Ione joutuu seikkailuun.
Jotkut jäivät jäljelle ottaakseen pappien mukana osaa
hautajaisateriaan, mutta Ione palasi palvelijoineen surutaloon. Ja nyt
(kun viimeiset velvollisuudet veljeä kohtaan olivat täytetyt) hänen
henkensä heräsi surullisista unelmista ja hän ehti nyt ajatella
rakastettuaan ja tätä vastaan suunnattua hirveää syytöstä. Kuten jo
olemme sanoneet, hän ei hetkeäkään epäillyt tuota luonnotonta syytöstä
todeksi, vaan häntä jäyti mitä synkin epäluulo itse Arbakesta kohtaan,
ja hän tunsi, että velvollisuus ei vain hänen lemmittyään, vaan myöskin
hänen murhattua veljeään kohtaan vaati häntä menemään preetorin luokse
puhumaan epäilyksistään, vaikkei hänellä mitään todistuksia ollutkaan.
Tiedusteltuaan palvelijoilta, jotka tähän asti olivat tahtoneet välttää
lisäämästä hänen tuskiaan eivätkä olleet sanallakaan maininneet
Glaukuksen tilasta, hän sai nyt kuulla, että tämä oli ollut
vaarallisesti sairaana, että häntä vartioitiin Sallustuksen talossa ja
että kuulustelupäivä oli jo määrätty.
»Jumalat armahtakoot!» hän huudahti, »ja olenko minä hänet näin kauan
unohtanut? Onko näyttänyt siltä, kuin olisin hylännyt hänet? Oh, minun
täytyy kiiruhtaa täyttämään velvollisuuteni -- ilmottamaan, että minä,
murhatun läheisin omainen, pidän häntä syyttömänä. Nopeaan! Nopeaan!
Hoitamaan -- vaalimaan -- suojelemaan häntä! Ja elleivät he usko minua,
elleivät he tahdo kuulla minun vakuutuksiani, jos he siitä huolimatta
ajavat hänet maanpakoon tai tuomitsevat kuolemaan, niin tahdon ainakin
jakaa saman kohtalon hänen kanssaan!»
Vaistomaisesti hän joudutti askeliaan, hapuillen sinne tänne tietämättä
itsekään, minne aikoi; milloin hän ajatteli ensin käydä preetoria
tapaamassa, milloin ensin kiiruhtaa Glaukuksen luokse. Hän kiiruhti
eteenpäin, saapui kaupungin portin kautta pitkän kadun päähän. Talojen
ovet olivat jo avoinna, mutta kaduilla näkyi vain aniharvoja
kulkijoita; kaupungin elämä oli vasta heräämäisillään, mutta kas!
eräässä kadunkulmassa hän huomasi useita miehiä seisomassa katetun
kantotuolin vieressä. Niiden joukosta kohosi muhkea vartalo, ja Ione
kirkaisi tuntiessaan miehen Arbakeeksi.
»Ihana Ione!» tämä virkkoi kohteliaasti ja olematta huomaavinaan hänen
säikähdystään, »suojattini, holhokkini! Anna anteeksi, jos häiritsen
sinua hurskaissa velvollisuuksissasi, mutta preetori, joka huolehtii
sinun kunniastasi ja pelkää, että sinä liian rajusti sekaannut
lähestyvään kuulusteluun, on tuntien sinun oudon asemasi (sillä sinä
haluat tietysti velivainajallesi tehtävän oikeutta, mutta pelkäät
samalla rakastettuasi rangaistavan), -- sinun suojattoman ja
ystävättömän tilasi ja jottei sinun tarvitsisi toimia ilman miehistä
neuvojaa ja turvaa, viisaasti ja isällisesti uskonut sinut laillisen
holhoojasi huostaan. Kas tässä kirjotus, jonka nojalla sinä joudut
minun haltuuni!»
»Musta egyptiläinen!» Ione huudahti väistyen ylpeästi syrjään, »mene
pois! Sinä juuri olet veljeni surmaaja! Vai sinun suojaasi, sinun
veristen käsien holhottavaksi tahdotaan nyt sisar uskoa! Haa! sinä
kalpenet! Omatuntosi paljastaa sinut! Sinä vapiset kostavan jumalan
uhkaavan vasaran edessä. Poistu luotani ja jätä minut suruuni!»
»Tuska on järkesi hämmentänyt, Ione», Arbakes virkkoi vaivoin saaden
äänensä pysymään rauhallisena. »Annan sinulle anteeksi. Huomaat
lopultakin minut varmimmaksi ystäväksesi. Mutta julkinen katu ei ole
oikea paikka neuvotteluille -- minun lohduttaa sinua. Tänne, orjat!
Tule, ihana suojattini, kantotuoli odottaa sinua.»
Ionen kauhistuneet palvelijat kokoontuivat hänen ympärilleen ja
vaipuivat polvilleen hänen eteensä.
»Arbakes», vanhin heistä virkkoi, »menettelysi ei ole lainmukaista.
Eikö ole kirjotettu, ettei vainajan omaisia saa yhdeksään päivään
hautajaisista alkaen häiritä heidän kodeissaan eikä rikkoa heidän
yksinäistä suruaan?»
»Nainen!» Arbakes vastasi käskevästi viitaten kädellään, »viedä
hoidokki holhoojansa katon alle ei riko suruaikaa koskevaa lakia. Sanon
sinulle, että minulla on preetorin suostumus. Tällainen viivytteleminen
on sopimatonta. Nostakaa hänet kantotuoliin!»
Näin sanoen hän kiersi jäntevän käsivartensa pelästyneen Ionen
ympärille. Tämä väistyi taaksepäin, katsoi häntä vakavasti silmiin ja
purskahti sitten hermostuneeseen nauruun.
»Hahaha! Tämäpä mainiota -- suurenmoista! Kelpo suojelija -- isällinen
laki! Haha!» Ja itsekin kauhistuen läpitunkevan ja mielipuolen naurunsa
kamalaa kaikua hän lysähti tajutonna maahan. Arbakes nosti hänet heti
kantotuoliin. Kantajat lähtivät liikkeelle, ja sillä tavalla onneton
Ione vietiin itkevien orjattarien parista pois.