Arbakes ja Ione. -- Nydia jälleen puutarhassa. -- Pääseekö hän vapaaksi
auttamaan atenalaista?
Kun Arbakes oli lämmittänyt itseään aimo kulauksilla tuota hehkutettua
ja maustettua viiniä, jota herkuttelijat siihen aikaan pitivät niin
suuressa arvossa, tunsi hän itsensä tavallista joustavammaksi ja
iloisemmaksi. Tuntee itsensä aina ylpeäksi viekkaudella saamastaan
voitosta, vaikka voitettu ehkä onkin ollut mitätön vastustaja.
Inhimillinen turhamaisuus on tyytyväinen osotetusta ylivoimaisesta
kekseliäisyydestä ja saavutetusta menestyksestä; vasta myöhemmin seuraa
tekoa raskas katumus.
Mutta tuskinpa Arbakes koskaan tuntisi edes katumisen oireita
menettelynsä johdosta Kalenus heittiötä kohtaan. Hän unohti pian
ajatellakin papin kauhunhuutoja ja hänen vitkallista kuolemaansa; hän
tunsi vain, että suuri vaara oli onnellisesti vältetty ja vihollinen
tehty mykäksi. Ainoa tehtävä vain oli papistolle selittää Kalenuksen
katoaminen, ja se ei tuntunut hänestä vaikealta. Hän oli usein
käyttänyt Kalenusta uskonnollisilla asioillaan naapurikaupungeissa. Hän
saattoi nyt hyvin selittää lähettäneensä hänet viemään uhrilahjoja
Stabiaen ja Herkulaneumin Isiksen alttarille, sovintouhriksi
jumalattaren murhatun papin, Apekideen hyväksi. Kun Kalenus olisi
kuollut, viskattaisiin hänen ruumiinsa, vähää ennenkuin Arbakes lähtisi
Pompeijista, syvään Sarnus-jokeen. Jos se sieltä löydettäisiin,
suuntautuisivat epäluulot aivan varmasti jumalankieltäjiin,
natsarealaisiin, murha olisi silloin kosto Olintuksen arenalla kärsimän
marttyyrikuoleman johdosta. Tehtyään nopeasti nämä suunnitelmansa
valmiiksi Arbakes ei enää tuhlannut ajatustakaan onnettoman papin
asialle, ja riemuiten menestyksestä, joka oli kruunannut kaikki hänen
suunnitelmansa hän syventyi ajattelemaan Ionea. Arbakeen käydessä
viimeksi Ionen luona oli tämä karkottanut hänet luotaan moittivin,
katkerin sanoin, jotka olivat syvästi loukanneet hänen ylpeää ja
käskevää luonnettaan. Hän oli nyt mielestään kypsä koettamaan uutta
yritystä. Hänen intohimonsa oli samanlainen kuin muidenkin ihmisten --
hän tahtoi olla rakastettunsa lähellä, vaikka tämä häntä kiusaisi
ja nöyryyttäisikin. Ionen surun vuoksi hän yhä käytti mustia ja
vähemmän juhlallisia pukuja, mutta nyt hän hieroi mustaan tukkaansa
hienotuoksuisia rasvoja ja järjesti tunikansa mitä taiteellisimpiin
laskoksiin, ja näin varustettuna hän lähti napolittaren huoneeseen.
Ionen oven edessä hän kohtasi orjattaren ja kysyi tältä, oliko Ione jo
mennyt levolle, ja saatuaan kuulla, että hän oli vielä ylhäällä ja
tavallista tyynempi, astui hän sisään. Hän näki napolittaren istumassa
pienen pöydän ääressä, pää käsien varassa, nähtävästi ajatuksiinsa
vaipuneena. Hänen piirteissään ei nyt ollut sitä valoisaa, psykemäisen
hentoa piirrettä, mikä noissa älykkäissä kasvoissa ennen oli ollut;
huulet avoinna -- katse harhaileva ja väsynyt, musta tuuhea tukka
harallaan palmikoimatta pitkin selkää ja kalpeat posket -- kaikki
osotti, että hänen ruumiinmuotonsa olivat menettäneet paljon entistä
joustavuuttaan.
Arbakes tarkasteli häntä jonkun aikaa, ennenkuin astui lähemmä. Ione
nosti silmänsä ja tunnettuaan tulijan hän kääntyi vastenmielisin elein
poispäin, mutta ei liikahtanutkaan paikaltaan.
