Lukijalle kuvataan Glaukuksen tilaa. -- Ystävyyttä koetellaan. --
Vihamielisyys heikentyy. -- Rakkaus pysyy samanlaisena, sillä rakastava
on sokea.
Ilta alkoi jo hämärtää, ja pompeijilaisten iloiset huvittelupaikat
alkoivat nopeasti täyttyä. Yökulkijain piirteissä saattoi nyt nähdä
tavallisesta poikkeavaa vakavuutta. Haasteltiin pienissä ryhmissä ja
joukoissa, ikäänkuin siten saataisiin hälvennetyksi sitä osaksi
tuskallista, osaksi nautintoa antavaa mielialaa, jonka keskustelun aihe
oli omansa heissä herättämään. Oli kysymys elämästä ja kuolemasta.
Muuan nuori mies kiiruhti Fortunan temppelin pylväistön ohi -- ja
niin nopeasti, että hän vauhdillaan antoi aikamoisen iskun kunnon
kansalaisen, Diomedeen, lihakkaaseen ja uhkeaan ruumiiseen, tämä kun
oli juuri menossa esikaupungissa olevaan huvilaansa.
»Kas tuotakin!» kauppias huudahti vaivoin säilyttäen tasapainonsa.
»Missä silmäsi ovat? Vai luuletko, ettei minussa ole tuntoa? Jupiter
auttakoon! Oletpa iskenyt minun parempaan osaani, toinen samanlainen
pukkaus, ja minun henkeni vaeltaa Hadeessa!»
»Ah, Diomedes, sinäkö se oletkin? Anteeksi varomattomuuteni. Olin
hajamielinen, sillä mietiskelin juuri elämän vaihtelevaisuutta. Glaukus
parka, ah! Kukapa olisi uskonut!»
»Mutta sanohan minulle, Klodius, ottaako senaatti todella asian
tutkiakseen?»
»Ottaa. Rikos on kuulemma aivan erikoista laatua, joten senaatin
itsensä täytyy se käsitellä, ja siksipä liktorit saavatkin Glaukuksen
käsiinsä.[77]
»Häntä tutkitaan siis julkisesti?»
»Saat olla varma. Missä olet ollut, kun et sitä tiedä?»
»Olen juuri tullut Napolista, jonne lähdin asioille päivää jälkeen
murhan -- kauheata, että rikos sattui samana yönä, jolloin hän oli
vieraanani!»
»Hänen syyllisyyttään ei käy epäileminenkään», Klodius huomautti
yliolkaisesti. »Ja kun tämäntapainen raskas rikos tutkitaan ennen
tavallisia pikkurikkomuksia, ehtii tuomio langeta jo ennen
amfiteatterikilpailuja.»
»Kilpailuja! Suuret jumalat!» Diomedes huudahti kauhusta värähtäen. »Ei
suinkaan häntä tuomita pedoille viskattavaksi -- niin nuorta ja
rikasta!»
»Niin käy, mutta hänhän onkin kreikkalainen. Jos hän olisi roomalainen,
löydettäisiin tuhansittain lieventäviä seikkoja. Tuollaisia muukalaisia
voi kyllä heidän onnensa päivinä sietää, mutta onnettomuuksien heitä
kohdatessa emme saa unohtaa, että he oikeastaan ovat orjia. Me,
ylhäissyntyiset, olemme tosin aina helläsydämisiä; ja hänen kohtalonsa
tulisi aikalailla siedettäväksi, jos me saisimme hänet tuomita, ja mitä
on, meidän kesken sanoen, joku Isiksen pappi? -- mitä Isis itse? Mutta
roskaväki on taikauskoista; se vaatii verta pyhänsä häväisemisestä. On
vaarallista olla mukautumatta yleiseen mielipiteeseen.»
»Entä se jumalankieltäjä -- kristitty, natsarealainen tai mikä hänen
nimensä on?»
»Oh, se koira rukka! Jos hän uhraa Kybelelle tai Isikselle, niin hänet
armahdetaan. Ellei, niin tiikeri hänet saa. Melkein luulen niin käyvän,
mutta tuomio sen asian ratkaisee. Me puhumme, vaikka uurna vielä on
tyhjä. Ja kreikkalainenkin voinee välttää oman kirjaimistonsa kuolemaa
uhkaavan Th:n.[78] Mutta tarpeeksi jo tästä ikävästä asiasta. Kuinka
ihana Julia jaksaa?»
