomaiseksi. Mutta huomioonottaen
nämä lieventävät seikat senaatti olisi voinut julistaa vähemmän ankaran
tuomion.»
»Olisi kyllä niin tehtykin, mutta kansan takia ei uskallettu.
Papit eivät mitään säästäneet sen mielialaa kiihottaakseen. Ja he
kuvittelivat -- nuo villipedot --, että Glaukus rikkaana ja ylhäisenä
päästettäisiin pakenemaan, ja sentähden he raivosivat häntä vastaan ja
koettivat jouduttaa hänen tuomiotaan. Tuli ilmi tavalla tai toisella,
ettei hän ollut laillisesti Rooman kansalainen, eikä senaatti
uskaltanut vastustaa roskaväen tahtoa, mutta vain kolmen äänen
enemmistö hänet tuomitsi. Hei, annahan minulle hiukan tuota
kioslaista!»
»Glaukus on paljon muuttunut; mutta kuinka maltillinen ja peloton!»
»Ah! Saammepa nähdä, onko hän huomenna samanlainen. Mutta mikä avu enää
onkaan rohkeus, kun tuo ateisti koirakin, tuo Olintus, osottaa
samanlaista miehuutta!»
»Tuo jumalankieltäjä! Niin», Lepidus sanoi hurskaassa vihassaan, »ei
ole mikään ihme, että pari päivää sitten erään dekurionin iski
kuoliaaksi kirkkaalta taivaalta singonnut salama.[90] Jumalat ovat
äkeissään Pompeijille niin kauan kuin yksikin tuollainen pyhänhäväisijä
on sen muurien sisällä.»
»Mutta senaatti oli niin lempeä, että se olisi armahtanut hänet, jos
hän olisi vain peruuttanut kirouksensa ja heittänyt hiukan vihkisavua
Kybelen alttarille. Epäilen, olisivatko nuo natsarealaiset, jos heidän
uskontonsa olisi vallitseva, yhtä suopeita meille, jos joku meistä
häväisisi heidän jumalansa kuvaa, herjaisi heidän menojaan ja pilkkaisi
heidän uskoaan.»
»Glaukukselle on lieventävien seikkojen johdosta myönnetty muuan etu;
hän saa käyttää aseenaan leijonaa vastaan samaa stilusta, jolla hän
surmasi papin.»
»Oletko nähnyt leijonan? Oletko katsellut sen hampaita ja kynsiä ja
puhutko senkin jälkeen jostakin edusta? Miekkani ja kilpeni olisivat
kuin kaislaa tai papyrusta tuon valtavan pedon kouristuksessa! Ei,
mielestäni todellinen armahdus oli siinä, että häntä ei kauempaa
pidetty epätietoisena tuomiosta; ja hänelle oli onneksi, että vaikka
lainkäyttömme onkin hidas tutkimaan asiaa, se on nopea tekemään
lopullisen päätöksensä ja että amfiteatterileikit alkavat ikäänkuin
sallimuksen suomasta jo huomenna. Jonka pitää kuolemaa kauan odottaa,
se kuolee kahdesti.»
»Mitä ateistiin tulee», Klodius sanoi, »niin saa hän aseettomana ottaa
vastaan julman tiikerin syleilyn. Sellaisista otteluista ei käy lyödä
vetoa. Tai haluaako ken lähteä veikkasille?»
Kova naurunrähäkkä seurasi näitä sanoja.
»Klodius parka!» isäntä virkkoi. »Tuntuu ikävältä menettää ystävä;
mutta sinusta tuntunee kaksinverroin katkerammalta, kun ei kukaan halua
panna hänen elämäänsä vedonalaiseksi kanssasi.»
»Niin, se on hävytöntä. Olisi edes hiukan lohdutusta, jos saisi
muistella, että hän viimeiseen asti on ollut hyödyksi ystävälleen.»
