»Ei, ei pakoonpäästä, ennenkuin Arbakes sallii.»
»Hyvä», Nydia sanoi nopeasti, »ethän kieltäydy viemästä minulta muuatta
kirjettä. Isäntäsi ei liene sitä kieltänyt.»
»Kenelle?»
»Preetorille.»
»Lakimiehelle? En -- en voi. Minut haastettaisiin todistajaksi, ja minä
tiedän, mitä se on. Orjien tutkiminen on aina piinapenkkiä.»
»Anteeksi, en tarkottanut preetoria -- se sana luiskahti vahingossa
suustani. Tarkotin aivan toista henkilöä -- iloista Sallustusta.»
»Oh! Ja mitä asiaa sinulla hänelle?»
»Glaukus oli isäntäni, hän osti minut julmalta herralta. Vain hän on
ollut minulle ystävällinen. Nyt hän on kuolemaan tuomittu. En voi
koskaan enää tuntea itseäni onnelliseksi, ellen saa hänelle sanoa, että
ainakin yksi sydän armahtaa häntä. Sallustus on hänen ystävänsä; hän
kyllä auttaa minua.»
»Olen varma, ettei hän ryhdy sellaiseen puuhaan. Glaukuksella on paljo
ajateltavaa tämän ja huomisen päivän välillä, niin etteivät häntä
paljoakaan liikuta sokean tytön vakuuttelut.»
»Mies», Nydia sanoi nousten, »tahdotko päästä vapaaksi? Tänään vielä se
on omassa vallassasi. Huomenna on se myöhäistä. Vapautta ei ole koskaan
helpommalla ostettu. Voit helposti kenenkään huomaamatta jättää talon,
ja tuskin olet puoltakaan tuntia poissa. Ja tuollaisesta pikkutoimesta
kieltäytyisit, vaikka vapautesi saisit palkinnoksi!»
Sosia oli poissa suunniltaan. Tytön pyyntö oli todella mitätön, mutta
mitä se häntä liikutti? Sitä parempi vain. Hän salpaisi Nydian lukkojen
taa, ja jos Arbakes saisi kuulla hänen hetkeksi poistuneen, ei rikos
ollut suuri eikä rangaistus sellaisesta ankara. Ja jos Nydian kirjeessä
olisi muuta kuin mitä hän sanoi siihen kirjottavansa -- hän puhuisi
tietysti vankeudestansa, niinkuin varmasti puhuisikin -- niin mitä
siitä? Ei Arbakeen tarvitse koskaan saada tietää, että hän on kirjeen
kuljettanut perille. Joka tapauksessa palkinto oli melkoinen. Hän ei
epäröinyt kauempaa -- hän suostui.
»Anna tänne palkkio, ja minä otan viedäkseni kirjeesi. Mutta seis! Olet
orja -- sinulla ei ole oikeutta pitää koristuksia -- ne ovat isäntäsi.»
»Ne ovat Glaukuksen lahjoja; hän on isäntäni. Kuinka hän niitä nyt
voisi takaisin vaatia? Ja kuka muu tietää, että minulla sellaisia
onkaan?»
»Hyvä on. Tuon sinulle papyruslehden.»
»Ei, ei papyrusta -- tuo vahataulu ja stilus!»