»Kiitos, hyvin.»
»Tervehdykseni hänelle. Mutta kuuntele! Tuo ovi narisee saranoillaan;
se on preetorin talo. Ken sieltä tulee? Polluks avita, sehän on
egyptiläinen! Mitä asiaa hänellä lienee julkiselle ystävällemme?»
»Nähtävästi hänellä on ollut jotakin sanottavaa murhasta», Diomedes
sanoi. »Mutta mikä lienee ollut rikoksen aihe? Glaukushan aikoi juuri
mennä naimisiin murhatun sisaren kanssa.»
»Niinpä kyllä. Jotkut väittävät Apekideen olleen sitä avioliittoa
vastaan. Heidän välillään kuuluu olleen ankara torailu. Glaukus oli
humalassa -- niin, hän oli aivan tajuton, kun hänet maasta nostettiin,
ja kuuluu olevan vielä nytkin -- viinikö, pelkoko, katumusko, furiatko
vai öiset remut sen ovat aiheuttaneet, sitä en tiedä.»
»Mies parka! Onko hänellä hyvä asianajaja?»
»Paras -- Gaius Pollio, taitava puhuja. Hän on jaellut rahoja kaikille
rappiolle joutuneille ihmisille ja ylhäissyntyisille tuhlareille, jotta
he pukeutuisivat rääsyihin ja kuljeskelisivat ympäri kaupunkia vannoen
Glaukukselle ystävyyttä ja sulattaakseen kansalaisten kivisydämiä
sääliin (Glaukus tuskin sentään viitsii tällaisten miesten kanssa edes
haastella, vaikka he tekisivät hänestä keisarin! -- Olen oikeamielinen
hänelle, hän oli todellinen ylimys seuraa valitessaan). Mutta sellaiset
puuhat ovat muutenkin turhia. Isis on juuri nykyisin erikoisessa
kansansuosiossa.»
»Nytpä juolahtaakin mieleeni. Minulla on paraikaa tavaroita
Aleksandriassa. Niin, Isistä pitää suojella.»
»Niin oikein. Hyvästi nyt, vanha ystävä. Tapaamme toisemme taas pian.
Ellei niin käy, meidän täytyy silloin amfiteatterissa lyödä vedot.
Glaukuksen onnettomuus on saanut kaikki laskuni sekaisin! Hän oli
uskaltanut vedon Lydonin, gladiaattorin hyväksi; minun täytyy nyt tehdä
aivan uudet taulukot. _Vale_!»
Klodius jätti hitaan Diomedeen vaeltamaan kotiaan kohden ja kulki itse
eteenpäin hyräillen itsekseen kreikkalaista laulua ja täyttäen yöilman
hienoilla tuoksuilla, joita levisi hänen lumivalkeista vaatteistaan ja
aaltoilevista kiharoistaan.
»Jos», hän mietiskeli, »Glaukus heitetään leijonan eteen, ei Julialla
enää ole ketään parempaa rakastajaa kuin minä olen; ehkä hän silloin
suostuu minuun -- ja luulenpa, että minun täytyy naida hänet. Jumalat
auttakoot! Peli ei tahdo enää oikein luistaa -- minun sormiani
tarkataan jo kovin epäluuloisesti nappulapussia ravistaessani. Kirottu
Sallustus uhkaa milloin hyvänsä minut paljastaa, ja jos saadaan
selville, että norsunluun alla on lyijyä, niin hyvästi silloin hyvät
illalliset ja hyvätuoksuiset kirjeet. -- Klodius on silloin mennyttä
miestä. Parempi on naida, heitän pelin ja etsin onneani (tai ehkä
paremmin Julian onnea) keisarin hovista.»
Tällaisia kunnianhimoisia (mikäli Klodiuksen kaltaisen miehen aikeista
voi tätä jaloa nimeä käyttää) suunnitelmia hautoen peluri huomasi äkkiä
jonkun lähestyvän. Hän kääntyi ja näki edessään Arbakeen tummat
piirteet.
