Ampiainen joutuu hämähäkin verkkoon.
Toinen ilta kuulustelusta oli kulumassa, ja oli käsillä jotenkin se
hetki, jolloin Sosia aikoi lähestyä pelottavaa Tuntematonta, kun
puutarhan portille, jonka orja todella oli jättänyt auki, ilmestyi --
ei mikään salaperäinen maan tai ilman henki, vaan ruhoruumiinen ja
varsin maallinen Kalenus, Isiksen pappi. Hän ei välittänyt tarjolla
olleista hedelmistä, vielä vähemmän viinistä, jotka hurskaan Sosian
mielestä olivat tarpeeksi hyviä sille näkymättömälle vieraalle, jota
houkuttelemaan ne oli esille pantu. »Nähtävästi uhri puutarhan
jumalalle», Kalenus arveli: »Isäni pään kautta! Ellei tuota
jumalaa paremmin palvella, tekisipä se oikein heittäessään koko
suojelustoimensa. Ah! Ellei meitä pappeja olisi, kävisi jumalien
laihasti elää. Ja nyt Arbakeen luokse. Kuljen kyllä ajohiekalla, mutta
sen alle kätkeytyy räjähtävä miina. Egyptiläisen elämä on vallassani --
kuinka paljon hän siitä maksanee?»
Näin itsekseen aprikoiden hän kulki avoimen pihan yli peristyleen,
jossa sinne tänne asetetut palavat lamput heikensivät pimeän yön
valtaa; ja eräästä pylvähikköön avautuvasta huoneesta astui äkkiä
Arbakes hänen eteensä.
»Hoo! Kalenus -- minuako etsit?» egyptiläinen virkkoi jonkun verran
hämillään.
»Sinua, viisas Arbakes. Toivon, ettei käyntini tule sopimattomaan
aikaan?»
»Eikö mitä -- vastikään vapautettu orjani Kallias aivasti kolmasti
oikealla puolellani. Aavistin siitä, että joku onnellinen tapahtuma
minua odottaa -- ja kas nyt! jumalat ovat lähettäneet luokseni
Kalenuksen!»
»Emmekö mene huoneeseesi, Arbakes?»
»Kuten tahdot; mutta yö on kirkas ja vilpas -- tunnen jäsenissäni vielä
heikkouden merkkejä äskeisestä sairaudestani -- ulkoilma virkistää
minua -- kävelkäämme puutarhassa -- saamme olla siellä yhtä
häiritsemättä kuin sisällä.»
»Sopii hyvin», pappi vastasi, ja molemmat _ystävät_ kävelivät
edestakaisin terassilla, joka marmorimaljakkoineen ja nuokkuvine
kukkineen kohoutui puutarhasta.
»On ihana yö», Arbakes sanoi -- »sininen ja kaunis kuten silloinkin,
kun kaksikymmentä vuotta sitten näin ensi kerran Italian rannat.
Kalenus, aika tavottaa meidät -- nauttikaamme elämästä niinkauan kuin
jaksamme!»
»Sinä kaikkein viimeisenä saat kulunutta elämääsi soimata», Kalenus
virkkoi odottaen vain sopivaa tilaisuutta purkaakseen raskaan taakkansa
ja tuntien juuri tänä iltana tavallista suurempaa kammoa Arbakesta
kohtaan, koska toisen alentuvainen äänensävy oli omansa sitä lisäämään
-- »sinä viimeisenä saat kulunutta elämääsi soimata. Sinulla on
suunnattomat rikkaudet -- järkkymätön terveys -- onnellinen lempi --
kulumattomat nautinnot -- ja juuri tällä hetkellä kostonhimon riemu.»
»Tarkotat atenalaisen juttua. Niin, huomenna kohtalo hänet tuomitsee
kuolemaan. Senaatti ei armahda. Mutta sinä erehdyt; hänen kuolemastaan
ei minulla ole muuta iloa kuin että se vapauttaa minut kilpailijasta
tavotellessani Ionea. En tunne muuta vihaa tuota onnetonta murhaajaa
kohtaan.»