Nydia oli, kuten lukija lienee huomannut, sivistyneestä kodista. Hänen
vanhempansa olivat tehneet kaikkensa valistaakseen häntä hänen
onnettomuudessaan, ja hänen nopea käsityskykynsä oli kaikki helposti
oppinut. Sokeudestaan huolimatta hän oli lapsesta asti kyennyt
vaikkakin puutteellisesti kirjottamaan terävällä stiluksella pehmeään
vahatauluun, ja tällöin oli suurena apuna hänen herkäntarkka
tuntoaistinsa. Kun hän oli saanut vahataulun, piirsi hän siihen
vaivalloisesti muutamia lauseita kreikaksi, omalla äidinkielellään,
jota kaikki sen ajan sivistyneet italialaiset osasivat. Hän pani
vahalaatan kääröön, sitoi sen ja sinetöi vahalla nuoran päät ja
laskiessaan käärön Sosian käteen hän virkkoi:
»Sosia, olen sokea ja vanki. Ethän tahdo minua pettää -- sinun täytyy
jättää tämä kirje Sallustuksen omiin käsiin -- muuten et ole tehtävääsi
suorittanut oikein. Mutta nyt minä vihin juhlallisesti sinun pääsi
kostonuhriksi, sielusi manalan voimien huostaan, jos luottamukseni
petät. Ja nyt sinun täytyy, oikea kätesi kädessäni vannoa seuraavin
sanoin: 'Sen maan nimessä, jolla elämme, niiden luonnonvoimien nimessä,
jotka elämää säilyttävät ja jotka sen voivat tuhota -- Orkuksen,
kaikkikostavan -- olympolaisen Jupiterin, kaikkinäkevän nimessä vannon
rehellisesti täyttäväni minulle uskotun tehtävän ja jättäväni tämän
kirjeen Sallustuksen omiin käsiin! Ja jos valani rikon, kohdatkoot
minua kaikki taivaan ja manalan tuskat!' Riittää -- luotan sinuun.
Tässä palkkasi. On jo pimeä -- riennä!»
»Olet kummallinen tyttö ja olet minut vallan pelottanut. Mutta kaikki
on järjestyksessä, ja jos Sallustus on kotona, jätän hänelle tämän
kirjeen, kuten olen vannonut. Uskoni kautta! Onhan minullakin pikku
vikani! mutta valapatto! -- ei, sen vian luovutan parempiosaisille.»
Näin sanoen Sosia poistui, pani vahvat salvat Nydian oveen -- pisti
avaimen vyöhönsä, pujahti omaan huoneeseensa, kääriytyi siellä
kiireestä kantapäähän ulottuvaan vaippaan ja solahti takaoven kautta
kenenkään huomaamatta kadulle.
Kaduilla oli autiota ja tyhjää. Hän saapui pian Sallustuksen taloon.
Ovenvartija käski hänen jättää kirjeen hänelle ja mennä sitten
tiehensä, sillä Sallustus oli niin murheissaan Glaukuksen
kuolemantuomiosta, ettei häntä nyt saanut kukaan häiritä.
»Mutta olen vannonut jättäväni kirjeen hänen omiin käsiinsä -- niin
että minun täytyy päästä sisään!» Ja kun Sosia kokemuksesta tiesi, että
Kerberus on juomarahoilla lahjottavissa, pisti hän puolen tusinaa
sestertioita ovenvartijan kouraan.
»Hyvä», tämä virkkoi sovinnollisempana. »Voit astua sisään, jos
haluttaa. Mutta sanoakseni totuuden, hän on juonut itsensä
tukkihumalaan. Se on hänen tapansa, kun hänelle tapahtuu jotakin
ikävää. Hän laitattaa herkullisen illallisen, parhaat viinit eikä
lopeta, ennenkuin kaikki on mennyt kurkusta alas -- paitsi viini.»
»Erinomainen tapa -- suurenmoinen! Ah! Kelpaa rikkaitten rehkiä! Jos
olisin Sallustus, laittaisin niin, että joka päivä olisi jotakin
murehdittavaa. Mutta puhu joku hyvä sana puolestani atriensikselle --
näen hänen tulevan.»
Sallustus oli liian surullisella tuulella kutsuakseen tovereita
luokseen. Hän oli myöskin liian murheellinen juodakseen yksinään. Hän
oli sentähden kutsunut huoneeseensa suosimansa vapautetun orjan, ja
tuskinpa koskaan on oudompaa illallisjuhlaa vietetty. Silloin tällöin
tuo hyväntahtoinen epikuurolainen huoahti, pyyhki silmäkulmastaan
kyynelen ja kävi sen jälkeen kaksinkertaisin innoin uuteen ruokalajiin
käsiksi tai antoi täyttää uudelleen juomasarvensa.