»Kansa», vakava Pansa puuttui puheeseen, »on varsin tyytyväinen
tuloksiin. Se pelkäsi jo, että amfiteatterileikit loppuisivat niin
kalseasti, ettei pedoille olisikaan mitään tarjottavaa. Ja nyt kaksi
_tuollaista_ rikoksellista yhtaikaa, se tuottaa todellista iloa
kansaparalle! Se tekee raskasta työtä; sen täytyy saada joskus
huvitellakin.»
»Siinä puhuu kansansuosima Pansa, jolla ulkona kulkiessaan on takanaan
klienttisaattue, pitkä kuin intialainen triumfikulkue. Hän puhuu aina
kansasta. Jumalat! Hänestä tulee vielä kerran uusi Grakkus.»
»En ole ainakaan mikään hävytön aristokraatti», Pansa vastasi ylväin
elein.
»Olisi todella ollut vaarallista eläintaistelujen aattona armahtaa
rikoksellisia. Jos minua joskus Rooman kansalaisena syytetään
rikoksesta, niin rukoilen Jupiteria, ettei _viviariassa_ silloin ole
yhtään villipetoa tai että vankila on täpötäynnä pahantekijöitä.»
»Ja», muuan kysyi, »miten on käynyt sen tyttörukan, joka Glaukuksen
piti naida? Leskenä ennenkuin emäntänä -- se on kovaa!»
»Oh», Klodius vastasi, »hän on hyvässä turvassa holhoojansa Arbakeen
talossa. Tietystikin hän haki tältä suojaa kadotettuaan yhtaikaa sekä
rakastajan että veljen.»
»Suloisen Venuksen kautta, Glaukuksella oli menestystä naisten parissa!
Sanovat rikkaan Juliankin olleen häneen rakastuneen.»
»Turhanaikaista juorua, ystäväiseni», Klodius vastasi rehennellen.
»Olin eilen hänen luonaan. Jos hänessä onkin ollut joskus hellempiä
tunteita Glaukusta kohtaan, saan kehua lohduttaneeni häntä.»
»Ettekö tiedä, toverit», Pansa sanoi, »että Klodius jo kauan on
Diomedeen talossa puhallellut tulisoihtuun? Se syttyy pian, ja kohta se
palaa iloisena Hymenen alttarilla.»
»Onko niin?» Lepidus virkkoi. »Mitä! Klodius avioliittoon? -- Hyi!»
»Ei hätää», Klodius vastasi. »Vanha Diomedes on tyytyväinen voidessaan
tyttärensä naittaa ylhäissyntyiselle miehelle ja viljelee sentakia jo
runsaasti sestertioita. Saatte nähdä, etten niitä sulje atriumiin.
Koittaa päivä, jonka Klodiuksen ystävät saavat merkitä valkoisella,
päivä, jolloin Klodius nai rikkaan perijättären.»
»Sanotko niin?» Lepidus huudahti. »Tule, täysinäinen malja ihanan
Julian terveydeksi!»
Tällaista oli keskustelu -- se esitti puheenaolevan ajan nuorten
tuhlarien tavallista mielialaa, jonka vertaista vuosisata sitten tapasi
Pariisin kevythenkisissä piireissä -- tällaista oli keskustelu
Lepiduksen uhkeassa trikliniumissa sillaikaa kun Glaukus vietti
aikaansa aivan toisenlaisessa ympäristössä.
Kun tuomio oli langetettu, ei Glaukus enää saanut olla Sallustuksen,
ainoan ystävänsä vartioitavana. Hänet vietiin forumille, jossa vartijat
seisoivat pienen oven edustalla Jupiterin temppelin kupeella. Paikkaa
ei enää näy. Ovi aukeni sisäänpäin samaan merkilliseen tapaan, millä
nykyaikaiset ristiportit, ne kääntyivät keskiakselinsa ympäri niin,
että oven saattoi vain puoliselälleen avata. Tähän pieneen loukkoon
vanki työnnettiin, hänen eteensä pantiin leipä ja kulhollinen vettä, ja
niin hänet jätettiin pilkkopimeään ja, kuten hän luuli, yksinäisyyteen.