»Murhaajaa!» Kalenus toisti hiljaa ja jotakin tarkottaen ja tutkivasti
tähystellen Arbakesta. Tähdet valaisivat kalpeina ja vakavina
profeettansa ylpeitä piirteitä, mutta ne eivät huomanneet niissä mitään
muutosta. Kalenus käänsi häveten silmänsä muuanne ja jatkoi nopeasti.
»Murhaaja! Ei mikään vahinko, että häntä rikoksesta syytetään, mutta
sinä tiedät ihmisistä parhaiten, että hän on viaton.»
»Selitä tarkemmin», Arbakes virkkoi kylmästi, sillä hän oli jo
valmistunut kuulemaan varmaksi sen mitä oli aavistanut.
»Arbakes», Kalenus virkkoi alentaen äänensä kuiskaukseksi, »olin
pyhässä puistossa kätkössä lehvistössä, joka ympäröi kappelia. Kuulin
ja näin kaikki, mitä tapahtui. Näin aseesi lävistävän Apekideen
sydämen. En moiti tekoa -- se tuhosi vihamiehen ja uskonluopion.»
»Tiedät siis kaiken», Arbakes sanoi kuivasti. »Aavistin sitä. Olitko
yksin?»
»Yksin!» Kalenus huudahti hämmästyen egyptiläisen mielenmalttia.
»Ja minkätähden olit kätkeytynyt tuona hetkenä puistoon?»
»Koska olin kuullut Apekideen kääntyneen kristinuskoon -- koska tiesin,
että hänen piti siellä kohdata rajuluontoinen Olintus -- koska heidän
siellä piti laatia valmiiksi suunnitelmansa paljastaakseen rahvaalle
jumalattaremme pyhät mysteriat -- olin siellä tehdäkseni heidän
aikeensa turhiksi.»
»Oletko kenellekään kertonut mitä näit?»
»En, opettajani. Salaisuus on kätketty palvelijasi rintaan.»
»Mitä! Eikö edes hengenheimolaisesi Burbo tiedä asiasta mitään? -- Sano
totuus!»
»Jumalten nimessä --»
»Oh! Tunnemme toisemme -- mitä jumalat meille merkitsevät?»
»Kostosi pelon nimeen siis -- hän ei tiedä mitään.»
»Ja minkä vuoksi olet tähän asti salaisuuttasi säilyttänyt? Miksi olet
odotellut siihen asti, kunnes atenalaisen kuolemantuomiota odotetaan,
ennenkuin tulet minulle kertomaan, että Arbakes on murhaaja? Ja näin
kauan epäröityäsi miksi sen nyt ilmaiset?»
»Koska -- koska --» Kalenus sammalsi nolona ja kalpeana.
»Koska», Arbakes keskeytti ystävällisesti hymyillen ja taputtaen pappia
tuttavallisesti olalle -- »koska, Kalenus ystävä, (katso nyt, tahdon
lukea sydämestäsi ja selittää tekosi syyt) -- koska sinä ensin tahdoit
antaa minun kuulustelussa sekaantua sellaiseen vyyhteen, etten löytäisi
mitään tietä sieltä pois. Silloin voitaisiin minut todistaa vikapääksi
ei vain murhaan, vaan myöskin valapattoisuuteen ja ilkeämieliseen
pahuuteen. Ja kun näin olisin joutunut verenhimoisen roskajoukon
vimmaisen vihan esineeksi, ei rikkaus eikä valta silloin kykenisi
pelastamaan minua joutumasta sen uhriksi. Ja nyt sinä tulet
salaisuuksinesi, vähää ennen kuin oikeus on tuomionsa lausunut,
ilmaisemaan, että sinä huomisaamulla voit yhdellä ainoalla sanalla
sotkea kaikkein halpamielisimmin kudotun verkon. Olet tullut
yhdennellätoista hetkellä hieromaan kauppaa vaitiolostasi, ilmottamaan,
että yritykseni kansanvihaa kiihottaa voivat sinun todistuksesi nojalla
tulla minulle itselleni vieläkin vaarallisemmiksi ja että ei
Glaukukselle, vaan nimenomaan _minulle_ leijonan kita on apposen
ammollaan. Eikö niin?»