»Hyvä mies», hän virkkoi toverilleen, »se oli inhottava tuomio --
ohhoo! Ei hullumpaa lintua, mitä? Glaukus parka! Minkälaiset hirveät
käpälät sillä leijonalla on! Ah! Ah! Ah!»
Sallustus huoahti äänekkäästi -- mutta mahanytkähdykset keskeyttivät
sen äkkiä.
»Ota vielä malja lisää», vapautettu sanoi.
»Se oli liian kylmä ajatus; mutta kuinka kylmää Glaukuksella nyt
lieneekään! Sulje huomenna talo -- ei kukaan saa mennä ulos! Ei kukaan
minun väestäni saa olla huomenna arenan leikkejä kunnioittamassa. Ei
kukaan!»
»Kulaus tätä falernolaista -- suru vallan sortaa sinut. Jumalat
auttakoot -- palanen tätä kuoriaiskakkua.»
Samalla onnettomalla hetkellä Sosia päästettiin epätoivoisen juomarin
puheille.
»Lähetti Sallustuksen luo. Annan hänelle tämän nuoren naisen lähettämän
kirjeen. Mitään vastausta en kaipaa. Saanko poistua?»
Näin puhui tuo kunnon Sosia ja peitti vaipalla kasvonsa ja muutti
äänensä niin, ettei häntä myöhemmin kukaan voisi tuntea.
»Jumalten nimessä -- parittaja. Tunteeton retkale! Etkö näe, että
minulla on suru? Mene! Ja ota mukaasi kaikki Pandaruksen kiroukset!»
Sosia ei enää viivytellyt hetkeäkään.
»Tahdotko lukea kirjeen, Sallustus?» vapautettu kysyi.
»Kirjeen? _Minkä_ kirjeen?» epikuurolainen sammalsi, sillä hänen
silmänsä alkoivat jo kahdentaa esineitä. »Kirotut kaikki naiset! Olenko
minä mies, joka (hik!) -- ajattelee huvituksia -- kun -- kun ystäväni
pian joutuu syötäväksi.»
»Syö vielä tuollainen leivos.»
»En, en enää! Suru murskaa minut.»
»Viekää hänet vuoteeseen!» vapautettu virkkoi. Ja orjat kantoivat
Sallustuksen, joka tuskin jaksoi päätään pitää tanakkana, kubikulumiin;
matkalla hän yhä valitteli Glaukuksen kovaa kohtaloa ja kiroili
julkeitten naikkosten hävyttömiä tarjouksia.
Sillävälin Sosia kulki ikivihaisena kotiaan kohden. »Vai parittaja!»
hän mutisi itsekseen. »Parittaja! Paha kieli sillä Sallustuksella! Jos
hän olisi minua haukkunut kelmiksi tai varkaaksi, ei se olisi niin
pahasti loukannut. Mutta parittajaksi! Hyi! Siinä sanassa on jotakin,
mitä ei kestävinkään maha voi sietää. Lurjus on lurjus omaksi
huvikseen, ja varas on varas omaksi hyödykseen, on jotakin kunniallista
ja filosofista, kun oman etunsa vuoksi on konna; silloin ainakin häärää
määrätynlaisten tarkotusperien mukaan -- se on suorastaan suurenmoista.
Mutta parittaja on olento, joka perustaa kaiken toisen huonoille
ominaisuuksille -- pata, joka pannaan tulelle, jotta toinen saisi siinä
soppansa keittää -- liina, johon kuka vieras tahansa pyyhkii kätensä!
Ja joku roisto voi minulle sanoa: 'Luvallasi!' Parittaja! Minua saisi
mieluummin sanoa vaikkapa murhaajaksi. Mutta mies oli humalassa eikä
tiennyt mitä sanoi, ja olinhan sitäpaitsi valepuvussa. Jos hän olisi
nähnyt, että Sosia häntä puhutteli, olisi hän sanonut: 'Kunnioitettava
Sosia!' ja 'Kunnon mies!' Olen varma siitä. Mutta palkkani olen
helposti ansainnut, se ainakin lohduttaa. Ja oi, Feronia jumalatar!