»Terve, jalo Klodius! Anteeksi, että häiritsen, mutta etköhän voisi
sanoa minulle, missä Sallustus asuu?»
»Se on vain jonkun askelen päässä tästä, viisas Arbakes. Entä onko
Sallustuksella tänäiltana joku juhla?»
»En tiedä», egyptiläinen vastasi, »en minä ainakaan ole niitä, joita
hän tahtoo nähdä seurassaan. Mutta tiedäthän, että Glaukus, murhaaja,
on nyt siinä talossa.»
»Ah! Tuo hyväsydäminen epikuurolainen uskoo kreikkalaisen
viattomuuteen. Nytpä muistankin, että hän meni takuuseen Glaukuksen
puolesta ja vastaa hänestä siksi, kunnes tuomio langetetaan.[79]
Sallustuksen talo onkin hauskempi kuin vankila, varsinkin tuo forumin
vankityrmä. Mutta minkätähden menet tapaamaan Glaukusta?»
»Mitä, jalo Klodius, eikö ole tehtävämme koettaa pelastaa häntä.
Rikkaan henkilön tuomitsemisella on aina paha vaikutus. Puhuisin
mielelläni hänen kanssaan -- olen kuullut hänen jo tointuneen -- ja
tiedustelisin hänen rikoksensa syitä. Ne ovat ehkä senluontoisia, että
ne tekevät helpommaksi häntä puolustaa.»
»Sinä olet jalosydäminen, Arbakes!»
»Jalomielisyyteen on viisaan pyrittävä», egyptiläinen virkkoi
vaatimattomasti. »Missä onkaan Sallustuksen talo?»
»Näytän sinulle tien, jos tahdot jonkun askelen viipyä seurassani.
Mutta kerro, mitä on tullut siitä tyttöraukasta, jonka atenalainen
aikoi naida -- murhatun papin sisaresta?»
»Ah! Hän on kuin järkensä kadottanut. Toisinaan hän kiroo murhaajan --
sitten vaikenee äkisti -- huudahtaa jälleen: 'Mutta miksi kiroon häntä?
Oi, veljeni! Glaukus ei ole murhaajasi -- en koskaan sitä usko!' Sitten
hän taas alkaa, taas vaikenee, jälleen kauhistuneena mutisee itsekseen:
'Mutta jos se sittenkin on hän!'»
»Onneton Ione!»
»On hyvä kumminkin, että hautausvelvollisuudet ovat estäneet häntä
liian paljoa ajattelemasta Glaukusta ja itseään; ja sekavien
tunteittensa vallassa hän ei ole vielä huomannut, että Glaukusta on
julkisesti syytetty ja että hän joutuu oikeusistuimen eteen. Vasta kun
hautajaiset ovat ohi, pystyy hän muuta ajattelemaan. Ja silloin,
pelkään, on hänen ystäviensä melko epämieluista katsella, kuinka hän
yrittää pelastaa veljensä murhaajaa.»
»Sellainen häväistysjuttu olisi saatava ehkäistyksi.»
»Toivon sitä varten jo ryhtyneeni muutamiin varokeinoihin. Olen hänen
holhoojansa ja olen juuri saanut asianomaisen luvan viedä hänet
hautajaisten jälkeen talooni. Siellä hän on, jumalat sen suokoot,
hyvässä turvassa.»
»Olet tehnyt oikein, viisas Arbakes. Ja tuossa on Sallustuksen talo.
Jumalat sinua suojelkoot! Mutta odotahan, Arbakes -- miksi sinä elät
niin salassa ja yksinäsi? Sanovat, että _voit_ olla hyvinkin iloinen --
mikset salli minun johtaa sinua Pompeijin nautintoihin? Uskallan
vakuuttaa, että tunnen ne paremmin kuin kukaan muu.»
»Kiitän sinua, jalo Klodius, sinun johdollasi voisin ehkä _filyraan_
pukeutua, mutta minun ikäisenäni ollaan jo huonoja oppilaita.»
»Oh, ei pelkoa! Olen seitsenkymmenvuotiaitakin opastanut. Sitäpaitsi
rikkaat eivät koskaan ole vanhoja.»
