Orja kysyy oraakkelilta neuvoa. -- Joka itsensä sokaisee, sen sokeakin
voi pettää. -- Kaksi uutta vankia samana yönä.
Kärsimättömänä Nydia odotti yhtä kärsimättömän Sosian tuloa.
Vahvistettuaan rohkeuttaan muutamilla täysinäisillä maljoilla parempaa
viiniä kuin mitä hän oli pannut tarjolle hengelle, tuo herkkäuskoinen
palvelija astui sokean tytön huoneeseen.
»Hyvä, Sosia, oletko valmistunut? Onko sinulla kulho puhdasta vettä?»
»On, mutta minä vapisen hieman. Oletko varma, etten näe haamua? Olen
kuullut kerrottavan, etteivät sellaiset herrat ole erin kauniita
eivätkä liioin kohteliaita.»
»Rauhotu! Ja oletko jättänyt puutarhan portin auki?»
»Kyllä; ja sen pieleen panin pienelle pöydälle kasan pähkinöitä ja
omenoita.»
»Hyvä on; ja portti on nyt niin auki, että henki pääsee helposti
kulkemaan?»
»Aivan varmaan.»
»No niin, avaa nyt tuokin ovi -- aivan selälleen. Ja nyt, Sosia, anna
minulle lamppu!»
»Mitä! Et suinkaan aijo sitä sammuttaa?»
»En, mutta minun täytyy sen liekin yli lausua muutamia loihtuja. Sillä
liekissäkin asuu henki. Istu!»
Orja totteli. Kumarruttuaan hetkeksi lampun yli Nydia nousi ja lauloi
matalalla äänellä seuraavat säkeet:
_Loihtu ilman hengelle_.
1.
Henki, sä lempimä ilman, veen,
Mun sanaani taivu nyt salaiseen!
Mä syntynyt oon Olympon mailla,
Oon taian-taitaja vertaa vailla.
Kuun taivahalta mä kutsua voin,
Kun liikkua lauluini lumon mä soin.
Mink' Egyptin taitavi oppineet,
Min Persian viisaat on virkkaneet,
On mun, mua kuulevi henget maan
Ja aaveet manalan mahdikkaan.
2.
Sä henki ilman huokuvan,
Sä käsky kuule loihtijan,
Kautt' itse Eryktho-taikurin,
Mi kuolleet kutsui henkihin;
Kautt' Ithakan viisaan valtiaan,
Mi lähtehet sai lausumaan,
Mi kätköiss' asuu aikain aamun;
Kautt' Eurydikeen valjun haamun,
Mi palas mailta tuonelan
Lumohon iki-laulajan,
Kautt' turmataikain kolkhisten
Ajoilta Argonautojen!
3.
Sä aave ilmain aukeoiden!
Sä tullos kiitoskutsun soiden!
Sä henkes voimat kätke veteen
Ja katseen aran loihdi eteen
Nuo vaiheet, jotka peittävät
Viel' aijat oudot, synkeät!
Sä joudu, aave tumma yön,
Ja salat täytä tenhotyön!
Tule, jo tule!
4.
Oot suurin taivahan ja maan,
Sun vertaas ei oo Rheakaan,
Ei valon ylhä valtias,
Ei tuonen herra kalvakas;
Ei itse Zeuskaan suurempaa
Oo saava konsa kunniaa,
Tule, jo tule!
»Haamu on varmaankin jo tulossa», Sosia virkkoi. »Tunnen hiuksissani
jotain kahajavan.»
»Pane vesikulho maahan. Anna nyt liinasi ja salli minun sitoa silmäsi.»
»Ai, se taitaa kaikissa taikatempuissa olla välttämätöntä. Älä niin
lujaan; hellävaroen -- kas niin!»
»No, näetkö nyt mitään?»
»Näenkö, Jupiter avita! En yhtään mitään tässä pimeydessä.»
»Kysy nyt kolmasti kuiskaavalla äänellä hengeltä sitä, mihin haluat
saada vastauksen. Jos kysymykseesi vastataan myönteisesti, kuulet veden
kulhossa pärskyvän ja porisevan, ennenkuin henki siihen hengittää; jos
vastaus on kielteinen, ei vesikään liiku.»
»Mutta et suinkaan sinä vain tee vedellä jotakin taikatemppua?»
»Minä panen kulhon jalkojesi alle -- noin. Nyt en voi tietämättäsi
veteen koskea.»