Niin äkillinen oli ollut onnen käänne, se oli hänet viskannut
nuoruuden, nautintojen ja onnellisen rakkauden huipulta häpeän
syvimpään alhoon, jotta hän nyt saisi kokea lähestyvän tuskallisen
kuoleman kauhut; vain vaivoin hän saattoi muuta ajatella, kuin että hän
yhä vielä oli jonkun hirveän harhanäyn lumoissa. Hänen kimmoinen ja
voimakas ruumiinsa oli kestänyt myrkkyjuoman vaikutukset, sillä
suurempi osa siitä oli jäänyt koskematta. Hän oli jälleen tajuissaan ja
tietoinen ympäristöstään, mutta hänen hermostonsa oli äärimäisen
herkkä, ja se synkensi hänen mielialaansa. Hänen luontainen miehuutensa
ja kreikkalainen itsetietoisuutensa saivat hänet helposti voittamaan
kaikki pyrkivät pelonilmaukset ja kuulemaan kuolemantuomiotaan
värähtämättömin kasvoin, lujin katsein. Mutta tietoisuus omasta
viattomuudestaankaan ei kyennyt häntä enää pystyssä pitämään, kun
joukon katseet eivät enää olleet kannustamassa hänen ylvästä
rohkeuttaan ja kun hän nyt oli yksinään ja pimeässä. Hän tunsi
vankikopin kylmän, tympeän ilman raskaana painavan heikontunutta
ruumistaan. _Hän_ -- muhkea, rikas, hienostunut -- hän, joka ei tähän
asti ollut vaaroja pelännyt eikä suruja tuntenut! Kaunis lintu hän oli
ollut! Miksi hän oli jättänyt ihanan, aurinkoisen synnyinmaansa --
kotikukkulansa olivipuistot -- kuolemattomien virtojen soiton? Miksi
hän oli saapunut näiden karujen, hengettömien muukalaisten pariin,
antanut heidän välkkyvien pilviensä sokaista silmänsä, kuunnellut
heidän iloisia laulujaan -- miksi hänet yhtäkkiä vangitaan -- heitetään
pimeään -- uhrina ja saaliina -- hänen iloinen elämänjuoksunsa on
iäksi katkaistu -- hänen elämää uhkuvat laulunsa iäksi tauonneet?
Atenalais-parka! Kuinka niukasti hänen kulunut elämänsä kaikkine
ylväästä ja iloisesta luonteesta johtavine virheineen olikaan häntä
valmistanut kestämään niitä kauhuja, jotka häntä odottivat! Hänen
korvissaan kaikuivat yhä vieläkin saman roskajoukon pilkan honotukset,
jonka suosionhuutoja hän oli aijemmin tottunut kuulemaan ohjatessaan
kaduilla siroa valjakkoaan. Hän oli yhä näkevinään entisten toveriensa
kylmät, kivettyneet katseet (ystävät olivat lähinnä hänen huvituksiensa
nautiskelijoita). Nyt ei ollut ketään läsnä lohduttamassa, kohottamassa
ihailtua, syytettyä muukalaista. Nämä seinät avautuvat vain
hirvittävälle arenalle tuskalliseen ja häpeälliseen kuolemaan! Ja Ione!