Pian olen vapaa mies! Ja saapa katsoa, kuka uskaltaa minua silloin
sanoa parittajaksi! Jos uskaltaa, niin saapa hän sen kalliisti maksaa!»
Näin suurista asioista itsekseen haastellen Sosia saapui sille kapealle
kadulle, joka vei amfiteattereille ja sen lähellä oleville palatseille.
Käännyttyään eräästä äkkikulmasta hän huomasi joutuneensa suuren
väkijoukon keskeen. Miehiä, vaimoja ja lapsia siinä tungeskeli nauraen,
puhuen, viittilöiden, ja kunnon Sosia joutui virran mukaan, ennenkuin
hän sitä huomasikaan.
»Mitä uutta?» hän kysyi lähimmältä naapuriltaan, nuorelta taiteilijalta
-- »mitä uutta? Mihinkä säntää tämä kunnon joukko? Jakaako joku
ylhäinen mies tänä iltana almuja tai ruokaa?»
»Ei, hyvä ystävä -- parempaa on tarjolla», taiteilija vastasi. »Ylevä
Pansa -- kansan ystävä, päästää yleisön tänään katsomaan petoeläimiä
_viviariaansa_. Herkules avita, huomenna eivät määrätyt henkilöt niitä
niin varmasti katselekaan.»
»On ihana yö», orja sanoi liittyen eteenpäin lainehtivaan joukkoon, »ja
koska en huomenna pääse huveja katselemaan, tahdon ainakin petoeläimet
kerran vielä nähdä.»
»Se on oikein», hänen uusi toverinsa vastasi, »eikä leijonaa ja
tiikeriä joka päivä saa Pompeijissa nähdä.»
Joukko saapui nyt suurelle, mutta epätasaiselle aukealle, jota etäiset
lamput vain vaillinaisesti valaisivat, ja ne, joiden jalat ja hartiat
eivät olleet kyllin lujat, joutuivat vaaralliseen likistykseen. Mutta
etenkin juuri naiset -- useilla heistä oli lapsi käsivarrella tai
rinnoilla -- olivat innokkaimpia eteenpäin työntymään; ja heidän
kimakat tuskanhuutonsa ja kirosanansa kuuluivat selvästi iloisempien
miesäänien joukosta. Räikeintä ääntä piti muuan nuori tyttö, joka
samalla tuntui olevan ylen onnellinen välittääkseen tungoksen
aiheuttamista kolauksista.
»Ahaa!» nuori nainen virkkoi eräälle naapurilleen. »Sanoinhan aina
sinulle -- että leijonalle kyllä löydetään sopiva mies, ja nyt meillä
on tiikerillekin omansa. Toivon, että olisi jo huomispäivä.»
»Iloinen tyttö!» Sosia huomautti.
»On», nuori taiteilija, kiharatukkainen kaunis mies vastasi. »Naiset
rakastavat gladiaattoreja. Jos olisin orja, olisin aikapäiviä sitten
hakenut opettajani lanistasta.»
»Niinkö?» Sosia sanoi irvistäen. »Kullakin oma makunsa.»
Joukko oli nyt saapunut määräpaikalle, mutta kun koju, jossa petoja
pidettiin, oli tavattoman pieni ja ahdas, tuli tungos entistäkin
rajummaksi. Kaksi amfiteatterin vartijaa oli asettunut oven eteen, ja
he koettivat saada järjestystä syntymään siten, että päästivät sisään
vain rajotetun määrän katsojia yhtaikaa, ja muut saivat odottaa
vuoroaan, kunnes edelliset olivat saaneet uteliaisuutensa tyydytetyksi.
Sosia, joka oli ymmärtäväinen mies eikä juuri häikäillyt, osasi asettua
ensimäisten sisäänpäästettyjen joukkoon.
Toverinsa, taiteilijan, kadotettuaan Sosia huomasi joutuneensa pieneen,
ummehtuneeseen huoneeseen, jota harvat, rököttävät tuohukset
valaisivat.