»Hyvä on --. Nyt siis, oi Bakkus, ole minulle armollinen. Sinä tiedät,
että olen sinua palvonut enemmän kuin ketään muuta jumalaa, ja minä
tahdon sinulle uhrata sen hopeisen maljakon, jonka viime vuonna
sieppasin paksulta _karptorilta_ (kellarimestarilta), jos sinä
puolestasi puhut minusta jonkun hyvän sanan tuolle vettä lempivälle
hengelle. Ja sinä -- oi henki, kuule minua! Voinko jo ensi vuonna ostaa
vapauden itselleni? Sinä tiedät -- sillä koska asut ilmoissa, ovat
linnut[88] sinulle kuiskineet tämän talon kaikki salaisuudet -- sinä
tiedät, että kolmen viimeisen vuoden aikana olen näpistellyt
kaikenlaista, mikä eteeni on osunut, minkä rehellisesti -- se on
tiettyä! -- olen voinut omistaa, ja sittenkin puuttuu loppusummasta
vielä 2,000 sestertiota. Voinko, oi hyvä henki, saada tänä vuonna
puuttuvan summan täyteen? Puhu! Ah! Pärskyykö vesi! Ei, kaikki haudan
hiljaa. -- Hyvä! Ellen tänä vuonna, saanko tulevana? -- Ah! Kuulen
jotakin, henki rapistelee jo ovella! Pian se tulee sisään. -- Kahden
vuoden perästä, tule jo -- kahden -- sehän on varsin kohtuullinen aika.
Kuulenko jotakin? Kahden ja puolen, kolmen, neljän? Et paljoa lupaa,
henki ystäväni! Kaikesta näkee, ettet ole nainen, sillä muuten et
pysyisi niin kauan vaiti: Viiden -- kuuden -- kuudenkymmenen vuoden
perästä! Pluto sinut periköön! Nyt en kysele enää!» Ja raivoissaan
Sosia kaatoi kulhon, niin että vesi läiskyi lattialle. Suurella
vaivalla ja vahvasti kiroten hän irrotti siteen, joka oli peittänyt
hänen päänsä kokonaan -- katsahti ympärilleen ja huomasi olevansa
pilkkosen pimeässä.
»Mitä! haa! Nydia; lamppu on poissa. Ah, petturi, ja sinäkin olet
tiessäsi, mutta kyllä saan sinut vielä kiinni -- saat vielä tämän
maksaa!»
Orja syöksähti ovelle; se oli ulkopuolelta teljetty; hän oli vuorostaan
nyt vanki. Mitä tehdä? Hän ei tohtinut lujasti kolkuttaa eikä huutaa --
sillä Arbakes voisi kuulla ja saisi selville, että häntä, Sosiaa, oli
petetty; ja Nydia oli jo ehtinyt puutarhan portille ja livistänyt
tiehensä.
»Mutta hän menee varmaankin kotiinsa tai johonkin muuhun paikkaan.
Aamulla varhain orjien työskennellessä peristylessä huudan heidät
avaamaan oven. Sitten lähden ja löydän tytön. Varmasti hänet löydän ja
laahaan tänne, ennenkuin Arbakes tietää jutusta sanaakaan. Ah! Se on
paras suunnitelma, Pikku vehkeilijä, sormeni kyllä tarraavat sinuun! Ja
jättää minulle tänne vain vettä! Olisi se ollut edes viiniä, olisi
hiukan ollut lohdutusta!»
