Vanhanajan hautajaiset.
Arbakeen näin puuhatessa asuivat suru ja kuolema Ionen talossa. Oli sen
päivän aattoilta, jolloinka murhatun Apekideen maallinen tomu piti
juhlallisin hautausmenoin maanpoveen kätkettämän. Ruumis oli viety
Isiksen temppelistä hänen lähimmän elossaolevaa sukulaisensa luokse ja
Ione oli saanut yhtaikaa kuulla sekä veljensä kuolemasta että
syytöksestä, joka oli singottu hänen rakastettuaan vastaan. Ensimäinen
ankara mielenliikutus, joka ei anna tilaa muille tunnelmille ja orjien
vaitiolo olivat ehkäisseet häntä saamasta heti tietää siitä hirveästä
kohtalosta, joka odotti hänen lemmittyään. Hän ei tiennyt mitään toisen
sairaudesta, mielenviasta ja lähestyvästä kuulustelusta. Hän tiesi vain
syytöksen, ja juoruja hän ei uskonut. Mutta kun kerrottiin, että
Arbakes oli kantaja, vakuuttautui hän yhä varmemmaksi siitä, että
egyptiläinen itse oli syyllinen. Mutta se suuri ja tärkeä merkitys,
mikä vanhanajan ihmisten mielestä oli kaikilla läheisen omaisen
kuolemaan kohdistuvilla uskonnollisilla tavoilla, oli saanut hänetkin
tähän asti uhraamaan kaiken aikansa juuri tähän puuhaan. Ah! Hänen ei
ollut suotu suorittaa sitä hentoa ja liikuttavaa palvelusta, joka on
läheisen omaisen tehtävä, hengittää itseensä kuolevan viimeinen henkäys
-- hänen poisliitelevä sielunsa; mutta hän oli sulkenut hänen yhä
avoimet silmänsä ja vääristyneet huulensa, oli valvonut hänen pyhitetyn
ruumiinsa ääressä, kun se puhtaaksi pestynä ja öljyin hierottuna lepäsi
juhlapuvussaan norsunluisella vuoteella -- oli huoneen koristanut
lehvin ja kukin ja pannut kynnykselle uudet uhkeat kypressinoksat. Ja
näissä toimissa, itkuvirsissä ja rukouksissa Ione unohti kaiken muun.
Miellyttävimpiä vanhoja tapoja oli viedä nuoren ruumis aamuhämärässä
hautaan; sillä siten luultiin kuolemaa hennoimmin tulkittavan, ja
runollisesti he kuvittelivat, että Aurora, joka lempii nuoruutta, on
vainajan ryöstänyt saadakseen häntä syleillä, ja vaikka tämä myytti ei
nyt sopinutkaan murhattuun pappiin, säilytettiin silti vanha tapa
ennallaan.[80]
Tähdet vaalenivat jo harmahtavalla taivaalla ja yö alkoi vähitellen
hämärtyä aamuksi, kun musta, äänetön joukko seisahtui Ionen talon
edustalle. Pitkät, ohuet sainiot, jotka valju aamu sai kalpeilta
näyttämään, loivat vipajavaa valoa joukkoon ja saivat siten syntymään
juhlallisen ja jännittyneen mielialan. Ja äkkiä alkoi kuulua hidasta ja
surullista soittoa, jonka kaiku kiiri pitkin autioita ja elottomia
katuja; ja naiskuoro (jota roomalaiset runoilijat usein nimittävät
_praeficae'ksi_) viritti tibioin ja myysialaisten luuttujen säestämänä
seuraavan laulun:
_Hautausvirsi_.
Yl' kynnyksen, jot' oksat kypressin
Nyt kaunistaa, ei ruusut kirkkahat,
Sun saatamme me tuonen majoihin,
Me, kyynelöivät viime vierahat.
On outo eessäs taivaltaasi tie,
Mi tummaan päätyy maahan varjojen,
Se takaisin ei kulkijaansa vie,
Mi virran synkän ehti äyräillen.
Ei naurut, laulut siellä sullen soi,
Ei riemua suo siellä päivä, yö,
Vain Argon immet työssään vaikeroi,
Titanin maksaa tuonen lintu syö,
Sisyfos vaivoin paattaan vierittää,
Mi vuorelt' alas luisuu uudestaan,
Ja Tantalosta jano näännyttää,
Ja Geryon-jätti tempoo tuskissaan.
