Mitä Nydialle tapahtuu Arbakeen talossa. -- Egyptiläinen säälii
Glaukusta. -- Sääli on syylliselle usein sangen epämieluista.
Muistettaneen vielä, että Nydia oli Arbakeen kehotuksesta seurannut
egyptiläistä tämän kotiin. Keskusteltuaan täällä Nydian kanssa hän oli
saanut tietää hänen epätoivoisesta ja katuvasta tunnustuksestaan, että
Glaukus olikin saanut tuon kohtalokkaan lemmenjuoman sokean tytön eikä
Julian kädestä. Toisenlaisena aikana egyptiläinen olisi löytänyt
filosofista viehätystä etsiä sen oudon ja kaikkinielevän intohimon
lähdettä ja syvyyttä, jota tuo omituinen tyttö, sokeana ja orjana oli
sydämessään kasvattanut; mutta nykyisin hänen täytyi huolehtia vain
itsestään. Ja kun Nydia parka tunnustuksensa jälkeen vaipui polvilleen
hänen eteensä ja rukoili häntä parantamaan Glaukuksen entiselleen ja
pelastamaan hänet -- sillä lapsekkaan kokemattomana hän kuvitteli tuon
synkän taitomiehen kykenevän suorittamaan molemmat -- tuumi Arbakes
itsekseen, mitenkä hän varmimmin voisi pitää Nydiaa vangittuna luonaan,
kunnes kuulustelu oli pidetty ja Glaukuksen kohtalo ratkaistu. Sillä
jos hän tähän asti tietäessään Nydian vain olevan selvillä lemmenjuoman
salaisuudesta pelkäsi suunnittelemalleen kostolle olevan esteenä, jos
tämä saisi vapaana kulkea -- esiintyä ehkä todistajanakin -- paljastaa
sen tavan, millä Glaukuksen järki oli sumennettu, ja siten se rikos,
josta häntä syytettiin, saisi liian paljon lieventäviä asianhaaroja --
kuinka paljoa enemmän hänen nyt täytyi pelätä hänen todistustaan, kun
tämä itse oli juoman antanut ja rakkautensa innoittamana, oman
maineensakin uhalla tietysti pyrki virhettään korjaamaan ja
rakastettuaan pelastamaan? Kuinka alentavaa olisikaan Arbakeen tapaisen
miehen arvolle ja maineelle paljastua esiintymään Julian intohimon
apurina ja olemaan Vesuviuksen noidan alhaisten taikuuksien kätyrinä!
Vain toivo, että Glaukus tunnustautuu Apekideen murhaajaksi, olisi
saanut hänet sellaisen nöyryytyksen kestämään, koska hänen oma
turvallisuutensa siten olisi taattu ja hänen suhteensa Ioneen ehkä
siten tulisivat hedelmällisemmiksi.
Nydia taas, joka sokeana ei paljoakaan tuntenut oikeata elämää
ja joka orjana ja muukalaisena oli aivan vieras roomalaisen lain
oikkuja käsittämään, ajatteli enemmän atenalaisen sairautta ja
mielenvikaisuutta kuin rikosta, josta hän oli kuullut tätä syytettävän,
tai vaaroja, joita lähestyvä kuulustelu saattoi tälle tarjota. Mitä
tiesi tuo tyttörukka, jota ei kukaan puhutellut, ei kukaan säälinyt,
mitä hän tiesi senaatista ja tuomiosta -- lain leikistä -- rahvaan
julmuudesta -- arenasta ja leijonan häkistä? Hän oli tottunut
ajatuksissaan yhdistämään Glaukukseen kaiken, mikä hänestä oli kaunista
ja erinomaista -- hän ei voinut kuvitellakaan, että mikään muu vaara
kuin hänen rakkautensa aiheuttama hulluus saattoi uhata tuota pyhää
olentoa. Glaukus tuntui hänestä luodun nauttimaan kaikkia elämän
suloja. _Hän_ vain oli toisen onnellista elämänjuoksua häirinnyt, hän
ei tiennyt, ei voinut uneksiakaan, että tuo kirkkaana välkkyvä voimakas
virta oli solumassa pimeyttä ja kuolemaa kohden. Ja tehdäkseen jälleen
kykyiseksi järjen, jonka _hän_ oli sumentanut, ja pelastaakseen elämän,
jonka _hän_ oli ollut tuhota, hän nyt rukoili suuren egyptiläisen apua.
