Muutamat henkilöt kohtaavat toisensa. -- Erillään kulkeneet virrat
yhtyvät samaan mereen syöksyäkseen.
Kärsimättömänä utelemaan, oliko Julia saanut annetuksi hänen
vihaamalleen kilpailijalle myrkkyjuoman ja mikä vaikutus sillä
oli ollut, Arbakes päätti illan ehtiessä käydä hänen luonaan
uteliaisuuttaan tyydyttämässä. Kuten jo olen huomauttanutkin, oli
siihen aikaan tapana miesten pitää mukanaan vyöhön kiinnitettyjä
vahatauluja ja piirrintä (stilus); vyö otettiin tavallisesti kotona
pois. Tämä kirjallisiin töihin käytetty väline, stilus, oli samalla
myöskin terävä ja vaarallinen ase. Sellaisella[74] Kassiuskin pisti
Caesaria senaatin istunnossa. Arbakes otti siis vyönsä ja vaippansa ja
lähti kotiaan tukien askeleitaan pitkällä sauvallaan, sillä hänen
käyntinsä oli vielä jonkun verran horjuvaa (vaikkakin toivo ja
kostonylty ja hänen oma syvä lääkeopillinen taitonsa olivat saaneet
hänen terveytensä miltei ennalleen), Arbakes lähti Diomedeen asunnolle
päin.
Ja kaunis on etelän kuutamo! Sen ilmastossa yö seuraa niin nopeasti
päivää, että hämärä tuskin ja tuskin ehtii niiden välille siltaa
rakentamaan. Hetkeksi vain taivas saa tummemman purppuranhohteen --
tuhansin rusopilvet heijastuvat veteen -- varjo voittaa pian valon --
ja heti lukemattomat tähdet syttyvät taivaalle -- kuu nousee -- yö on
valtiaaksi päässyt!
Välkehtien ja hennosti värähdellen kuun säteet valaisevat Kybelelle
pyhitettyä, ikivanhaa puistoa -- uhkeat puut, joiden iästä ei
muistitietokaan voi mitään sanoa, luovat pitkät varjonsa maahan, ja
niiden oksien lomitse vilkkuvat tähdet, rauhallisina ja tuttavallisina.
Lehdon keskeltä kohoavan pienen pyhäkön häikäisevä valkeus on jyrkkänä
ja miltei pelottavana vastakohtana ympäristön tummalle lehvistölle; se
viittasi pyhyydellään ja juhlallisuudellaan siihen tarkotusperään,
johon lehto oli vihitty.
Nopein ja varovin askelin Kalenus hiipi puiden katveessa ja saapui
kappelin edustalle, ja taitavasti taivuttaen syrjään sen takaosaa
peittävät oksat hän kätkeytyi tiheikköön. Kätkö oli niin täydellinen,
ettei hänen tarvinnut pelätä kenenkään häntä huomaavan puitten takaa.
Taas näytti kaikki rauhalliselta lehdossa; kaukaa vain kuului jonkun
yöllisen mässääjän huutoja tai soiton säveleitä, sillä puheenaolevan
seudun asukkaat silloin kuten nytkin harrastivat mielellään musiikkia
kesäöitä kaduilla viettäessään, raikkaassa ilmassa ja kalpeassa
kuunvalossa nautittiin näin leudosta päivästä.
Kukkulalta, jolle puisto oli raivattu, näkyi puitten lomitse kaukainen
purppuranhohteinen meri, sen rannalla Stabiaeen valkoiset huvilat ja
etäällä harmaat Lektiarian kalliot, jotka sulivat taivaan sineen. Juuri
nyt ilmestyi komearyhtinen Arbakes puistikon laitaan, ja siinä hänen
tielleen osui Apekides, joka oli tullut tapaamaan Olintusta.
»Hm! Apekides!» Arbakes huudahti tuntien ensi silmäyksellä papin,
»viimeksi tavatessamme olit vihamieheni. Olen siitä asti halunnut sinua
tavata, sillä toivon, että taas olet minun suojattini ja ystäväni.»
Kuullessaan egyptiläisen äänen Apekides säpsähti, pysähtyi paikalla ja
katsahti häneen ilmein, joista huokui katkeraa halveksintaa ja
kostonhimoa.