»Arbakes», vastasi Kalenus, jonka luontainen rohkeus nyt oli tyystin
hävinnyt, »olet todella loihtija, luet ihmisen sydämestä kuin
kirjasta.»
»Se on virkaani», egyptiläinen vastasi ystävällisesti hymyillen. »No
niin, vaikene, ja kun kaikki on ohi, teen sinut rikkaaksi.»
»Anteeksi», pappi ehätti sanomaan, sillä ahneus, hänen
pääominaisuuksiaan, kuiskasi hänelle, ettei hän saisi jäädä tulevien
lupauksien varaan, »anteeksi, sanoit äsken oikein: tunnemme toisemme.
Jos tahdot minut pysymään vaiti, täytyy sinun antaa jotakin etukäteen
voidakseni uhrata Harpokrateelle.[87] Jotta ruusu, vaitiolon ihana
kukka, saisi kestävät juuret, täytyy sinun vielä tänä yönä antaa
kultavirran sitä kastella.»
»Kuinka sukkelaa ja runollista», Arbakes vastasi yhä edelleen entisellä
lempeällä äänellä, jonka oikeastaan olisi pitänyt varottaa ja pelottaa
hänen ahnetta toveriaan. »Etkö jaksa odottaa huomiseen?»
»Miksi lykkäystä? Luulet ehkä, että pelkään saavani moitteita, kun niin
myöhään esitän todistukseni annettuani viattoman niin kauan kärsiä,
ehkä senvuoksi aikailet. Ja eikö nykyinen epäröintisi ole huono merkki
vastaisesta anteliaisuudestasi.»
»Hyvä on, Kalenus, mitä vaadit minut maksamaan?»
»Henkesi on kallis ja rikkautesi suuri», pappi vastasi irvistäen.
»Entistä sukkelampaa ja runollisempaa. Mutta sano -- mikä on hinta?»
»Arbakes, olen kuullut, että jossakin salaisessa kammiossa, sen
oskilaisen holveikon alla, jolla sinun muhkea talosi lepää, on
kasottain kultaa, maljakoita ja jalokiviä, joiden arvo kykenee
kilpailemaan edesmenneen Neeron rikkauksien kanssa. Sinun kultakasasi
ei paljoakaan vähene, vaikka teetkin minusta Pompeijin rikkaimman
papin.»
»Tule, Kalenus!» Arbakes virkkoi hyväntahtoisella ja rehellisen
vakavalla äänellä, »olet vanha ystävä ja ollut uskollinen
palvelija. Sinä et halunne tuhota elämääni, varsinkin kun tahdon
palkkio-odotustasi lyhentää. Menkäämme yhdessä aarrekammioon, josta
puhuit. Silmiäsi häikäisee lukemattomien kultaharkkojen välke ja
arvaamattoman kallisarvoisten jalokivien hohto. Ja tänä yönä saat
palkkionasi kantaa aarrekammiosta niin paljon kuin yhdellä kerralla
jaksat. Kun olet huomannut, mitä ystäväsi omistaa, et liene niin hullu,
että tahdot sen tuhoa, jota onnetar näin suosii. Kun Glaukusta ei enää
ole, saat toistamiseen tehdä matkan aarrekammioon. Enkö toimi
rehellisesti ja ystävänä, mitä?»
»Oh, suurin, paras ihmisistä!» Kalenus huudahti ilosta miltei itkien,
»voitko antaa anteeksi epäoikeutetut epäilykseni jalosta luonteestasi,
henkesi ylevyydestä?»
»Vaiti! Menkäämme heti oskilaiseen holveikkoon!»