Nuo siellä näät sä varjot kalvakat,
Ja Pluton synkän, kammokatseisen;
Sä veneeseen jo tummaan tuijotat,
Mi yli vie sun virran vainaiden.
Siis tulkaa, viime ystävyyden-työ[81]
Me hälle suokaamme jo joutuisaan!
Jo kiihkeänä kutsuu soihtuin vyö,
Hän rukoellen oottaa rannallaan.
Kun laulun sävelet olivat haipuneet pois, jakaantui joukko kahtia, ja
purppurakatoksella suojatuilla paareilla kannettiin Apekideen ruumis
ulos jalat eteenpäin. Mustiinpuettujen soihdunkantajien saattama
designaattori eli juhlallisten menojen ohjaaja antoi merkin ja kulkue
lähti hitaasti liikkeelle.
Edellä kulkivat soittajat juhlallista marssia kaiuttaen --
vienoäänisempien soitinten rauhallisen sävyn katkaisi usein
sururumpujen raskas ja hurja räminä; sitten seurasi tilattu
laulukuoro laulaen hautausvirsiään; naisäänien joukosta kuului myöskin
poikien laulua, niiden hento nuoruus oli räikeänä vastakohtana
kuolemanajatukselle. Mutta koomilliset henkilöt ja _archimimus_ (joiden
tehtävänä oli kuvata kuollutta elävänä) -- jotka tavallisesti olivat
mukana hautaussaattueessa --, oli jätetty pois tästä hautauksesta, joka
osanottajissa oli omansa herättämään niin hirveitä muistoja.
Viimeksi tulivat Isiksen papit valkeissa vaatteissaan, paljain jaloin
ja pitäen tähkiä käsissään. Ruumiin edessä kuljetettiin vainajan ja
hänen atenalaisten esi-isiensä kuvia. Ja aivan paarien takana käveli,
orjattariensa parissa vainajan ainoa elossa oleva sukulainen -- paljain
päin ja hajahapsin, kasvot marmorinkalpeina, mutta ryhdikkäänä ja
rauhallisena; vain silloin tällöin, kun musiikin herättämä herkkä
ajatus sai hänet erikoisesti tuntemaan surunsa taakan, hän peitti
kasvonsa käsillään salatakseen kyynelensä; sillä hänen luonteensa ei
ollut purkaa rajusti tuskaansa hurjin elein, raskain huokauksin, jotka
ovat luonteenomaisia heikkotahtoisemmille. Siihen aikaan kuten ainakin
kaikki syvä tunne oli äänetöntä ja rauhallista.
Noin saattue kulki kaupungin katuja ja saapui kaupunginportin kautta
muurin ulkopuolelle »Hautojen tielle», jonka matkailija vielä nytkin
näkee.
Polttorovio oli tehty karsimattomista petäjänpölkyistä
alttarintapaiseksi, ja oksien lomissa olivat tarvittavat poltinaineet;
ja rovion ympärillä tummat kypressit humisivat hautauslauluaan.
Kun paarit oli laskettu polttoroviolle, asettui joukko sen toiselle
sivulle ja Ione nousi ylös ja seisoi hetken liikkumatta ja ääneti
hengettömän ruumiin ääressä. Vainajan piirteistä oli kadonnut
väkivaltaisen kuoleman jättämä vääntynyt ilme. Iäksi olivat haihtuneet
kauhu ja epäily, intohimoinen sisäinen taistelu, uskonnollinen pelko,
menneisyyden ja nykyhetken kamppailu, tulevaisuuden toivo ja pelko! --
missä nyt näkyi tuolla salaperäisen rauhan tasaamalla otsalla ja
liikkumattomilla huulilla jälkeäkään niistä intohimoista, jotka kerran
olivat innoittaneet tuon pyhitettyyn elämään pyrkineen nuoren miehen
mielen? Sisar katseli viimeistä kertaa veljeään, eikä ääntäkään
kuulunut joukosta. Oli jotakin kamottavaa, mutta samalla rauhottavaa
tuossa vaijennassa; ja se loppuikin yhtäkkiä -- kauan pidätetyn
epätoivon huutoon.