Pedot, joilla tavallisesti oli kullakin oma _viviariansa_, oli nyt
pantu katselijoiden mukavuudeksi samaan häkkiin, mutta ne oli vahvalla
rautaristikolla erotettu toisistaan.
Siinä nyt olivat nuo hurjat ja julmat erämaan vaeltajat, joilla oli
miltei pääosa suoritettavana kuvaamassamme tapahtumasarjassa. Leijonaa,
joka ei luonnostaan ole niin verenhimoinen kuin sen naapuri, oli
nälällä kiihotettu, ja nyt se kulki edestakaisin ahtaassa häkissään
hillittömänä ja uhkaavasti karjuen. Sen silmät kiiluivat raivoa ja
nälkää; ja kun se hetkittäin pysähtyi ja tarkasteli ympäristöään,
vetäytyivät katselijat pelokkaina taaksepäin ja hengittivät nopeammin.
Mutta tiikeri makasi rauhallisena ja pitkin pituuttaan ojennettuna
häkissään ja vain silloin tällöin ruumistaan venytellen tai pitkään
haukotellen se ilmaisi tuntevansa vankeuden tuskaa tai kärsivänsä
ihmisjoukosta, joka oli tullut kunnioittaen sitä katsomaan.
»En ole Rooman amfiteatterissakaan nähnyt komeampaa leijonaa», virkkoi
muuan jättimäinen, väkevä mies, joka seisoi Sosian vieressä, oikealla
puolella.
»Olen aivan masentunut katsellessani sen jäseniä», kuului ääni Sosian
vasemmalta. Siinä seisoi nuori, solakka mies kädet ristissä rinnoilla.
Sosia katsoi ensin toista, sitten toista. »_Virtus in medio!_ -- kunto
on aina keskimailla», hän mutisi itsekseen. »Kauniita seuralaisia
sinulla, Sosia -- gladiaattori kummallakin puolellasi.»
»Oikein sanoit, Lydon», rotevampi virkkoi, »tunnen samaa.»
»Ja nyt täytyy ajatella», Lydon huomautti äänessään tavallista syvempi
sävy, »ja nyt täytyy ajatella, että tuo ylväs kreikkalainen, jonka pari
kolme päivää sitten vielä näimme tulvillaan nuoruutta, terveyttä ja
iloa, että hänet heitetään tuon hirviön raadeltavaksi.»
»Ka miksei?» Niger murahti raa'asti. »Keisari on pakottanut monen
kunniallisen gladiaattorin samanlaiseen otteluun -- miksei laki saisi
tuomita rikasta murhaajaa?»
Lydon huoahti, kohautti olkiaan eikä vastannut. Joukko tarkasteli
kumpaakin ihmettelevin silmin ja avoimin huulin: gladiaattorit olivat
samanlaista katseltavaa kuin pedotkin -- he olivat kaikki samaa sukua;
niinpä joukko silmäili toista ja toista -- miehiä ja petoja ja
kuiskaili huomioitaan ja ennustuksiaan seuraavan päivän varalle.
»Hyvä», Lydon sanoi kääntyen mennäkseen ulos, »Jumalten kiitos, ettei
minun tarvitse kamppailla leijonan eikä tiikerin kanssa. Sinäkin,
Niger, olet miellyttävämpi vastustaja kuin kumpikaan noista.»
»Mutta silti voin olla yhtä vaarallinen», gladiaattori virkkoi rajusti
nauraen, ja kuulijat, jotka ihailivat hänen jänteviä jäseniään ja
ylvästä ryhtiään, nauroivat myöskin.
»Sen jätämme sikseen», Lydon vastasi rauhallisena tunkeutuen hitaasti
joukon lävitse ja lähti kojusta.
»Annan hänen olkapäittensä työskennellä», älykäs Sosia tuumi ja seurasi
heti hänen vanavedessään. »Joukko väistyy aina gladiaattorin tieltä, ja
minä koetan pysytellä aivan hänen takanaan.»
Medonin poika raivasi helposti tien itselleen joukon halki; monet
tunsivat hänen kasvonsa ja ammattinsa.
»Se on nuori Lydon, uljas poika», muuan virkkoi. »Hän taistelee
huomenna.»