»Imartelet. Piakkoin ehkä muistutan sinua lupauksestasi.»
»Saat koska tahansa käskeä Markus Klodiusta. Ja nyt: _vale_!»
»No niin», egyptiläinen puheli itsekseen, »en ole verenhimoinen mies.
Tahdon pelastaa tuon kreikkalaisen, jos hän rikoksen tunnustettuaan
luovuttaa minulle Ionen iäksi ja vapauttaa minut paljastamisen
pelosta. Ja minä voin hänet pelastaa pakottamalla Julian puhumaan
lemmenjuomasta, mitä seikkaa varmasti pidetään lieventävänä
asianhaarana. Mutta jos hän kieltää rikoksensa, häpeää Julia tunnustaa
mitään, ja hänen täytyy kuolla -- kuolla, koska hän on minun
kilpailijani elävänä -- kuolla, koska hän edustaa minua kuolleena!
Tunnustaneeko hän? Eiköhän häntä saisi vakuutetuksi siitä, että hän on
houreissaan verityön tehnyt? Sellainen tunnustus takaisi minulle
paremman turvan kuin hänen kuolemansa. Hm! Meidän täytyy koetta
yrittää.»
Astellen kapeaa katua Arbakes saapui Sallustuksen talolle. Portin
edessä hän huomasi kadulla pitkin pituuttaan makaavan tumman, viittaan
kääriytyneen olennon.
Niin hiljaa se makasi ja niin oudon hämärä se oli ulkopiirteiltään,
että joku muu kuin Arbakes olisi tuntenut taikauskoista pelkoa, että
siinä nyt oli joku noista julmista _lemuureista_, jommoisia kaikkialla
kummittelee niiden talojen kynnyksien edessä, joissa ennen ovat
asuneet. Mutta Arbakes ei välittänyt sellaisista haamuista.
»_Nouse_!» hän virkkoi koskettaen jalallaan maassa makaavaa, »olet
tielläni.»
»Haa! Kuka olet?» olento huudahti kimakalla äänellä, ja kun hän oli
noussut, valaisi tähtien tuike hänen kalpeat kasvonsa ja tessalialaisen
Nydian valottomat silmät. »Kuka olet? Tunnen sinun hirveän äänesi.»
»Sokea tyttö! Mitä sinä teet täällä tähän aikaan? Hyi! Onko tämä nyt
sopivaa sinunlaisellesi ja ikäisellesi? Kotiisi, tyttö!»
»Tunnen sinut», Nydia virkkoi matalalla äänellä, »olet egyptiläinen
Arbakes». Sitten aivankuin äkillisestä päähänpistosta hän heittäytyi
toisen jalkoihin ja syleillen hänen polviaan hän huudahti rajuin,
intohimoisin elein: »Oi, pelottava ja mahtava mies, pelasta hänet! --
pelasta! Hän ei ole vikapää -- minä olen syyllinen. Hän makaa tuossa
talossa sairaana -- kuolevana, ja minä -- minä olen kaikkeen syynä.
Eivätkä tahdo päästää minua sisälle -- he ajavat sokean tytön ulos. Oi,
paranna hänet! -- Sinä tunnet varmasti jonkun ruohon -- jonkun taian --
jonkun vastajuoman -- sillä lemmenjuoma on hänen järkensä sumentanut.»
»Vaiti lapsi! Tiedän kaikki. -- Unohdat, että seurasin Juliaa
noita-akan asunnolle. Todennäköisesti hän on juoman antanut, mutta
hänen maineensa vuoksi sinun täytyy olla vaiti. Älä itseäsi syytä, mikä
tapahtuu, sen täytyy tapahtua. Sillävälin käyn katsomassa syytettyä --
ehkä hänet vielä voi pelastaa. Kotiisi!»
Arbakes riistihe irti epätoivoisen tessalittaren syleilystä ja kolkutti
lujasti ovelle.
Hetken perästä työnnettiin raskaat salvat sisäpuolelta syrjään ja
ovenvartija kysyi puoliavoimesta ovesta, kuka ulkona oli.
»Arbakes. -- Tärkeää asiaa Sallustukselle. Koskee Glaukusta. Tulen
preetorilta.»
Unelias, haukotteleva vartija päästi komean egyptiläisen sisälle.