»Tyttöseni», Arbakes virkkoi omista mietteistään herättyään, »sinun
täytyy jäädä tänne. Ei sinun ole sopivaa kuljeskella kaduilla ja joutua
raakojen orjien kolhittavaksi ja kynnyksiltä potkittavaksi. Ymmärrän
sinun lievän rikoksesi; tahdon tehdä voitavani sen korjatakseni. Odota
täällä kärsivällisesti pari päivää, ja Glaukus paranee.» Sen sanottuaan
hän kiiruhti huoneesta odottamatta toisen kiitoksia, työnsi salvan
ovelle ja jätti vankinsa vartioinnin erään orjan tehtäväksi.
Yksinään ja uusia tuumia hautoen Arbakes odotti aamun valkenevan ja
ryhtyi niihin toimenpiteisiin, jotka jo olemme nähneet, saadakseen
haltuunsa myöskin Ionen.
Hänen ensimäinen, onnetonta napolitarta koskeva aikeensa oli, kuten hän
oli Klodiuksellekin selittänyt, ehkäistä häntä pääsemästä Glaukuksen
kuulusteluun ja estää häntä syyttämästä Arbakesta (minkä hän
epäilyksettä tekisikin), joka jo aijemminkin oli yrittänyt raakaa
väkivaltaa omalle holhokilleen; se syytös paljastaisi hänen Glaukusta
vastaan tähtäytyneen kostonhimonsa -- hänen juonittelevan ja
petturinomaisen luonteensa -- ja siten hänen syytöksensäkin, jonka hän
oli singonnut atenalaista vastaan, joutuisi pahasti epäiltäväksi. Siitä
asti, jolloin hän aamulla tapasi Ionen ja kuuli hänen kovalla äänellä
syyttävän häntä -- hän oli ollut varma, että häntä uhkasi vielä
toinenkin vaara. Hän riemuitsi nyt, sillä hänen pyrkimyksensä olivat
onnistuneet, sillä hänen intohimonsa ja pelkonsa esine oli nyt hänen
vallassaan. Hän uskoi nyt enemmän kuin koskaan tähtien lupaaviin
ennustuksiin. Ja kun hän kävi tapaamaan Ionea huoneessa, jonka hän oli
tälle varannut salaperäisen talonsa yksinäisimpään kolkkaan -- kun hän
huomasi tämän toinen toistaan seuranneiden kohtaloniskujen musertamana
heittelehtivän kouristuskohtauksesta toiseen, intohimoisesta
kiivaudesta lamaantuneeseen väsymykseen, kaikkine hermostuneine
vaihteluineen -- ajatteli hän sittenkin enemmän hänen kauneuttaan,
jonka muotoja eivät hulluudenpuuskatkaan vääristäneet, kuin hänen
tuskaansa, jonka alkusyy hän itse oli. Turhamaisten, valoisasti
ajattelevien miesten lailla, joita onni on myötäänsä suosinut jakamalla
sekä rikkautta että lempeä, hänkin tuudittautui siihen mairittelevaan
toivoon, että kun Glaukus on tuhottu, kun hänen nimensä on laillisen
tuomion nojalla juhlallisesti kirottu, niin Glaukuksen rakkauden on
ikipäiviksi haihduttanut Ionen veljen murhasta langetettu tuomio --
ja Ionen taipumus muuttuu inhoksi; ja että hänen hellyytensä ja
intohimoinen lempensä, kaikkien niiden taitojen tukemana, joiden
mestarina hän osasi naisen mielikuvitusta ärsyttää, piankin raivaisivat
hänelle tien siihen sydämeen, josta kilpailija vastikään olisi inhoten
sysätty pois. Tällaista hän toivoi, mutta jos sekin petti, niin
kuiskasi hänelle hänen raju ja kiihkeä intohimonsa: »Tulkoon mitä
tulee, hän on ainakin _nyt_ minun vallassani.»
Mutta joka tapauksessa häntä vaivasi nyt tuskallinen ja rauhaton tunne,
joka panee vapisemaan paljastumisen mahdollisuutta ja joka aina
esiintyy sellaisissakin rikollisissa, jotka eivät omastatunnosta tiedä
mitään -- pelätään itse teon seurauksia, ja sitä pelkoa on tapana sanoa
rikoksen katumiseksi. Kampanian leuto ilma painoi raskaana hänen
rintaansa, hän kaipasi pois seudusta, jossa vaaraa ei ollut haudattu
iäksi yhdessä kuolleen kanssa. Ja kun hänellä nyt oli Ione, päätti hän
heti kun oli nähnyt kilpailijansa viimeisen kuolonkamppailun siirtyä
rikkauksineen ja Ionen, kalleimman aarteensa, kera johonkin etäisempään
maahan.
