Nydia keskustelee Kalenuksen kanssa.
Mitä kauhun ja toivon sanoja Nydia olikaan kuullut! Seuraavana päivänä
Glaukus tuomittaisiin kuolemaan. Ja tässä eli mies, joka voisi hänet
pelastaa ja antaa Arbakeelle ansaitun palkan, ja tuo mies hengitti vain
muutaman askelen päässä hänen piilopaikastaan! Hänen korviinsa
kuuluivat tuon toisen raivon- ja vihanhuudot -- kiroukset -- rukoukset
-- vaikka heikkoina ja tukahtuneina. Hän oli vankina, mutta Nydia tunsi
hänen salaisen vankikomeronsa. Jospa hän vain pääsisi vapaaksi ja saisi
puhutella pretoria, hän voisi ehkä tuoda vapahduksen atenalaiselle. Hän
oli miltei läkähtyä mielenliikutukseensa -- häntä huimasi -- voimat
olivat pettää -- mutta voimakkaasti ponnistaen hän voitti heikkoutensa;
ja kuunneltuaan vielä jonkun hetken tarkkaavaisena, kunnes hän
varmistui Arbakeen jättäneen hallin entiseen yksinäisyyteensä, hän
lähti korvansa opastamana sille ovelle, jonka taakse Kalenus oli
teljetty. Täällä hän kuuli selvemmin vangin kauhun- ja kostonhuudot.
Kolmasti hän yritti puhua, ja yhtä monta kertaa hänen äänensä
hautaantui paksuun oveen. Vihdoin hän löysi avaimenreiän, sovitti
huulensa tuolle pienelle aukolle, ja vanki kuuli selvään vienon äänen
mainitsevan hänen omaa nimeään.
Veri jähmettyi hänen suonissaan, hiukset nousivat pystyyn! Mikä
salaperäinen ja yliluonnollinen olento saattoi tunkeutua tähän
kamottavaan yksinäisyyteen? »Ken siellä?» hän huudahti, »mikä aave --
mikä kuoleman _larva_ -- huutaa onnettoman Kalenuksen nimeä?»
»Pappi», tessalitar vastasi, »jumalten sallimuksesta olen Arbakeen
tietämättä ollut hänen inhottavan tekonsa todistajana. Jos itse pääsen
vapauteen tästä talosta, voin sinutkin pelastaa. Mutta puhu sinäkin
tästä pienestä reiästä ja vastaa kysymyksiini.»
»Ah, siunattu henki», pappi sanoi haltioissaan ja totellen Nydian
kehoitusta, »pelasta minut ja minä myyn vaikka alttarin hopeat
palkitakseni ystävällisen tekosi!»
»En tahdo kultaasi, -- tahdon salaisuutesi. Kuulinko oikein? Voitko
pelastaa Glaukuksen kuolemanvaarasta?»
»Voin -- minä voin. -- Sentähden (viekööt raivottaret egyptiläisen
hengen!) Arbakes on minut tänne sulkenut ja jättänyt nälkään
nääntymään.»
»Atenalaista syytetään murhasta. Voitko syytöksen kumota?»
»Jos vain pääsen vapaaksi, ei kenenkään pompeijilaisen pää ole niin
tukevasti harteilla kuin hänen. Näin koko tapahtuman -- näin Arbakeen
iskevän. Voin ilmaista todellisen murhaajan ja pelastaa syyttömän.
Mutta jos hukun, tuhoutuu hänkin. Tunnetko sääliä häntä kohtaan? Oi,
siunattu vieras, minun sydämessäni on uurna, joka hänet joko tuomitsee
tai vapauttaa.»
»Ja sinä tahdot tunnustaa kaiken, mitä tiedät?»
»Tahdonko? Oh! Ja vaikka manalan tuskat minua odottaisivat! Kostoa
tuolle egyptiläis-heittiölle! Kostoa! kostoa! kostoa!»
Kun Nydia kuuli Kalenuksen hammasten raosta sähisemät sanat, tunsi
hän, että toisen alhaisimmissa intohimoissa oli atenalaisen paras
turva. Hänen sydämensä jyskytti. Salliiko kohtalo hänen pelastaa
rakastettunsa? »Voimat», hän sanoi, »jotka ovat minut tuoneet tänne,
suojelevat minua eteenkinpäin. Tunnen voivani pelastaa sinut.
Kärsivällisyyttä ja toivoa!»
»Mutta ole varovainen, suloinen vieras! Älä koetakaan liikuttaa
Arbakeen sydäntä -- se on marmoriakin kovempi. Hae käsiisi preetori --
sano hänelle, mitä tiedät -- pyydä häneltä kirjallista määräystä --
lähetä tänne sotilaita ja taitavia seppiä -- nämä salvat ovat ihmeen
kestäviä. Aika rientää -- näännyn ehkä nälkään, ellet ole kyllin nopea!
Mene! -- mene! Ei -- jää! Kauheata on olla yksin! Ilma täällä on ruton
saastuttamaa -- ja skorppioonit -- haa! Ja nuo kalpeat _larvat_! Oh!
Jää, jää!»
»En», Nydia virkkoi, itsekin kauhistuen ja huolissaan omasta
turvallisuudestaan. »Sinut pelastaakseni minun täytyy mennä. Olkoon
toivo toverinasi -- hyvästi!»
Näin sanoen hän liukui pois ovelta ja ojennetuin käsin haparoiden
pitkin pylväitten kylkiä hän saapui hallin päähän ja joutui käytävään,
joka vei ylös. Mutta täällä hän pysähtyi; hän tuumi, että oli
turvallisinta odottaa, kunnes yön pimein aika oli tullut ja talossa
kaikki nukkuivat sikeintä untaan, silloin hän parhaiten livahtaisi
kenenkään huomaamatta ulos. Senvuoksi hän istahti portaitten
astuinlaudalle ja odotti jonkun hetken. Hänen toivovassa sydämessään
oli nyt vallitsevana tunteena riemuitseva ilo. Glaukus oli
hengenvaarassa -- mutta _hän_, Nydia, hänet pelastaisi!