Samassa syöksähti Nydia esiin. »Kuinka hänen laitansa on?» hän
huudahti. »Sano minulle -- sano!»
»Ah, tyttöriepu, oletko yhä siellä? Häpeä! Hän on kuulemma jo
tajuissaan.»
»Jumalille kiitos! Ja sinä et tahdo päästää minua sisään? Ah, minä
rukoilen sinua --»
»Päästääkö sinua? En. Saisinpa olkapäilleni kauniin tervehdyksen, jos
sinunlaisiasi laskisin taloon. Mene kotiisi!»
Ovi lyötiin kiinni, ja Nydia istahti raskaasti huoaten toistamiseen
kylmille kiville, ja peittäen vaippaan kasvonsa hän jatkoi raskasta
valvontaansa.
Arbakes astui trikliniumiin, jossa Sallustus paraikaa illasti
vapautetun suosikkiorjansa kera.
»Mitä! Arbakes! Ja tähän aikaan! -- Ota tämä malja!»
»Ei, kunnon Sallustus. Tulen asioille, en nauttimaan. Kuinka suojattisi
jaksaa? Kaupungilla puhutaan, että hän jälleen on tolkussaan.»
»Ah, se on totta», hyväntahtoinen mutta kevytmielinen Sallustus vastasi
pyyhkien silmäkulmaltaan kyynelen, »mutta hänen hermonsa ovat vielä
niin ärtyneet ja voimansa murtuneet, että vain vaivoin tunnen entisen
loistavan ja iloisen toverini. Mutta outoa on, ettei hän itse voi
mitenkään selittää, mikä aiheutti hänen äkillisen mielenhäiriönsä. Hän
muistaa vain hämärästi, mitä on tapahtunut ja väittää juhlallisesti
vastoin sinun todistustasi, viisas egyptiläinen, olevansa viaton
Apekideen murhaan.»
»Sallustus», Arbakes virkkoi vakavana, »ystäväsi asemaa tarkastaessa
tulee ottaa huomioon erikoisia seikkoja. Ja jos me saamme hänet
tunnustamaan rikoksensa ja sen vaikuttimet, voi vielä paljon toivoa
senaatilta, sillä kuten tiedät, senaatilla on valta höllentää tai
tiukentaa lakia. Sentähden olen ollut neuvottelemassa kaupungin
korkeimman viranomaisen luona ja saanut häneltä luvan keskustella tänä
yönä yksityisesti atenalaisen kanssa. Tietänet, että huomenna pidetään
ensimäinen kuulustelu.»
»Hyvä on», Sallustus sanoi, »olet itämaisen nimesi ja maineesi
arvoinen, jos hänestä saat mitään irti, mutta voithan yrittää. Glaukus
parka! -- Ja hänellä kun oli niin mainio ruokahalu! Nyt hänelle ei enää
kelpaa mikään!»
Tämä ajatus liikutti syvästi tuota hyväsydämistä epikuurolaista. Hän
huoahti ja käski orjiensa täyttää maljan.
»On myöhä», egyptiläinen huomautti. »Salli minun heti tavata ystäväsi!»
Sallustus suostui ja näytti tietä pieneen huoneeseen, jota ulkopuolelta
kaksi uneliasta orjaa vartioi. Ovi aukeni. Arbakeen pyynnöstä Sallustus
poistui, ja egyptiläinen oli yksin Glaukuksen kanssa.
Kapean vuoteen ääressä paloi sirolla jalustalla, jommoiset siihen
aikaan olivat niin tavallisia, pieni lamppu. Sen liekit valaisivat
atenalaisen kalpeita kasvoja, ja Arbakestakin liikutti se muutos, mikä
niillä oli tapahtunut. Raikas väri oli kadonnut, poski oli kuopalla,
vavahtelevat huulet valjut, ankara oli ollut taistelu järjen ja
hulluuden, elämän ja kuoleman välillä. Glaukuksen nuoruus ja voima oli
voittanut. Mutta hengen tuoreus -- elämän elämä, sen kunnia ja mehu --
oli iäksi hävinnyt.