»Ah!» Arbakes virkkoi matalalla ja vakavalla äänellä lähestyen
kunnioittaen, miltei nöyrästi Ionea ja istahtaen lähelle pöytää. --
»Ah! Jos kuolemani voittaisi vihasi, niin mielelläni kuolisin!
Tuomitset minua väärin, mutta kestän kaiken nurkumatta; mutta salli
minun edes joskus käydä sinua katsomassa. Halveksi, syytä, nöyryytä
minua, koetan sen sietää. Eikö sinun syvintä katkeruuttakin ilmaiseva
äänesi ole minulle ihaninta soittoa! Kun sinä vaikenet, tuntuu koko
maailma autiolta ja tyhjältä -- veri lakkaa virtaamasta -- ei ole
maailmaa, ei elämää, ellen näe kirkkaita kasvojasi, ellen kuule
sointuvaa ääntäsi.»
»Anna minulle takaisin veljeni ja rakastettuni», Ione sanoi rauhallisin
ja rukoilevin äänin, ja raskaita kyyneliä vieri pitkin hänen poskiaan.
»En voi toista henkiin herättää enkä toista pelastaa kuolemasta»,
Arbakes vastasi liikutettuna. »Tehdäkseni sinut onnelliseksi tahdon
luopua onnettomasta rakkaudestani, ja mielelläni panen kätesi
atenalaisen käteen. Ehkä hän selviytyy ehjänä kuulustelusta (Arbakes
oli tehnyt kaiken voitavansa, jottei Ione saisi kuulla mitään jo
alotetusta kuulustelusta). Jos niin käy, sinä voit hänet joko vapauttaa
tai tuomita. Ja älä pelkää, Ione, että enää kauempaa vaivaan sinua
lemmenrukouksillani. Tiedän sen turhaksi. Salli minun vain itkeä --
murehtia yhdessä kanssasi. Anna anteeksi väkivalta, jota syvästi kadun
ja joka ei koskaan uusiinnu. Salli minun olla sama, mikä ennenkin olin
-- ystävä, isä, suojelija. Ah! Ione! Sääli minua ja anna anteeksi!»
»Annan sinulle anteeksi. Pelasta Glaukus, ja minä en ajattele enää
häntä. Mahtava Arbakes! Olet väkevä sekä hyvässä että pahassa. Pelasta
atenalainen, ja Ione parka ei koskaan tahdo enää nähdä häntä.»
Puhuessaan hän nousi horjuvin polvin ylös, lankesi hänen jalkoihinsa ja
syleili hänen polviaan. »Oh! Jos todella minua rakastat -- jos sinussa
on ihmistunteita -- muista isäni tuhkaa, muista nuoruuttani, ajattele
aikoja, jolloin elimme niin onnellisina yhdessä, ja pelasta
Glaukukseni!»
Oudot kouristukset värisyttivät egyptiläisen ruumista; hänen piirteensä
muuttuivat pelottaviksi, hän kääntyi poispäin ja sanoi ontolla äänellä:
»Jos hänet nyt vielä voisin pelastaa, tekisin sen. Mutta roomalainen
laki on ankara ja terävä. Mutta jos minun _onnistuisi_ -- jos _voisin_
hänet pelastaa -- olisitko silloin minun -- tulisitko morsiamekseni?»
»Sinun!» Ione toisti nousten. »Sinun! Sinun morsiamesi! Veljeni veri on
vielä kostamatta. _Kuka_ hänet surmasi? Oi Nemesis! Täytyykö minun
Glaukuksen tähden ostaa sinun juhlallinen kostosi? Arbakes -- _sinun_!
En koskaan!»
»Ione, Ione!» Arbakes huudahti intohimoisena, »mistä nuo salaperäiset
sanat? Miksi mainitset minun nimeni veljesi murhan yhteydessä?»
»Uneni minulle niin sanovat -- ja unet tulevat jumalilta.»
»Turhia hourekuvia! Unenko johdosta syytät viatonta ja hylkäät ainoan
keinon, jolla voit rakkaasi hengen pelastaa?»
»Kuule minua!» Ione virkkoi vakaasti ja juhlallisella äänellä. »Jos
sinä pelastat Glaukuksen, en koskaan mene morsiamena hänen taloonsa.