Hänestä hän ei ollut kuullut sanaakaan; ei lohduttavaa viestiä, ei
rohkaisevaa sanaa; hänkin oli siis hänet hylännyt; hänkin piti häntä
syyllisenä -- ja minkälaiseen rikokseen -- veljenmurhaan! Hän kiristeli
hampaitaan -- hän huusi -- ja tuon tuostakin ailahti hänen aivoihinsa
pelottava ajatus. _Olisiko hän_ sittenkin, sen rajun ja raskaan
mielenhäiriön kestäessä, joka oli pimittänyt hänen järkensä, olisiko
hän sittenkin, itsekään sitä tietämättä, tehnyt rikoksen, josta häntä
syytettiin? Mutta niin pian kuin sellainen ajatus tuli, hän karkotti
sen heti, sillä niin hämäriä kuin viimeksi kuluneet tapahtumat hänestä
olivatkin, muisti hän sentään aivan selvästi Kybelen tumman puistikon,
kuolleen ylöspäin suuntautuneet kasvot, hetken, jonka hän oli seisonut
ruumiin ääressä, voimakkaan iskun, joka paiskasi hänet maahan. Hän oli
vakuutettu omasta viattomuudestansa. Keltä saattoi hän, myöhempinä
aikoina, kun hänen ruumiinsa jo on alkuaineisiinsa hajonnut, keneltä
saattoi hän toivoa tekoa, joka todistaisi hänet syyttömäksi ja
puhdistaisi hänen maineensa? Kun hän muisteli kohtaustaan Arbakeen
kanssa ja niitä kostonsyitä, joita synkkä ja pelottava mies varmastikin
hautoi sydämessään, ei hän voinut tehdä muuta johtopäätöstä kuin että
hän oli joutunut hyvinharkitun ja salaperäisen juonen uhriksi -- sen
alkua ja kehitystä hän yritti turhaan seurata. Ja Ione -- Arbakes
rakasti häntä -- perustuiko hänen kilpailijansa vastainen menestys
hänen perikatoonsa? Tämä ajatus kalvoi häntä pahimmin, ja hänen ylväs
sydämensä värähteli pikemmin mustasukkaisuudesta kuin pelosta. Taas hän
ääneensä voivotteli.
Eräästä pimeästä nurkasta vastasi ääni hänen valitushuutoonsa: »Kuka on
minun toverini tänä hirveänä hetkenä? Atenalainen Glaukusko?»
»Niin, siksi minua onneni päivinä sanottiin; ja ihmiset antanevat
minulle nyt muita nimiä. Entä _sinun_ nimesi, vieras?»
»Olen Olintus, vankila- ja kuulustelutoverisi.»
»Mitä! Sekö, jota sanotaan ateistiksi? Ovatko ihmisten rikkomukset
saaneet sinut epäilemään jumalten olemassaoloa?»
»Ah», Olintus vastasi, »en minä, vaan sinä olet oikea jumalankieltäjä;
sillä sinä kiellät ainoan oikean Jumalan -- sen tuntemattoman Jumalan,
jolle atenalaiset ovat pystyttäneet alttarin. Tälläkin hetkellä
tunnustan Jumalaani. Hän on kanssani vankilassa. Hänen hymynsä
valaisee pimeässäkin. Haudan partaallakin sieluni kuiskii minulle
kuolemattomasta elämästä, ja maa väistyy altani, jotta todellinen
sieluni saapuisi lähemmä taivasta.»
»Sano», Glaukus keskeytti, »eikö nimesi mainittu Apekideen murhan
yhteydessä kuulustelutilaisuudessa? Pidätkö minua syyllisenä?»
»Jumala yksin tutkii sydämen! Mutta minä en epäile sinua.»
»Ketä siis?»
»Syyttäjääsi, Arbakesta.»
»Haa! Sinä lohdutat minua. Ja miksi häntä?»
»Koska tunnen tuon miehen häijyn mielen ja hänellä oli syytä pelätä
sitä, joka nyt on kuollut.»
Ja Olintus kertoi Glaukukselle yksityiskohtaisesti ne tapahtumat, jotka
lukija jo tuntee -- Apekideen kääntymisestä, suunnitelmasta, jonka he
olivat laatineet paljastaakseen egyptiläisen papiston taikatemput ja
niistä viettelevistä keinoista, joilla Arbakes oli koettanut houkutella
nuorta, heikkoa kääntynyttä harhaan. »Jos», Olintus lopetti, »vainaja
on kohdannut Arbakeen, on hän varmaankin moittinut tämän paheellisia
tapoja ja uhannut kaikki paljastaa, ja egyptiläisen mielestä olivat
tällöin paikka ja aika soveliaat ratkaisevaan tekoon, ja sekä intohimo
että voima ovat iskua ohjanneet.»
»Niin täytyy asianlaidan olla!» Glaukus huudahti iloisena. »Olen
onnellinen.»