»Ah! Olen hänestä lyönyt vedon», toinen sanoi, »kas kuinka luja käynti
hänellä on.»
»Onneksi olkoon, Lydon», kolmas sanoi.
»Lydon, toivon sinun voittavan», neljäs, (keskiluokkaan kuuluva nainen)
kuiskasi hymyillen -- ja jos voitat, saat kuulla minusta vielä
enemmän.»
»Kaunis mies, Venus avita», viides, kymmenissä taivaltava tytöntyllerö
huudahti. »Kiitos», Sosia siihen vastasi luullen kohteliaisuuden häntä
tarkottavan.
Vaikka Lydonissa olivatkin jalommat pyrkimykset etualalla ja vaikka hän
olikin veriseen ammattiinsa ruvennut vain toivoen sen avulla saavansa
isänsä vapaaksi, ei hän silti ollut huomaamatta sitä ihailua, jota hän
kulkiessaan sai osakseen. Hän unohti, että samat äänet, jotka nyt häntä
ylistelivät, saattoivat huomenna riemuita hänen kuolemantuskilleen.
Pohjaltaan ylväänä ja rohkeana, rehellisenä ja lämminsydämisenä hän oli
silti ehtinyt omaksua halveksimansa ammatin synnyttämää ylimielisyyttä,
ja sitä oli ollut omansa lisäämään se seurapiiri, johonka hän ei
todellakaan olisi lainkaan sopinut. Hän huomasi itseään pidettävän
huomattavana miehenä. Hänen askelensa varmenivat ja ryhtinsä ojentui
entisestäänkin.
»Niger», hän virkkoi äkkiä kääntyen, kun joukko yhä tunkeili hänen
ympärillään, »olemme usein kinastelleet; emme ole toistemme kanssa
otelleet, mutta jompikumpi meistä kuitenkin huomenna kaatuu -- kätesi!»
»Varsin mielelläni», Sosia sanoi ojentaen kämmenensä.
»Haa! Mikä hullu sinä olet? Luulin Nigerin olleen kantapäilläni.»
»Annan anteeksi erehdyksen», Sosia vastasi alentuvasti, »erehdys syntyi
helposti. -- Minä ja Niger olemme jokseenkin yhtä ruumiikkaat.»
»Haha! Sepä mainiota. Jos Niger kuulisi puheesi, kuristaisi hän sinut.»
»Teillä arena-sankareilla on varsin epämiellyttävä tapa haastella
asioista», Sosia huomautti. »Muuttakaamme puheenaihetta!»
»_Vah! Vah_!» Lydon sanoi kärsimättömänä. »En ole nyt lainkaan
juttutuulella.»
»Niinpä kai», orja vastasi, »sinä haudot nyt vakavia ajatuksia.
Esiinnyt luullakseni huomenna ensi kertaa arenalla. Olen varma, että
urhona kuolet.»
»Pudotkoot sanasi oman pääsi päälle!» Lydon huudahti taikauskoisesti,
sillä hän piti Sosian sanoja pahana enteenä. »_Kuolla!_ Ei -- uskon,
että _minun_ hetkeni ei ole vielä lyönyt.»
»Joka kuolemasta arpaa heittää, valmistukoon saamaan myöskin
koiranheiton», Sosia huomautti naljaillen. »Mutta olet väkevä mies, ja
toivotan sinulle kaikkea mahdollista hyvää. Ja nyt, _vale_!»
Samassa orja pyörähti ympäri ja lähti kotiinpäin kulkemaan.
»Toivon, etteivät tuon lurjuksen sanat olleet pahoja enteitä»,
Lydon tuumi miettiväisenä. »Isäni vapauden puolesta taistellen ja
luottaen omiin kykyihini ja voimiin en ole ajatellutkaan kuoleman
mahdollisuutta. Isä parka! Olen hänen ainoa poikansa! Jos minä
kaadun --.»