Mutta en voi sietää ajatustakaan avioliitosta kenenkään muunkaan
kanssa. En voi tulla sinunkaan vaimoksesi. Älä keskeytä, vaan kuuntele
tarkkaan, Arbakes! Jos Glaukus kuolee, niin samana päivänä teen
turhiksi kaikki taitosi ja jätän rakkauttasi varten vain tuhkani. Niin,
sinä voit kyllä riistää minulta puukon ja myrkyn -- voit pitää minua
vankina -- voit panna minut kahleisiin, mutta vapaata henkeä, joka
tahtoo ruumiista paeta, et voi millään sitoa. Nämä alastomat ja
aseettomat kädet kyllä kykenevät katkaisemaan elämän siteet. Kahlehdi
ne, ja nämä huulet sulkeutuvat tiiviisti ilmaa estämään keuhkoihin.
Olet oppinut mies -- olet siis lukenut naisista, jotka ovat pitäneet
kuolemaa häpeää parempana. Jos Glaukus tuhoutuu, tahdon hänen
arvoisenaan seurata häntä. Taivaan, maan ja meren jumalien nimeen minä
vihkiydyn kuolemaan! Olen puhunut!»
Suorana, ylpeänä, horjumatta Ione siinä seisoi kuin hengen
innoittamana, ja hänen äänensä ja ilmeensä synnyttivät kuulijan
rinnassa kunnioittavaa pelkoa.
»Rohkea sydän!» Arbakes vihdoin virkkoi, »olet todella arvoinen
tulemaan omakseni. Oo, kuinka usein olenkaan uneksinut sellaisesta
toverista suurta tulevaisuuttani suunnitellessani, ja vasta sinussa
olen oikean tavannut. Ione», hän jatkoi äkkiä, »etkö näe, että olemme
toisiamme varten luodut? Etkö ole huomannut jotakin oman tarmosi
vertaista -- oman rohkeutesi kaltaista minun itsenäisessä hengessäni?
Olemme syntyneet taipumuksemme yhdistääksemme -- hengittääksemme uutta
elämää tähän tympeytyneeseen maailmaan -- saavuttaaksemme sen valtavan
päämäärän, jonka minun tulevaisuuden hämärän läpi näkevä henkeni,
profeetan lailla aavistaa. Yhtä päättävästi kuin sinäkin minä uhmaan
kaikkia itsemurhauhkauksiasi. Minä kunnioitan sinua omanani. Olen
edessäsi polvillani kunnioittavana ja nöyränä, sinä tuntemattoman maan
kuningatar, maan, jota kotkan[89] siivet eivät ole varjonneet eivätkä
sen kynnet koskeneet; mutta minä vaadin myöskin kunnioitustasi ja
rakkauttasi! Yhdessä kuljemme valtameren yli -- yhdessä löydämme uuden,
unelmiemme maan; ja tulevat sukupolvet tietävät kertoa pitkästä
kuningassuvusta, joka on saanut alkunsa Arbakeen ja Ionen
avioliitosta.»
»Olet mieletön! Tuollaiset rehentelevät sanat sopivat paremmin torilla
taitojaan kaupan tarjoavalle taikurille kuin viisaalle Arbakeelle. Olet
kuullut päätökseni -- se on yhtä luja kuin sallimus itse. Orkus on
kuullut valani, ja se on kirjotettu vääjäämättömän Hadeksen kirjaan.
Korjaa siis, oi Arbakes -- korjaa menneisyys; muuta vihasi
kunnioitukseksi, -- kosto armahdukseksi; säästä mies, josta ei ikinä
tule kilpailijaasi. Sellaiset työt olisivat sinun synnynnäisen
luonteesi mukaiset, sillä siinä olisi olennaisena jotakin suurta ja
jaloa. Ne painavat myöskin paljon kuoleman kuninkaan vaa'assa; ne
painavat hyvän vaakakupin alas sinä päivänä, jolloin ruumiiton sielu
odottaa tuomiotaan, Tartarukseenko vaiko Elysiumiin. Ne tekevät
iloiseksi nykyisenkin elämän, ilo on parempaa ja kestävämpää kuin
hetkellisen intohimon tyydytys. Oi, Arbakes! Kuule minua!»
»Riittää jo, Ione! Kaikki, mitä suinkin voin teen Gläukuksen hyväksi;
mutta älä soimaa minua, ellen onnistu. Kysy vihamiehiltäni, enkö ole
kaikkeni ponnistanut pelastaakseni hänet kuolemasta, ja tuomitse
silloin minua kohtuuden mukaan. Nuku rauhassa, Ione! Yö on jo pitkälle
kulunut. Jätän sinut nukkumaan. Ja nähkösi suotuisampia unia kuin tähän
asti miehestä, jonka elämän onni on vain sinun varassasi!»