»Kurja petturi!» hän virkkoi vihdoin, »olet siis vielä kerran haudan
välttänyt! Mutta älä luule, että sinun toistamiseen onnistuu kietoa
minut verkkoihisi. _Retiarius_, olen asein varustettu sinua vastaan.»
»Vaikene!» Arbakes huudahti hiljaa, mutta tämän kuninkaitten
jälkeläisen ylpeys oli saanut pahan iskun niistä loukkaavista sanoista,
jotka pappi oli hänelle singonnut, sitä todistivat hänen vavahtelevat
huulensa ja uhkaaviin ryppyihin vakoutunut otsansa. -- »Vaiti! Puhu
hiljemmin! Joku voisi kuulla sanasi, ja jos jonkun toisen korva kuin
minun --.»
»Uhkaatko? -- Mitä siitä, vaikka koko kaupunki olisi minua kuulemassa?»
»Esi-isieni henget eivät sallisi minun antaa anteeksi sinulle. Mutta
jäähän ja kuule minua! Olet raivoissasi siitä, että aijoin tehdä
väkivaltaa sisarellesi. -- Ei, ei, rauhotu, rauhotu, hetkeksi vain,
rukoilen sinua. Olit oikeassa; intohimo ja mustasukkaisuus olivat
saaneet minut valtaansa -- olen sitä hulluuttani katkerasti katunut.
Anna minulle anteeksi; minä, joka en keltään kuolevaiselta ole armoa
rukoillut, pyydän sinua nyt antamaan minulle anteeksi. Kuule, tahdon
rikokseni korjata -- pyydän sinulta sisaresi kättä. -- Älä kauhistu --
mieti, mitä on tuon kelvottoman kreikkalaisen tarjoama avioliitto minun
esittämäni rinnalla! Mittaamatonta rikkautta -- sukuperä, jonka
rinnalla kaikki kreikkalaiset ja roomalaiset nimet ovat kuin
eilispäivän lapsia -- salaiset tiedot -- mutta senhän kaiken jo tiedät!
Anna minulle sisaresi, ja koko tuleva elämäni on vain hetken
hairahduksen korjaamista!»
»Egyptiläinen, vaikkapa minä suostuisinkin, niin sisareni inhoo sitä
ilmaakin, jota sinä hengität. Mutta minun on omatkin kärsimykseni
unohdettava, annan sinulle anteeksi sen, että olet minua käyttänyt
petoksiesi työaseena, mutta en koskaan sitä, että viettelit minut
paheittesi rikostoveriksi -- sinä -- valapatto ja heittiö mies. Vapise!
Juuri nyt valmistelen tuumaa, joka paljastaa sekä sinut että sinun
väärät jumalasi. Sinun ylelliset ja kirkemäiset elintapasi tuodaan
päivänvaloon -- sinun mutisevat oraakkelisi tehdään naurettaviksi --
Isiksen epäjumalankuva ja temppeli joutuvat ihmisten pilkan esineiksi
-- Arbakeen nimi leimataan häpeän merkillä. Vapise!»
Arbakeen otsalle kihonnutta vihan punaa oli seurannut kalmankalpeus.
Hän katsoi ympärilleen varmistuakseen, ettei kukaan ollut näkemässä; ja
sitten hän suuntasi tumman ja synkän katseensa pappiin sellaisin raivon
ja uhkan ilmein, että jokainen, jota ei Apekideen lailla pyhä, tulinen
into kannustanut, olisi sellaisesta katseesta sortunut. Mutta kääntynyt
nuori mies kesti sen ja katsoi puolestaan rohkean halveksivasti
Arbakesta.
»Apekides», egyptiläinen virkkoi matalalla, vapisevalla äänellä, »varo!
Mitä aijot tehdä? Puhu -- mieti, ennenkuin vastaat -- onko viha saanut
sinut liikaa kiirehtimään, vai onko sinussa kypsynyt joku varma
päätös?»
»Minä puhun sen totisen Jumalan kutsumuksesta, jonka palvelija minä nyt
olen», kristitty vastasi uljaasti, »ja vakuutettuna siitä, että Hänen
armonsa turvissa inhimillinen rohkeus uskaltaa lopettaa sinun petoksesi
ja väärän jumalasi palvonnan. Ennenkuin aurinko kolmasti on noussut,
tiedät kaiken! Vapise, musta taikuri, ja hyvästi!»