»Niin», hän itsekseen haasteli mitellen yksinäisen huoneensa lattiaa,
»niin, laki, joka antoi huostaan suojattini, sallii minun omistaa
myöskin morsiameni. Yli meren me purjehdimme etsimään uusia nautintoja,
ennen kokematonta hekumaa. Tähtieni turvissa, oman onneni merkeissä me
saavumme niihin suuriin ja rikkaisiin maihin, jotka tietojeni mukaan
vielä tuntemattomina ovat suunnattoman valtameren perukoissa.
Siellä voi tämä lemmen lämmittämä sydän jälleen uhrata jotakin
kunnianhimollekin -- sinne, kansojen pariin, joita Rooman ies ei ole
koskaan rasittanut, jotka eivät ole koskaan Rooman nimeä kuulleetkaan,
sinne minä perustan valtakuntani ja teen siellä esi-isieni uskon
jälleen kotoiseksi, uudistan kuolleen Teeben ajan, jatkan entistä
uhkeammissa maissa kruunattujen isieni hallitusta ja herätän Ionen
jalossa sydämessä kiitollisen tietoisuuden, että hän on jakanut
kohtalonsa miehen kanssa, joka kaukana entisestä yli-ikäisestä,
ränstyneestä orjien sivistyksestä on kohottanut jälleen arvoonsa kaiken
suuren alku-ainekset ja yhdistänyt valtavaan henkeen profetan ja
kuninkaan ominaisuudet.»
Tämän kilokomean yksinpuhelun jälkeen Arbakeen täytyi lähteä
atenalaisen kuulustelutilaisuuteen.
Hänen uhrinsa valjut ja painuneet posket liikuttivat häntä vähemmän
kuin hänen tarmokas esiintymisensä ja hänen otsansa rohkea asenne;
sillä Arbakesta ei niinkään paljoa säälittänyt onnettomuus kuin
miellytti rohkeus. Meissä herättää aina vastakaikua ominaisuus, jonka
huomaamme toisessa samanlaisena kuin itsessämme. Sankari itkee vähemmän
vihollisensa onnetonta kohtaloa kuin sitä lujuutta, jolla tämä sen
kestää. Kaikki olemme ihmisiä, ja niin paheellinen kuin Arbakes olikin,
oli hänessäkin osansa tätä yhteistä inhimillisyyden tunnetta. Jos hän
olisi Glaukukselta saanut kirjallisen tunnustuksen, joka paremmin kuin
muiden tuomio olisi hänet irrottanut Ionesta ja säästänyt Arbakeelta
pelon joutua myöhemmin paljastetuksi, olisi egyptiläinen pannut
kaikkensa liikkeelle pelastaakseen kilpailijansa. Jo nyt hänen vihansa
oli lauhtunut -- hänen kostonhimonsa viilennyt; hän murskasi saaliinsa,
mutta ei kostaakseen, vaan koska se oli hänen tiellään. Siitä
huolimatta hän oli entisen päättäväinen, jäntevä ja viekas
suunnitelmaansa toteuttaessaan, musertaakseen miehen, jonka tuho oli
välttämätön, jotta hänen aikeensa onnistuisivat. Ja lausuessaan
näennäisen vastahakoisesti ja säälien todistuksensa, joka tuomitsi
Glaukuksen, hän salaa ja papiston avustamana yllytti rahvaan kiihkoa,
mikä oli omansa entistä enemmän estämään senaattia armahtamasta
syytettyä. Hän oli käynyt Julian luona ja ilmaissut tälle Nydian
tunnustuksen; hän oli taitavasti tyynnyttänyt ne omantunnon tuskat,
jotka olisivat saaneet jälkimäisen mahdollisesti yrittämään armahdusta
selittämällä ne syyt, jotka olivat Glaukuksen järjen sekottaneet. Tämä
onnistui sitäkin helpommin, kun turhamainen Julia ei koskaan ollutkaan
rakastanut Glaukusta itseään, vaan tämän onnea ja mainetta; hänessä ei
ollut mitään tunnetta kaatunutta miestä kohtaan, niin, hän oikein
riemuitsi ajatellessaan sitä nöyryytystä, joka oli tullut hänen
vihaamansa Ionen osaksi. Koska Glaukuksesta ei kerran tullut hänen
orjaansa, ei tämä myöskään saanut olla hänen kilpailijansa rakastaja!
Siinä oli yllin kyllin lohdutusta hänelle. Huikentelevaisena ja
kevytkenkäisenä hän alkoi nyt kuunnella Klodiuksen rohkeita ja vakavia
kuiskauksia ja tuntui olevan taipuvainen menemään avioliittoon
tuon halveksitun, mutta ylhäissyntyisen miehen kanssa julkisesti
osottaakseen edellisen heikkoutensa ja voitetun intohimonsa toiseen.
Kaikki asianhaarat hymyilivät Arbakeelle, -- kaikki seikat pahensivat
atenalaisen asiaa.