Arbakes poistui nopeasti vastausta odottamatta; peläten ehkä Ionen
kuohuvien rukousten vaikutuksesta myöntyvänsä liikoihin lupauksiin; hän
tunsi, että ne liikuttivat hänen palavaa sydäntään, samalla kun ne
täyttivät hänet mustasukkaisuuden tuskalla. Mutta säälikin oli jo
myöhäistä. Vaikka Ione olisikin luvannut palkinnoksi kätensä, ei hän
olisi antamansa todistuksen jälkeen ja rahvaan vihaa salaisesti
kiihotettuaan voinut enää atenalaista pelastaa. Mutta luottaen omaan
voimaansa hän toivoi aikaa voittaen voivansa masentaa naisen, jota hän
niin intohimoisesti itselleen halasi.
Orjien auttaessa häntä makuulle hän muisti yhtäkkiä Nydian. Oli
välttämätöntä, ettei Ione saanut tietää mitään rakastettunsa
mielenhäiriöstä, koska se vähintään lievensi hänen oletettua rikostaan,
ja olihan mahdollista, että hän oli orjiltaan kuullut Nydian olevan
talossa ja tahtoi tavata tätä. Kun tämä ajatus oli juolahtanut hänen
mieleensä, kääntyi hän puhuttelemaan vapautettua orjaansa.
»Kallias», hän virkkoi, »mene heti Sosian luo ja sano hänelle, ettei
hän millään ehdolla saa päästää Nydiaa huoneestaan. Mutta odotahan --
hae ensin suojattiani palvelevat orjattaret ja käske heidän visusti
olla vaiti siitä, että sokea tyttö on kattoni alla. No -- nopeasti!»
Vapautettu kiiruhti tottelemaan. Suoritettuaan tehtävänsä ensin Ionen
orjattarille hän juoksi hakemaan arvon Sosian. Hän ei löytänyt tätä
siitä pienestä kopista, joka oli varattu hänen makuusuojakseen, hän
huusi Sosian nimeä, ja silloin hän kuuli Nydian lukitusta huoneesta
Sosian vastaavan.
»Oh, Kallias, sinäkö siellä? Jumalille kiitos. Avaa ovi, rukoilen
sinua!»
Kallias päästi salvat, ja Sosian kiihottuneet kasvot tulivat oviaukosta
näkyviin.
»Mitä näenkään! -- Samassa huoneessa, missä nuori tyttökin, Sosia!
_Proh pudor_! Eikö ole tarpeeksi kypsiä hedelmiä puutarhassa, jottei
sinun tarvitsisi noin vihantaa? --»
»Älä puhu mitään tuosta pikkunoidasta!» Sosia keskeytti kärsimättömänä.
»Hän on vielä kerran turmioni.» Ja hän kertoi Kalliakselle »ilman
hengestä» ja tessalittaren paosta.
»Hirttäydy sitten heti, onneton Sosia!» Arbakes käski minun tulla
luoksesi. Sinä et olisi saanut laskea tyttöä hetkeksikään tästä
huoneesta.»
»Me miserum!» orja huudahti. »Mitä pitää tekemäni? Hän on jo ehtinyt
kauas Pompeijiin. Mutta huomisaamulla minä sieppaan hänet jostakin
hänen vanhasta piilopaikastaan. Älä vain kavalla minua, rakas
Kalliakseni!»
»Autan sinua niinpaljon kuin ystävyys vaatii ja oma turvallisuuteni
sallii. Mutta oletko varma, että hän on talosta lähtenyt? Ehkä hän on
johonkin piiloutunut.»
»Kuinka se olisi mahdollista! Hän on aivan varmaan jo poistunut
puutarhasta; porttihan oli auki, kuten sinulle kerroin.»
»Ei, ei niinkään; sillä samaan aikaan oli Arbakes Kalenus papin kanssa
puutarhassa. Itse olin sieltä hakemassa eräitä ruohoja isäntäni
aamukylpyä varten. Näin pöydän; mutta portti oli kiinni, olen siitä
aivan varma. Se johtui siitä, että Kalenus oli puutarhaan tullessaan
sen tietysti perässään sulkenut.»
»Mutta se ei ollut salvattu.»
»Oli, sillä minä itse huolissani, että peristylen pronssiset maljakot
voisivat helposti joutua rosvojen saaliksi, väänsin sen lukkoon ja otin
avaimen pois -- ja kun en nähnyt orjaa, jolle sen olisin antanut ja
jota samalla olisin aikalailla läksyttänyt, on avain vieläkin minulla
-- kas tässä se on vyöhöni pistettynä.»