Egyptiläisen rinnassa heräsivät yhtäkkiä kaikki ne rajut ja mustat
intohimot, jotka hän oli perinyt esi-isiltään ja synnyinmaastaan,
mutta jotka hän tähän asti oli osittain voinut kätkeä viekkaan
tottuneisuutensa ja kylmän filosofiansa verhoon. Ajatus seurasi
nopeasti toista. Hän näki edessään esteen, joka ehkäisi häntä
laillisestakin avioliitosta Ionen kanssa. -- Glaukuksen esitaistelija
kamppailussa, joka jo kerran oli pirstonnut hänen suunnitelmansa --
sama mies hänen nimensä häpäisijänä -- sen jumalattaren paljastajana,
jota hän palveli, vaikka hän ei häneen uskonutkaan -- hänen omien
petoksiensa ja hurjistelujensa ilmiantajana. Hänen rakkautensa,
maineensa, elämänsäkin olivat nyt vaarassa -- päivä ja hetkikin jo
näkyi suunnitellun hänen kukistamisekseen. Hän huomasi toisen puheesta,
että Apekides oli kääntynyt kristinuskoon; hän tunsi sen jäykän
sitkeyden, joka kannusti tuon uskon tunnustajia. Tuossa oli hänen
vihamiehensä. Hän tarttui stilukseensa -- vihamies oli hänen
vallassaan! He olivat nyt kappelin edustalla. Vielä kerran hän katsahti
ympärilleen -- hän ei nähnyt ketään lähettyvillä -- hiljaisuus ja
autius ikäänkuin houkuttelivat häntä tihutyöhön.
»Kuole siis, raivotuuminesi!» hän sopersi. »Pois este, joka on minun
onnellisen kohtaloni tiellä!»
Ja juuri kun nuori kristitty oli kääntynyt poistuakseen puistosta,
Arbakes kohotti kätensä korkealle Apekideen vasemman olan takaa ja
työnsi terävän aseensa kahdesti hänen rintaansa.
Apekides kaatui sydämeen iskettynä -- hän kaatui äänetönnä,
valittamatta pyhän kappelin porrasastimelle.
Arbakes katseli uhriaan vielä hetken eläimellisen iloisena vihollisesta
saamastaan voitosta. Mutta pian hän huomasi vaaran, joka häntä uhkasi.
Hän pyyhki aseensa puhtaaksi pitkään ruohoon ja uhrinsa vaatteisiin,
kietoi vaipan ympärilleen ja oli jo lähteä, mutta huomasikin edessään
nuoren miehen, joka omituisen hoippuvin askelin oli tulossa häntä
vastaan. Kirkas kuutamo valaisi täysin hänen kasvonsa, jotka tässä
kalpeassa valossa näyttivät marmorinkelmeiltä. Egyptiläinen tunsi
Glaukuksen. Onneton kreikkalainen lauleskeli hajanaisia pätkiä
hymneistä ja pyhistä oodeista, kaikki sikin sokin.
»Haa!» egyptiläinen ajatteli huomaten heti toisen tilan ja arvaten sen
hirveät syyt. »Hornanjuoma tehosi siis, ja sallimus on sinut lähettänyt
tänne minun tuhotakseni kaksi vihollista yhtaikaa.»
Nopeasti, ennenkuin tämä ajatus ehti edes valmiiksi kypsyä, hän pujahti
kappelin taakse ja piiloutui sitä suojaavaan pensastoon; täältä hän
pälyili toista uhriaan, niinkuin tiikeri luolastaan tähyy saalistaan.
Hän huomasi välähtelevän ja rauhattoman tulen atenalaisen kirkkaissa ja
kauniissa silmissä; jäykät kouristukset väänsivät hänen piirteensä ja
vääristivät hänen sinertävät huulensa. Hän huomasi, että kreikkalainen
oli jo kadottanut järkensä. Mutta kun Glaukus saapui Apekideen ruumiin
ääreen, josta tumma verivirta hiljalleen valui ruohoon, ei näin
odottamaton ja kamottava näky voinut olla pysähdyttämättä häntä, niin
sekaisin kuin hänen ajatuksensa pyörivätkin. Hän seisahtui, pani käden
otsalleen ikäänkuin ajatukset kootakseen ja huudahti sitten: »Kuule,
Endymion,[75] nukutko noin sikeässä? Mitä kuutar on sinulle kuiskinut?