»Mutta mitä auttaa sinua nyt enää tämä tieto, onneton mies? Olet
kuolemaan tuomittu ja viatonna joudut tuhon omaksi.»
»Mutta _omasta mielestäni_ ainakin olen syytön; ja hirveissä
hourekohtauksissani minulla oli hetkittäin kamalia epäilyksiä. Mutta
sanohan minulle, sinä vieraan uskon mies, luuletko, että pikku
rikkomuksista tai esi-isien erheistä nuo ylhäiset vallat, mitä nimiä
niille tahtonetkin antaa, kiroovat ja tuomitsevat meidät?»
»Jumala on oikeamielinen eikä hylkää luomiaan heidän inhimillisten
rikostensa johdosta. Jumala on armahtavainen ja kiroo vain synnit,
joita ei kaduta.»
»Mutta minusta tuntuu, kuin jumalallinen voima olisi yhtäkkiä
kohdistanut kaiken raivonsa minuun, rangaissut minua äkillisellä
hulluudella, yliluonnollisella mielenhäiriöllä, jota eivät mitkään
inhimilliset keinot pystyisi aikaan saamaan.»
»Maassa on myöskin pahoja henkiä», natsarealainen vastasi, »kuten
taivaassa Jumala ja Hänen poikansa. Ja kun et näitä jälkimäisiä
tunnusta, on edellisillä täysi valta tehdä sinulle mitä tahtovat.»
Glaukus ei vastannut, ja pitkät hetket he eivät puhuneet sanaakaan.
Vihdoin atenalainen sanoi muuttuneella, lempeällä, epäröivällä äänellä:
»Kristitty, uskotko sinä oppiesi mukaan, että sielu on kuolematon --
että ne, jotka ovat täällä toisiaan rakastaneet, yhtyvät tuolla -- että
haudan takana mainehikas nimemme loistaa puhtaana kaikista maisista
tahroista -- että virrat, joita erämaat ja kalliot ovat toisistaan
erottaneet, juhlallisessa Hadeksessa yhtyvät jälleen?»
»Uskonko, oi atenalainen? Ei, en usko. -- _Minä tiedän!_ Ja juuri se
autuuttava tietoisuus minua nytkin pitää kestävänä. Oo, Kyllene»,
Olintus jatkoi intohimoisena, »sydämeni valittu, joka minulta
riistettiin ensimäisenä kuukautena häittemme jälkeen, enkö näe sinua
taas, ja vain muutaman päivän kuluttua? Tervetullut, kuolema, joka
minut tuo taivaaseen ja sinun luoksesi!»
Tässä äkillisessä ihmistunteen purkauksessa oli jotakin omansa
koskettamaan erästä herkästi väräjävää kieltä kreikkalaisen sydämessä.
Hän tunsi oikeastaan nyt vasta tavallista suurempaa mieltymystä
toveriinsa. Hän laahautui Olintuksen viereen; sillä nuo monessa
suhteessa kovasydämiset italialaiset eivät sentään kaikissa kohdissa
olleet julmia; heillä ei ollut erikoiskoppeja, eikä kahleita pidetty
tarpeellisina, ja arenan uhreille suotiin niin paljo vapautta kuin
olosuhteet suinkin sallivat.
»Niin», kristitty jatkoi pyhän innostuksen valtaamana, »sielun
kuolemattomuus -- ylösnousemus -- kuolleitten haudantakainen yhdyntä --
siinä uskontomme suuret perusviivat -- se on suuri totuus, jota
ilmottaakseen ja julistaakseen jumala tuli maahan kärsimään kuoleman.
Ei tarun Elysium, ei runon Orkus, vaan taivaan loistava perintö-osuus
on oleva hyveen palkintona.»
»Kerro minulle enemmän opistasi ja toiveistasi», Glaukus pyysi
vakavana.
Olintus oli valmis pyyntöä seuraamaan, ja nytkin -- kuten niin usein
kristinuskon alkuaikoina -- sen hennot, pyhitetyt säteet valaisivat
synkkää vankilaa, ja sen lohduttavat opit lievensivät lähestyvän
kuoleman kammoa.