Egyptiläinen istahti vuoteen ääreen. Glaukus makasi yhä mykkänä
huomaamatta häntä. Pitkän vaijennan jälkeen Arbakes vihdoin virkkoi:
»Glaukus, olemme olleet vihamiehiä. Tulen luoksesi yksinäni ja yön
hiljaisena hetkenä -- ystävänäsi, ehkä pelastajanasikin.»
Niinkuin metsäkauris säikkyy tiikerin tieltä, niin Glaukuskin
hypähti pystyyn kauhistuen kuulemaansa terävää ääntä ja nähdessään
äkkiä vihamiehen edessään. Heidän katseensa kohtasivat toisensa,
ja kummallakaan ei sillä hetkellä ollut voimaa väistää toisen
katsetta. Väri tuli ja katosi atenalaisen poskilla ja egyptiläisen
pronssinhohteinen poski sai kalpeamman häivän. Vihdoin syvästi
huokaisten ja otsaansa tarttuen Glaukus kääntyi poispäin, käpertyi
kokoon ja mutisi:
»Uneksinko yhä vielä?»
»Et, Glaukus, olet hereillä. Tämän oikean käden ja isäni pään kautta
vannon, että näet edessäsi miehen, joka voi henkesi pelastaa. Kuule!
Tiedän, mitä olet tehnyt, mutta tiedän myöskin lieventävät asianhaarat,
joista sinulla ei ole aavistustakaan. Olet murhaaja -- se on totta,
himomurhaaja; älä kiellä -- älä tuijota -- nämä silmät ovat nähneet.
Mutta voin sinut pelastaa. -- Voin näyttää toteen, kuinka sinä menetit
järkesi ja lakkasit olemasta vapaasti ajatteleva ja toimiva ihminen.
Mutta kyetäkseni sinut pelastamaan sinun täytyy rikoksesi tunnustaa.
Allekirjota tämä paperi, jossa tunnustat surmanneesi Apekideen, ja sinä
vältät kamalan kohtalosi.»
»Mitä sanoja ne ovat? -- Murhaaja ja Apekides! Enkö itse nähnyt hänen
makaavan verissään maassa? Ja sinä tahdot minulle vakuuttaa, että minä
olen ollut murhaaja! Mies, sinä valehtelet! Pois luotani!»
»Älä kiivastu, Glaukus, älä hätäile. Teko on todistettu. Sinä
tietystikään et enää muista, mitä houreissasi olet tehnyt, että olet
tehnyt sellaista, mitä selvin järjin et edes ajatellut. Mutta salli
minun virkistää lamaantunutta muistiasi. Tiedäthän, että kuljitte papin
kanssa kiivaasti väitellen keskenänne hänen sisarestaan; tiedät, että
hän oli kiivas, ja puoleksi natsarealaisena hän tahtoi kääntää sinutkin
ja hän käytti purevia sanoja, hän moitti elintapojasi ja vannoi, ettei
sallisi sinun menevän avioliittoon Ionen kanssa, ja silloin sinä
raivoissasi suoritit äkillisen tihutyösi. Kas niin, muistatko nyt? Lue
tämä papyruslehti; siihen on kirjotettu samaa -- vahvista se nimelläsi,
ja sinä olet pelastettu.»
»Barbaari, anna tänne se kirjotettu valhe, jotta saan sen repiä
palasiksi! Minäkö Ionen veljen murhaaja! Minäkö tunnustaisin, että olen
hiuskarvaakaan taittanut siltä, jota hän rakastaa! Salli minun
mieluummin kuolla tuhat kertaa!»
»Vaiti!» Arbakes virkkoi matalalla ja sähisevällä äänellä. »On vain
yksi vaihtoehto -- tunnustuksesi ja allekirjotuksesi tai amfiteatteri
ja leijonan kynnet!»
Suunnatessaan katseensa kärsivään Glaukukseen huomasi egyptiläinen
ilokseen, mikä vaikutus hänen viimeisillä sanoillaan oli. Kauhu
kouristi atenalaisen piirteitä -- hänen huulensa vavahtivat -- kammon
ja kummastuksen ilme häivähti hänen otsallaan ja silmissään.
»Suuret jumalat!» hän hiljaa huudahti. »Mikä muutos onkaan tapahtunut!