Sinä saat minut kateelliseksi, on aika jo herätä» -- hän astui lähemmä
nostaakseen ruumista.
Omaa heikkouttaan muistamatta egyptiläinen syöksyi lymypaikastaan, ja
kreikkalaisen kumartuessa hän iski tämän kumoon kristityn ruumiin yli
ja alkoi sitten keuhkojensa koko voimalla huutaa:
»Hei, kansalaiset! Apuun! Tänne! Tänne! Murhaa! Murhaaja pyhän
temppelinne edessä! Apuun, tai murhaaja pääsee pakoon!» Huutaessaan hän
painoi jalkapohjansa Glaukuksen rinnalle; turhaa varovaisuutta; sillä
myrkyn vaikutuksesta ja iskun voimasta kreikkalainen makasi liikkumatta
ja tajutonna, silloin tällöin vain kuului hänen huuliltaan katkonaisia,
käsittämättömiä sanoja.
Seisoessaan paikallaan odottaen niiden tuloa, joita hän yhä huuteli
apuun, Arbakes tunsi rinnassaan jonkinlaista katumusta, ehkä sääliä --
rikkomuksistaan huolimatta hänessä silti oli inhimillisiä tunteita;
Glaukuksen turvaton tila -- hänen hapuilevat sanansa -- hänen pimennyt
järkensä liikutti egyptiläistä enemmän kuin Apekideen kuolema, ja hän
sanoi puoliääneen:
»Kurja tomukasa! -- ihmisjärki parka! _Missä on nyt sinun henkesi?_
Voisin sinua armahtaa, kilpailijani! Mutta sallimusta täytyy totella --
minun turvallisuuteni vaatii sinut uhrikseen.» Nyt hän huusi entistä
lujemmin ikäänkuin epäröintinsä tukahduttaakseen; ja otettuaan
Glaukuksen vyöstä stiluksen hän kastoi sen murhatun miehen vereen ja
pani sen ruumiin viereen.
Pian saapuikin paikalle ihmisiä läähättäen, toisilla käsissään sainiot,
jotka kuutamossa olivat aivan tarpeettomat, mutta joiden punerva,
vipajava loimu sai puitten tummuuden entistä selvempänä piirtymään. He
ympäröivät kohtauspaikan.
»Nostakaa tuo ruumis», egyptiläinen sanoi, »ja vartioikaa tarkoin
murhaajaa!»
Ruumis käännettiin, ja suuri oli katselijoiden kauhu ja pyhä suuttumus,
kun he tuossa elottomassa tomumajassa näkivät kunnioitetun Isiksen
papin; mutta ehkä vieläkin suurempi oli heidän ällistyksensä
huomatessaan syytetyn loistavaksi ja ihailluksi atenalaiseksi.
»Glaukus!» he huudahtivat yhteen ääneen. »Kuka olisi uskonut!»
»Olisin pikemmin luullut», muuan virkkoi naapurilleen, »että
egyptiläinen itse on murhaaja.»
Paikalle saapui nyt kenturio, ja hänelle antoi kokoontunut joukko
tilaa.
»Mitä? Verta vuodatettu? Kuka murhaaja?»
Kaikki osottivat Glaukusta.
»Haa! Mars avita, hänhän on itse kuin uhri. Ken häntä syyttää?»
»Minä», Arbakes sanoi ojentautuen ylväänä esiin, ja jalokivet, jotka
hänen vaatteistaan välkähtivät arvon soturin silmiin, vakuuttivat
tälle, että todistaja oli arvokas henkilö.
»Anteeksi -- nimesi?» hän kysyi.
»Arbakes; se on luullakseni tuttu nimi Pompeijissa. Puistossa
kävellessäni näin kreikkalaisen ja papin vakavasti haastelevan
keskenään. Panin erikoisesti merkille edellisen horjuvat askelet,
kiivaat eleet ja kovaäänisen esiintymisen; hän näytti joko tuiki
humalaiselta tai sekapäiseltä. Äkkiä näin hänen tempaavan stiluksensa
-- syöksyin esiin -- mutta liian myöhään tekoa ehkäisemään. Hän oli
kahdesti osunut uhriinsa ja oli kumartunut ruumista tarkastamaan, kun
minä kauhistuen ja inhoten tuollaista veritekoa iskin hänet maahan. Hän
kaatui vastustelematta, mikä vielä enemmän vahvistaa epäilyksiäni,
ettei hän ollut täysin tolkussaan tihutyötä suorittaessaan; sillä
vastikään vaikeasta sairaudesta tervehtyneenä en voinut kovinkaan
voimakasta iskua antaa, ja kuten tiedätte, Glaukus on nuori ja väkevä.»