»Oi, armollinen Bakkus! Kaikesta päättäen en turhaan sinua rukoillut.
Älkäämme hukatko hetkeäkään! Menkäämme heti puutarhaan! Ehkä hän on
siellä vielä.»
Hyväsydäminen Kallias suostui auttamaan Sosiaa. Ja etsittyään turhaan
läheiset huoneet ja peristylen he astuivat puutarhaan.
Se tapahtui samaan aikaan, jolloin Nydia päätti jättää piilopaikkansa
ja jatkaa matkaansa. Vapisten ja henkeään pidättäen, jokaisesta
risahduksesta säpsähtäen hän ensin kulki kukkakierteisten pylväitten
reunaaman peristylen kautta -- pimitti hetkeksi sen keskusaukean, jota
heleä kuutamo valaisi -- laskeutui terassilta puutarhaan -- solahti
tummien ja nukkuvien puiden lomitse -- saapui tuolle kovan onnen
portille -- ja huomasi sen lukituksi! Tunnemme kaikki sen tuskan,
epävarmuuden ja pelon ilmeen, minkä tunteitten pettymys, sellaista
ilmaisua käyttääkseni, kuvastaa sokean kasvoille. Mutta mitkä sanat
voisivatkaan kuvata sitä epätoivoista tuskaa, sitä sydämen katkeraa
pettymystä, mikä nyt näkyi tessalittaren piirteissä! Yhä uudestaan ja
uudestaan hänen pienet, vavahtelevat sormensa tapailivat tuon kauhean
portin lautoja. Tyttö rukka! Turhaa on ollut sinun ylevä rohkeutesi,
sinun viaton viekkautesi, sinun kaksinkertaiset ponnistuksesi päästä
pakoon koiralta ja metsästäjältä! Vain jonkun askelen päässä olivat
vainoojasi ja nauroivat sinun raivoasi ja tuskaasi tietäessään varmasti
saaliinsa tavottavansa ja odottaen julman kärsivällisesti hetkeä,
jolloin he sinuun tarttuisivat -- sinun ei kuitenkaan tarvinnut _nähdä_
heidän ivan ilmeitään!
»Hiljaa, Kallias -- antaa hänen mennä. Katsokaamme, mihin hän nyt
ryhtyy huomattuaan portin teljetyksi.»
»Katsohan! Hän kohottaa kasvonsa taivaaseen päin -- hän jupisee jotakin
itsekseen -- vaipuu väsyneenä maahan. Ei! Polluks avita! Hän on
keksinyt uuden suunnitelman. Hän ei tahdo vielä antautua. Jupiter
auttakoon, sitä sitkeyttä! Kas nyt, hän syöksähtää pystyyn -- juoksee
takaisin -- nyt kääntyy uudelle polulle. Sosia, älä viivyttele enää.
Sieppaa hänet kiinni, kun hän vielä on puutarhassa. Kas noin!»
»Ah! pahalaisen tyttö! Sainpas sinut käsiini -- eh!» Sosia puhisi
tarttuen onnettomaan Nydiaan.
Niinkuin jäniksen viimeinen _inhimillinen_ parahdus ajokoiran hampaissa
-- niinkuin äkkiä heränneen unissakävijän kiljahdus -- sellainen oli
sokean tytön valitus, kun hän tunsi vartijansa julman otteen. Se oli
sellainen äärimäisen tuskan, huutavan epätoivon valitus, että sen kaiku
olisi teidän korvissanne kaikunut iät kaiket. Hän tunsi, että
hukkuvalta Glaukukselta riistettiin viimeinenkin pelastava lauta! Hän
oli häilynyt elämän ja kuoleman välillä; ja kuolema oli nyt voittanut.
»Jumalat! Hänen huutonsa herättää koko talon. Arbakes nukkuu keveästi.
Suukapula tänne!» Kallias virkkoi.
»Ah! Tässä on sama liina, jolla tuo nuori noita peitti silmäni. Tule!
Nyt olet yhtä mykkä kuin sokeakin.»
Ja nostettuaan tuon keveän taakan käsilleen Sosia saapui pian
huoneeseen, josta Nydia oli paennut. Otettuaan pois liinan hänen
suultaan hän jätti tytön yksinäisyyteen niin pimeään ja hirveään, että
sitä saattoi verrata vain Hadeksen kamottaviin tuskiin.