Joku päivä sitten oli elämäni ruusuista ilakoimista -- Ione oli minun
-- nuoruus, terveys, lempi takasivat minulle auvon autuuden, ja nyt --
kipu ja tuska, hulluus, häpeä ja kuolema! Ja minkätähden? Mitä olen
tehnyt? Oh, olen varmaankin yhä hullu!»
»Kirjota, ja olet pelastettu!» egyptiläinen virkkoi lempeällä äänellä.
»Kiusaaja, en koskaan!» Glaukus kirahti raivon puuskassaan. »Et tunne
minua, et tunne atenalaisen ylvästä mieltä! Kuoleman äkkikuva minua
hetkeksi kamotti, mutta pelko on jo ohi. Häpeä elää iäti! Kuka
senvuoksi nimensä antaa pelastaakseen ajallisen elämänsä? Kuka vaihtaa
kirkkaat ajatukset pimeihin päiviin? Kuka tahtoo itsensä myydä ja olla
tahrattuna kunnian ja rakkauden silmissä? Ja jos onkin joku sellainen
raukka, joka sellaista tietä tahtoo nauttia jonkun vuoden lisää tätä
kurjaa elämää, älä luule, egyptiläinen, tahrainen barbaari, löytäväsi
sellaista miehestä, joka on polkenut samaa ruohoa kuin Harmodius ja
hengittänyt samaa ilmaa kuin Sokrates. Mene! Anna minun elää
tarvitsematta halveksia itseäni -- tai kuolla ilman pelkoa!»
»Ajattele tarkemmin! Leijonan kynsiä! Hurjan joukon hohotuksia! Sen
ilonihkuisia katseita, kun se näkee sinun raadellut jäsenesi! Nimeäsi
halveksitaan! Ruumiisi jää hautaamatta! Häpeä, josta tahdot päästä, on
iäti nimeesi sidottu.»
»Erehdyt! _Sinä_ olet hullu! Häpeä ei ole koskaan siinä, että toiset
lakkaavat kunnioittamasta, vaan siinä, että itse halveksii itseään.
Menetkö nyt? Sinua katsella on inhottavaa! Olen aina sinua vihannut,
nyt sinua halveksin!»
»Menen», Arbakes sanoi häveten ja raivostuneena, mutta samalla säälien
ihaillen uhriaan. »Menen. Näemme toisemme vielä kahdesti. Kerran
oikeussalissa -- toisen kuolemasi ovella. Hyvästi!»
Egyptiläinen nousi hitaasti, kietoi vaipan ympärilleen ja lähti. Hän
tapasi Sallustuksen, jonka silmät jo olivat alkaneet taistella viinin
synnyttämän uneliaisuuden kanssa. »Hän on vielä tolkuton tai
uppiniskainen. Ei ole mitään toivoa.»
»Älä sano niin», Sallustus sanoi. Hänellä ei ollut kaunaa atenalaisen
syyttäjää vastaan, sillä hän itsekään ei ollut liian vakavaryhtinen
mies, ja hän oli enemmän liikutettu ystävän onnettomuudesta kuin
vakuutettu hänen syyttömyydestään. »Älä sano niin, egyptiläiseni.
Sellainen kunnon maljankallistaja on kaikin mokomin pelastettava.
Bakkus Isistä vastaan.»
»Saamme nähdä», egyptiläinen vastasi.
Naristen avautuivat salvat -- ovi oli auki. Arbakes oli avoimella
kadulla, ja Nydia parka yhä istui odottamassa.
»Tahdotko hänet pelastaa?» hän huudahti tarraten hänen käteensä.
»Lapsi, seuraa minua kotiini. Tahdon puhua sinulle -- hänen asiastaan
tahdon kanssasi haastella.»
»Ja sinä tahdot pelastaa hänet?»
Sokean tytön harovaan korvaan ei tullut vastausta. -- Arbakes oli
mennyt eteenpäin. Nydia epäröi hetken, ja sitten hän seurasi äänetönnä
egyptiläistä.
»Minun täytyy ottaa huostaani tuo tyttö», tämä itsekseen tuumi. »Hän ei
saa kenellekään hiiskua lemmenjuomasta. Ja turhamainen Julia kyllä
varoo paljastamasta itseään.»