»Hän avaa silmänsä -- hänen huulensa liikkuvat!» soturi virkkoi. »Puhu,
vanki! Mitä vastaat syytökseen?»
»Syytökseen -- hahaha! Sepä oli hauska tapaus; kun se vanha noita-akka
usutti käärmeensä kimppuuni ja Hekate nauroi suu ammollaan -- mitä
saatoin tehdä? Mutta olen sairas -- minuun koskee -- käärme on pistänyt
minua. Viekää minut vuoteeseen ja hakekaa lääkäri. Vanha Asklepios[76]
itse saapuu varmasti, kun hän kuulee, että olen kreikkalainen. Oi,
auttakaa -- auttakaa -- minä palan! -- kuolema ja kadotus, minä palan!»
Ja rajusti kiljahtaen atenalainen kaatui lähinnä seisovien syliin.
»Hän hourailee», upseeri virkkoi säälien, »ja raivonpuuskassaan hän
surmasi papin. Onko kukaan muu läsnäolijoista nähnyt häntä tänään?»
»Minä olen», muuan sanoi. »Näin hänet aamulla. Hän kulki myymäläni ohi
ja puhuttelikin minua. Minusta hän näytti yhtä terveeltä ja järkevältä
kuin kuka tahansa meistä.»
»Ja minä näin hänet puoli tuntia sitten», toinen huomautti. »Hän kulki
kadulla itsekseen mutisten samoin elein, jotka egyptiläinen vastikään
kuvasi.»
»Todistajan lausunto siis vahvistuu, se on siis oikea. Hänet täytyy
viedä preetorin eteen; vahinko, niin nuori ja niin rikas! Mutta rikos
on kamala: Isiksen pappi, virkapuvussaan ja vanhimman temppelimme
edessä murhattuna!»
Nämä sanat saivat joukon enemmän kuin tähän asti huomaamaan, mikä
inhottava pyhyyden häväistys oli tapahtunut. Seisoskelijat värähtivät
hurskaasta kauhusta.
»Ei ihme, että maa vapisee», muuan uskalsi, »kun se saa kantaa
kamarallaan tuollaista konnaa!»
»Vankityrmään -- pois!» kaikki huusivat.
Mutta äkkiä kuultiin läpitunkevan, iloisen äänen laulavan:
»Ha-ha, mikä ihana, huvittava näytäntö!» Laulaja oli sama nuori nainen,
jonka keskustelun Medonin kanssa olemme jo esittäneet.
»Se on totta -- tämähän sattuukin sopivasti kuin amfiteatterinäytäntöjä
varten!» monet huudahtivat. Ja kun tämä muistettiin, hävisi katsojista
kaikki sääli syytettyä kohtaan. Hänen nuoruutensa ja kauneutensa vain
lisäsivät hänen kelpoisuuttaan arenataisteluihin.
»Tuokaa tänne joku lauta -- tai kantotuoli, jos sellainen on saatavissa
-- ruumis viedä pois!» Arbakes virkkoi. »Isiksen pappia ei viedä
temppeliin niinkuin tavallinen kaatunut gladiaattori korjataan
arenalta.»
Joukko laski nyt Apekideen ruumiin kunnioittavasti maahan, kasvot
ylöspäin, ja monet miettivät jo keinoja, miten viedä ruumiin niin,
etteivät alhaiset kädet sitä saastuttaisi.
Kun joukko jo oli hajaantua mikä minnekin, tunkihe joukon läpi paikalle
voimakas mies, ja kristitty Olintus seisoi aivan egyptiläisen edessä.
Hänen katseensa viivähtivät hetkeksi kuvaamattoman kauhun ja
tuskan elein surmatun verisillä kasvoilla, joilla vielä näkyivät
väkivaltaisen, äkillisen kuoleman selvät jäljet.