»Veljeni, veljeni!» orpo tyttöparka huudahti heittäytyen paareille,
»sinä, joka et maan matosellekaan tehnyt pahaa -- ketä vihamiestä sinä
saatoit ärsyttää? Oi, tähänkö siis on tultu? Herää! Herää! Me kasvoimme
yhdessä -- näinkö me eroamme? Et ole kuollut -- nukut vain! Herää,
herää!»
Hänen läpitunkevan äänensä sävy liikutti katselijat sääliin, ja he
puhkesivat vihlovaan valitukseen. Se pelästytti, toinnutti Ionen; hän
katsahti nopeasti ja tyrmistyneenä ympärilleen, ikäänkuin olisi vasta
nyt huomannut muitakin olevan mukana.
»Ah!» hän huoahti, »_me emme olekaan yksin_!»
Hetken perästä hän nousi ja hänen kalpeat, kauniit kasvonsa olivat
jälleen tyynet ja rauhalliset. Hennoin vapisevin käsin hän avasi
vainajan silmäluomet;[82] mutta kohdatessaan toisen lasittuneen
elottoman katseen, kiljahti hän kuin olisi nähnyt edessään aaveen. Pian
hän kuitenkin tointui ja yhä uudestaan ja uudestaan hän suuteli
vainajan silmiä, huulia, otsaa ja otti koneellisesti ja haluttomasti
veljensä temppelin ylipapilta soihdun.
Äkkiä puhjennut soitto, virinnyt laulu ilmottivat, että pyhä liekki oli
sytytetty.
_Tuulen hymni_.
1.
Tullos pilvitanhuiltas,
Tuuli, ilman valtias!
Pyhä meillen aina oot,
Kun he sua kutsukoot,
Läntisnä jos mailla liidät,
Taikka kaakon siivin kiidät,
Tai yl' vetten yltyväin
Idäst' ennät temmeltäin,
Taikka ko'ista kukkain kulet,
Konsa syttyy taivaan tulet,
Lempeänä liehuen,
Nymfein kera kuiskien.
2.
Taukoo kotvaks karkelusta,
Saaos sulo-suitsutusta,
Ehompaa kuin konsanaan
Tempen rinteell' uhrataan,
Taikka Kypron lehväin alla,
Taikka Rhodon rantamalla.
Hurmotuoksut sulle suomme
Tulviellen sulle tuomme
Myrhaa, nardust', thymosta,
Kohoomaan koht' taivasta.
3.
Tuuli ylhä, iäinen,
Lähde elon kaikkien,
Lahjamme sä ota vastaan,
Suomaas on mi ainoastaan!
Herää, liekki läikykäs,
Herää, tuuli, huimaks tullen!
Liekki, saaos lempimäsi
Tuuli, saa mi kuuluu sullen!
4.
Jo saapuu tuuli syöksyen;
Kas kuinka tuleen se jo tarttuu,
Mi kasvaa räiskyin, hulmuten,
Ja korkeaksi kohta karttuu.
Ja liekit leimuu, huimenee,
Ja tuulen humu tuimenee.
Kiertää tulikielekkeet,
Ja säihkyin lentää säkeneet;
Jättiläiseks yltyy
Liekit, kunnes kyltyy
Vihdoin lepäämään
Syliin tuulispään.
Kas, kuin luonnon mahdit nuo
Lempens' surmaksensa suo!
5.
Sylkyttäkää suitsukkeita,
Soinnuttakaa kanteleita!
Irti kahlehista maan
Ynnä kuolon kalvakkaan
Tyrmästä jo nouskosi,
Liekin käet sua hautavi.
Henki, kirpos kahleesi!
6.
Kuin tuulet vapaat vaeltaa
Halk' ilman merten aukeain,
Niin elon tuskat unhottain
Sun sielus siivittyä saa.
Ah, Styksin tumman jättäen
Sä kiitää saathan riemuiten
Jo lehtoon heljään autuaitten,
Miss' osan sulomman te saitten.
Et orja tuonen oo, et maan.
Sä sielu, vapaa oot. Ja me?
Taakkamme koska taukookaan?