Näiden ajatusten ahdistamana gladiaattori kiiruhti nopein askelin pois,
mutta äkkiä hän huomasi kadun toisella puolella ajatuksiensa todellisen
kohteen. Sauvaansa nojaten, huolten ja vuosien koukistamana, silmät
maahan luotuina ja horjuvin askelin harmaahapsinen Medon lähestyi
hitaasti gladiaattoria, Lydon pysähtyi hetkeksi. Hän arvasi heti syyn,
mikä oli vanhuksen saanut näin myöhään liikkeelle.
»Olen varma, että hän etsii minua», hän tuumi. »Hän on kauhuissaan
Olintuksen kohtalosta -- hän pitää arenataisteluja entistäkin
rikoksellisempina ja vihattavampina -- hän tulee houkuttelemaan minua
pois otteluista. Minun täytyy väistyä syrjään. En kestä hänen
rukouksiaan -- hänen kyyneliään.»
Tällaisia ajatuksia, joita kestää niin kauan tulkita, tulvi nuoren
miehen mieleen. Hän kääntyi äkkiä ja pujahti sivukadulle. Hän ei
pysähtynyt, ennenkuin hän hengästyneenä saapui matalan kukkulan
kiireelle, jolta näkyi tuon pienoiskaupungin iloisin ja loistavin osa.
Tänne pysähdyttyään ja katsellessaan rauhallisia, kirkkaassa kuutamossa
välkkyviä katuja (kuu oli vastikään noussut ja valaisi osittain ja
kuvankirjavasti amfiteatterin edustalle kasaantunutta, sinne tänne
liikehtivää, kahajavaa joukkoa) hänkin joutui eteensä leviävän maiseman
lumoihin; hänenkin karun, viljelemättömän mielikuvituksensa valtasi
syvä liikutus. Hän istahti sortuneen pylväistön jalustalle ja tunsi
iltahetken rauhan virkistävän itseään. Lähellä, häntä vastassa olevassa
palatsissa välkkyivät tuhannet tulet, sen isäntä vietti siellä suurta
juhlaa. Ovet olivat viileyttä varten avoinna, ja gladiaattori näki
lukuisan, juhlapukuisen joukon kokoontuneen atriumin[91] pyöreitten
pöytien ääreen, joiden takaa kaukaa ja valaistun huonerivin
perspektiivisesti sulkien suihkukaivo pärskytti vesikaariaan
kuutamoiseen ilmaan. Tuolla olivat pylväät kukkukiehkuroin kiedotut --
tuolla hohtivat hiljaa ja rauhallisina marmoripatsaat -- tuolta kuului
leikin ja naurun seasta soittoa ja laulua:
_Epikuurolainen laulu_.
Pois manalan tuhmat tarut,
Joilla papit meiltä veroa vaatii,
Ja Kokyton konnut karut,
Ja akat, jotka lankaamme laatii.[92]
Zeus-ukolla olo on tiukkaa,
Jos kertojat totta ties:
Ei Junonsa hellitä hiukkaa,
Moni maanpäällä marisee mies.
Tuo siunattu Epikuros kirkas
Hän sadut ne nurkkahan nakkas;
Jo Kerberoskin menetit virkas,
Kun kulkijat käymästä lakkas.
Ja jos oliskin Zeus sekä Pluto,
Ei näe he meidän laista;
Ja jos näkiskin, miks meno, huuto?
Tää elämä on myös jumalaista.
Heist' olisiko hauskaa sitten
Täällä kärkkyä synnintöitä,
Luvut laskea suukkositten
Ja naukkujen pitkin öitä?
Mitä muusta kun kumpiakin sai vaan,
Ja humaltua sai säveleistä!
Viis välitän valloista taivaan,
Kuten piittaa eivät he meistä.
Sillaikaa kun Lydonin harras mieliala (joka kaikesta
suvaitsevaisuudestaan huolimatta ei voinut olla loukkaantumatta näistä
säkeistä, jotka hyvin kuvastavat sen ajan muotifilosofia) koetti
selviytyä siitä epäsoinnusta, johon se oli joutunut, lähestyi hänen
levähdyspaikkaansa pieni joukko miehiä, yksinkertaisissa pukimissa,
nähtävästi keskiluokan miehiä. He keskustelivat vakavasti eivätkä
huomanneet tai eivät olleet näkevinään gladiaattoria.