Sillaikaa kun petetty Sosia valitteli kovaa kohtaloaan ja tuumi keinoja
karanneen jälleen kiinni siepatakseen, oli Nydia sokeanomaisella
varmuudella ja etenkin omalla tunnetulla taidollaan pujahtanut
peristylestä, päässyt portille vievälle käytävälle ja aikoi juuri,
sydän kuuluvasti jyskyttäen solahtaa portista vapauteensa, kun hän
äkkiä kuuli lähestyvien askelien rapinaa ja kuuli Arbakeen pelottavan
äänen takanaan. Hän pysähtyi hetkeksi epäröiden ja kauhistuen. Sitte
hän äkkiä muisti, että oli toinenkin, harvemmin kuljettu käytävä, jota
vain egyptiläisen salaisiin juhliin osaaottavat ihanat naiset käyttivät
ja joka valtavan rakennusryhmän pohjakerroksesta vei ovelle, joka
niinikään avautui puutarhaan. Ehkä se sattumalta oli auki. Tämän
keksittyään hän muutti suuntansa, laskeutui ahtaita astimia myöden
oikealle ja oli pian käytävän päässä. Ah! Ovi oli lukossa ja varmuuden
vuoksi salvattu. Hän huomasi olevansa umpikujassa ja kuuli samassa
takanaan Kalenuksen äänen ja heti sen jälkeen Arbakeen. Hän ei voinut
jäädä tähän. He aikoivat nähtävästi samalle ovelle. Hän hypähti syrjään
ja tunsi olevansa oudolla pohjalla. Ilma oli tunkkaista ja kylmää. Se
rauhotti häntä. Hän luuli tulleensa johonkin tuon loistorakennuksen
kellariin tai johonkin muuhun yksinäiseen loukkoon, johonka talon
ylpeällä isännällä tuskin oli mitään asiaa; mutta taas hänen tarkka
korvansa kuuli askelten töminää ja ääniä. Taas hän väistyi, ja hänen
eteenpäin haparoivat kätensä tapailivat tuontuostakin suunnattomien
pylväiden sileitä sivuja. Vaaran terästämällä kaksinkertaisella
varovaisuudella hän hiipi pitkin pylväsriviä ja jatkoi matkaansa; ilma
tuli yhä tympeämmäksi mitä alemma hän laskeutui, ja kun hän silloin
tällöin pysähtyi hengähtämään, kuuli hän alati takanaan askelten ja
haastelevien äänien kaikua. Äkkiä hän pysähtyi seinän eteen, joka sulki
häneltä tien. Eikö ollut mitään nurkkaa, mihin piiloutua? Ei aukkoa? Ei
suojaa? Ei ollut! Epätoivoisena hän väänteli käsiään. Kun äänet yhä
lähenivät, pyörähti hän kulkemaan pitkin seinän kuvetta ja törmäsi
äkkiä irtopylvääseen, joita sieltä ja täältä pisti esiin käytävän
pohjasta, ja kaatui. Hän loukkasi itsensä pahasti; mutta ei menettänyt
tajuntaansa; ei äännähtänytkään. Hän oli iloinen löytäessään vihdoinkin
jonkunlaisen lymypaikan. Ja ryömittyään pylvään muodostamaan
nurkkaukseen hän tiesi ainakin yhdeltä taholta olevansa suojattu.
Hennon ja hoikan ruumiinsa hän kiersi niin pieneen käppyrään kuin taisi
ja odotti hengähtämättä kohtalonsa ratkaisua.
Arbakes ja pappi matkasivat sillaikaa sille salaiselle aarrepaikalle,
jonka rikkauksia egyptiläinen oli niin kehunut. He olivat avarassa
maanalaisessa atriumissa eli hallissa. Matalaa holvikattoa kannattivat
lyhyet paksut pylväät, joiden tekotapa osottautui siroja, kreikkalaisia
muotoja vanhemmaksi. Yksinkertainen tuikkulamppu, joka Arbakeella oli
kädessä, valaisi hämärästi kaljuja ja rosoisia seiniä, joihin
hakkaamattomat kivet oli mätetty päällekkäin ilman minkäänlaista
järjestystä. Holvin matelevat asujaimet tuijottivat tyrmistyneinä
outoja vieraita ja sujahtivat sitten sukkelasti seinälokeroihinsa.
Kalenusta värisytti, kun hän katseli ympärilleen ja hengitti holvin
tunkkaista, epäterveellistä ilmaa.
»Ja kuitenkin», Arbakes virkkoi hymyillen huomatessaan hänen kauhunsa,
»nämä karut holvit kätkevät allensa rikkaan ylelliset varastonsa. Ne
ovat kuin inhimilliset työskentelijät -- me halveksimme heidän
karkeuttaan, mutta ilman heitä ei tässä maailmassa olisi mitään
ylpeyttä herättävää.»
»Ja mihinkä vie tuo vasen käytävä?» Kalenus kysyi. »Tässä synkässä
haudassa se näyttää aivan loppumattomalta ja tuntuu vievän aina
Hadekseen saakka.»
»Päinvastoin, se vie yläilmoille», Arbakes vastasi huolettomasti. »Me
menemme oikealle, aarrekammioon.»
Pompeijin asutumpien talojen malliin halli jakaantui tästä kahteen
siipeen eli käytävään, joiden pituus säkkipimeässä, lampun heikossa,
lepattavassa valossa näytti aivan loppumattomalta. Ystävämme painuivat
oikeankäden _aulaan_.
»Iloinen Glaukus pannaan huomenna vieläkin kosteampaan ja ahtaampaan
komeroon kuin tämä onkaan», Kalenus virkkoi heidän sivuuttaessaan aivan
läheltä sen irtopylvään, jonka luomassa varjossa tessalitar piileskeli.