Sun luokses konsa saavumme?
Ja nyt kohosi ylös pilviin ratiseva liekki. Se valaisi kirkkaiksi
tummat kypressit. Kipinät lentelivät yli korkean muurin, ja varhain
työssään ahertavat kalastajat huomasivat kummakseen, että meren laineet
äkkiä saivat punaisen hehkun.
Mutta Ione seisoi yksinään, erillään joukosta, ja kasvot käsien
peitossa hän ei huomannut liekkejä, kuullut valitushuutoja eikä
soittoa. Hänet oli vallannut vain yksi tunne: yksinäisyyden. Hän ei
ollut vielä päässyt siihen rauhottavaan mielialaan, jolloin me
tunnemme, ettemme olekaan yksin -- että _vainajatkin_ voivat olla
luonamme.
Tuulenviri auttoi roviolle asetettujen poltinaineiden tehoa. Hetki
hetkeltä liekki pieneni, leimahti jälleen, tuprusi kipinöitä ja vihdoin
kuoli kokonaan -- elämän vertauskuva. Joka vastikään oli ollut täynnä
elämänhaluista toimintaa ja tulta, oli nyt muuttunut kuolleeksi
tuhkakasaksi.
Viimeisen hehkun sammuttivat orjat; tuhka koottiin. Poltetun ruumiin
jäännökset sekotettiin harvinaisimpaan viiniin ja kallisarvoisimpaan
tuoksunesteeseen ja pantiin hopeiseen uurnaan, joka juhlallisin menoin
sijotettiin läheiseen, tien varrella olevaan hautakappeliin; mukaan
pantiin pieni, kyynelien täyttämä pullo ja pikkuraha, joka oli aijottu
vihaista lauttamiestä varten.[83] Hautakappeli koristettiin kukin ja
köynnöksin, alttarille sytytettiin pyhä tuli, ja seinillä riippui
liekehtiviä lamppuja.
(Mutta kun seuraavana päivänä pappi saapui uusin, tuorein lehvin
hautakappeliin, huomasi hän, että joku tuntematon käsi oli sen
pakanalliselle laitteille laskenut vihreän palmunoksan. Hän jätti sen
paikoilleen tietämättä, että se oli kristittyjen hautausmerkki).
Kun ylläkuvatut menot oli suoritettu, pirskotti muuan _praeficae'istä_
kolmasti jokaista mukanaollutta puhdistavalla laakerinoksalla sanoen
viimeisenä sanana:
»Ilicet!» (menkää!) -- Ja juhlallisuudet olivat lopussa.
Mutta ennenkuin erottiin laulettiin vielä tuo liikuttava
hyvästijättö-laulu »_Salve Eternum_»[84] itkien ja moneen kertaan.
_Salve eternum_.
1.
Hyvästi, oi sielu vapaa!
Hyvästi, oi uurna pyhä!
katseet, kaihoin etsein yhä
Kallistamme, ah, ei tapaa.
Tuonen rauha-rannoille
Kiiruhdit jo eellämme.
Mutta hetket nopsaan vaihtuu,
Esirippu eestä haihtuu.
Salve, salve!
Uurna kallis, hyvästi!
Hyvästi, sä tuhka pyhä!
Salve, salve!
2.
Ilicet -- ire licet --
Seurata miks saa me emme?
Hautas olkoon sydämemme!
Suloisesti lepää siellä,
Yhtyämme tuonen tiellä.
Lohdun minkä meille suo
Pisarat nuo pyhän veen?
Väikkyänsä miksi luo
Soihdut sumun kyyneleen?
Muistoas ei murra aika,
Taukoo ei sen pyhä taika.
Kalma riisti kaikkemme,
Varjo vain on elomme.
Salve, salve!
3.
Ilicet -- ire licet!
Sammuu soihdut, värjyvät,
Äänet ilmaan häipyvät,
Elementit omans' saa,
Sulle aamu aukeaa.
Varjoin kesken väikkyen
Autuaitten kenttää kuljet,
Sieltä tänne silmäten
Lempes sydämiimme suljet.
Salve, salve!
Hetkeks ruusut huoneessas
Heloaan vain soivat,
Kypressit sun kummullas
Aina vihannoivat.
Salve, salve!