»Oi kauhujen kauhua!» muuan sanoi. »Olintus on temmattu keskeltämme,
oikea kätemme on leikattu pois! Milloinka Kristus laskeutuu maahan
omiaan suojelemaan?»
»Voiko inhimillinen turmelus enää syvemmä vajota?» toinen huomautti,
»kun viaton tuomitaan kärsimään samanlainen arenarangaistus kuin
murhaaja! Mutta älkäämme olko toivottomia; Sinain ukkonen saattaa
jälleen jylistä, ja Herra varjelee pyhiään. Hullu vain ajattelee
sydämessään: 'ei ole Jumalaa.'»
Samassa kuului valaistusta palatsista mässääjien laulua:
Viis välitän valloista taivaan,
Kuten piittaa eivät he meistä.
Ennenkuin laulun kaiku vielä oli ehtinyt kuolla, virittivät
natsarealaiset, jotka äkillinen pyhä inho oli vallannut, seuraavan
mielivirtensä:
_Natsarealaisten varoitushymni_.
1.
Oi Luoja kaikkivaltias,
Avuksi joudu armossasi
Hän myrskyn siivin saapuvi,
Ja eessään vallat vaipuvi.
Voi teitä, voi, te ylpeät!
Voi teitä, toden kieltäjät!
Voi teitä, synnin ystävät!
2.
Jo tähdet ylväät loistott' on,
Ja sammuu katse auringon,
Ja taivaat kiertyy kokohon.
Ja hornan aallot aavat
Ne asukkaansa saavat,
On vaiva heillä ikuinen.
Kaikk' entis-elo raukee,
Ja ajat uudet aukee
Ja ilo taivaan ilmeinen.
3.
Kuulkaa, ukkostorvet soi!
Hetket tuomion ne toi.
Hän, herra elon, kuoleman,
Hän istuimelta kunnian
Käy kuninkaaksi maailman.
Oi pyhäin osa autuas!
Sä auttamaan saat omias.
Voi teitä, voi, te ylpeät!
Voi teitä, toden kieltäjät!
Voi teitä, synnin ystävät!
Näitä uhkaavia sanoja seurasi äkkiä syvä hiljaisuus elostelijain
talossa. Kristityt lähtivät ja hävisivät pian gladiaattorin näkyvistä.
Lydon, joita kristittyjen salaperäiset ennustukset olivat --
käsittämättömästä syystä -- hirveästi pelästyttäneet, nousi hetken
perästä hänkin ja suuntasi kulkunsa kotiinpäin.
Kuinka ihanasti tähtivyö valaisi hänen allaan makaavaa kaunista
kaupunkia! kuinka hievahtamatta sen pylväskadut lepäsivät öisessä
rauhassaan! -- kuinka hentoina tummanvihreät laineet leikkivät
kaupungintakaisella rannalla! -- kuinka kirkkaansinisenä ja iloisena
kaartui sen ylle Kampanian uneksiva taivas! Mutta nythän olikin iloisen
Pompeijin, kaldealaisten ikivanhan kolonian, Herkuleen tarunomaisen
kaupungin, muhkean Rooman helmen viimeinen yö! Vuosisatoja oli sen
ylitse kulkenut, ja nyt värähteli viimeinen säde sen kohtalon
numerolehdillä! Gladiaattori kuuli keveitä askelia takanaan --
naisjoukko palasi amfiteatterivierailultaan. Kun hän kääntyi, kohtasi
hänen silmiään outo näky. Vesuviuksen huipusta, joka synkkänä häämötti
etäältä, nousi äkkiä kalpea, meteorintapainen, vipajava lieska -- se
leijui hetken ja katosi taas. Samassa hetkessä nuorin naisista alkoi
iloisella ja kimeällä äänellä laulaa:
Hei, hei, kuin reimasti marssii nuo!
Hei, hei, on katsoa hupaista tuo!