»Niin, mutta sitä kuivemman ja tilavamman hän saa seuraavana päivänä
arenalla. Ja ajatellapa», Arbakes jatkoi hitaasti ja venytellen --
»ajatellapa, että yksi ainoa sana sinun suustasi pelastaisi hänet ja
asettaisi Arbakeen hänen tilalleen.
»Sitä sanaa ei koskaan lausuta», Kalenus vakuutti.
»Oikein, Kalenus ystävä, ei koskaan», Arbakes vahvisti laskien
tuttavallisesti kätensä papin olkapäälle. »Ja nyt, seis -- olemme
ovella.»
Vipajava liekki valaisi pientä, syvälle seinään työnnettyä, vahvasti
raudoitettua ja lujin salvoin varustettua ovea. Arbakes otti vyöstään
pienen renkaan, jossa oli kolme tai neljä vähäläntää, mutta paksua
avainta. Oi, kuinka odotus ja ahneus saivatkaan Kalenuksen sydämen
jyskyttämään, kun hän kuuli ruosteisten salpojen aukenevan!
»Astu sisään, ystäväni», Arbakes kehotti, »minä pidän lamppua
korkealla, jottei kalleuksien välke vallan sokaisisi silmiäsi.»
Kärsimätöntä Kalenusta ei tarvinnut kahdesti kehottaa, ja hän astui
oviaukkoon.
Tuskin hän oli yli kynnyksen ehtinyt, kun Arbakeen väkevä nyrkki
lennätti hänet suinpäin eteenpäin.
»_Sitä sanaa ei koskaan lausuta_!» Arbakes sanoi äänekkäästi,
ilkkuvasti nauraen ja työnsi oven salpoihin.
Kalenus oli suistunut monta astinta alaspäin, mutta tuntematta ensi
hetkessä mitään tuskaa hän syöksyi heti ovelle; iski siihen väkevällä
nyrkillään ja huusi -- se oli pikemmin eläimen mölinää kuin ihmisääntä
-- kauheassa epätoivossaan: »Oh, päästä minut, päästä minut, en pyydä
kultaasi!»
Hänen sanojensa voima jäi suureksi osaksi paksuun oveen, ja taas
Arbakes alkoi nauraa hohottaa. Sitten hän polki kiivaana jalkaansa
lattiaan ikäänkuin antaakseen kauan pidätetylle intohimolleen suurempaa
vauhtia.
»Kaikki Dalmatian kultakaan», hän huusi, »ei voi sinulle antaa
leivänpalastakaan. Näänny nälkään, konna! Sinun kuolemanhuutosi
kaikuvat vain näitä tukevia seiniä vastaan. Eikä käytävän ilmakaan
haasta maailmalle, kun sinä nälissäsi kalvat lihaa omasta ruumiistasi,
että näin on tuhoutunut mies, joka oli Arbakeelle vaarallinen ja
uskalsi häntä uhata. Hyvästi!»
»Oh, sääliä, armoa! Epäinhimillinen heittiö! Tämänkö sain --.»
Lauseen loppu ei enää kuulunut Arbakeen korviin, sillä tämä oli jo
lähtenyt takaisin pimeää käytävää pitkin kulkemaan. Paksu,
sammakkorumilas makasi liikkumattomana hänen edessään käytävällä.
Lampun valo lankesi sen muodottomalle ruumiille ja lasimaisen jähmeille
silmille. Arbakes väistyi tahtomatta eläintä vahingoittaa.
»Olet inhottava olento», hän sanoi melkein kuin itsekseen, »mutta sinä
et voi tehdä minulle pahaa; sentähden saat olla rauhassa polullani.»
Kalenuksen raivonhuudot kuuluivat paksun oven läpi vaimeina Arbakeen
korvaan. Hän pysähtyi ja kuunteli tarkkaavaisena.
»Tuo ei ole hyvä», hän tuumi, »en voi olla turvassa, ennenkuin tuo ääni
on iäksi sammunut. Aarteeni ja kalleuteni eivät tosin ole tuolla, vaan
päinvastaisessa siivessä. Kun orjani niitä kuljettavat pois, eivät he
kuule hänen ääntänsä. Onko siis mitään pelättävää? Jos hän vielä kolmen
päivän perästä elää, on hänen äänensä, isäni parran kautta, niin
heikko, ettei sitä kuule hänen omassa haudassaankaan. Isis vieköön, nyt
on kylmä! Täytyy kiiruhtaa kulauttamaan malja maustettua
falernolaistani.»
Tunnoton egyptiläinen kietoi vaipan kiinteämmin ympärilleen ja lähti
nopeasti yläilmoille.