»Murhattu!» hän sanoi. »Onko intosi vienyt tähän? Ovatko he keksineet
sinun jalon aikeesi ja kuolemallasi ehkäisseet oman häpeänsä
paljastamisen?»
Hän kääntyi äkkiä, ja hänen silmänsä kohtasivat egyptiläisen
juhlalliset piirteet.
Kristityn katseessa ja asenteessa saattoi hyvin nähdä sen inhon ja
vihan, mitä hän tunsi miestä kohtaan, jonka tiesi niin vaaralliseksi ja
paheelliseksi. Mutta se katse oli kuin linnun, joka tuijottaa
krokodiiliin -- niin äänetön se oli ja kauhistunut. Mutta Olintus pääsi
pian tämän äkillisen kauhuntunteen herraksi, hän osotti oikealla
kädellään Arbakesta ja sanoi syvällä ja lujalla äänellä.
»Murhaaja on tuon ruumiin ääressä! Kuka on murhaaja? Astu esiin,
egyptiläinen, sillä niin totta kuin Herra elää, minä uskon, että _sinä_
olet murhamies!»
Arbakeen synkillä piirteillä häivähti hetkeksi levoton ja neuvoton
ilme, mutta se väistyi heti uhman ja vihan tieltä, kun katselijat tämän
odottamattoman ja kiivaan syytöksen kiihottamina kerääntyivät lähemmä
noita kahta voimakasta esiintyjää.
»Tiedän», Arbakes virkkoi ylpeänä, »kuka syyttäjäni on, ja käsitän
myöskin, minkätähden hän minua ahdistaa. Miehet ja kansalaiset,
tietäkää siis, että tuo mies on kiihkeimpiä natsarealaisia eli
kristittyjä, kuten he itseään nimittävät! Onko ihme, että hän
pahansuopana syyttää egyptiläistä egyptiläisen papin murhasta!»
»Tunnen hänet! Tunnen sen koiran!» kuului useita ääniä. »Se on
kristitty Olintus -- tai paremminkin ateisti; hän kieltää jumalat!»
»Rauhottukaa, veljet», Olintus virkkoi arvokkaasti, »ja kuulkaa
minua! Tuo murhattu Isiksen pappi oli ennen kuolemaansa kääntynyt
kristinuskoon. Hän oli paljastanut minulle tuon egyptiläisen inhat
paheet ja taikuudet -- Isis-patsaan mutinat ja valheet. Hän aikoi tehdä
paljastuksensa julkisesti. _Hän_, vieras, joka ei ketään loukannut,
kuinka hänellä vihamiehiä? Kuka muu saattoi vaatia hänen vertaan kuin
se, joka pelkäsi hänen todistustaan? Kuka tätä todistusta pahimmin
pelkäsi? Egyptiläinen Arbakes!»
»Kuulkaa häntä!» Arbakes sanoi, -- »kuulkaa häntä! Hän pilkkaa jumalia.
Kysykää, uskooko hän Isikseen?»
»Saatanko pahaan henkeen uskoa?» Olintus huomautti rohkeana.
Kauhun värähdys puistatti joukkoa. Mutta kristitty, joka oli varautunut
alati kohtaamaan vaaroja ja joka hetken innostuksessaan unohti kaiken
varovaisuuden, jatkoi:
»Takaisin, epäjumalan palvelijat! Tätä ruumista ei kuljeteta teidän
turhamielisissä ja jumalaa häpäisevissä hautausmenoissanne. Meidän,
Kristuksen seuraajien velvollisuutena on suorittaa viimeinen
kunnianosotus kristitylle. Minä vaadin tämän tomun itselleni taivaan ja
maan suuren luojan nimessä!»
Niin juhlallisin ja käskevin äänin ja korostuksin kristitty lausui nämä
sanat, että joukko pelkäsi syytää häneen vihansa ja kiihkonsa tunteet,
jotka heidän sydämensä olivat täyttäneet. Ja tuskinpa koskaan, -- aina
siitä asti, jolloin Lusifer ja pääenkeli kiistelivät Vapahtajan
ruumiista -- on maalarin nerolle tarjoutunut sopivampaa kuvausaihetta
kuin minkä ylläesitetty joukkoryhmitys tarjosi. Tummat puut -- uhkea
temppeli -- täysikuu valaisemassa murhatun ruumista -- vinhasti
edestakaisin liikehtivät tulisoihdut -- katselijoiden monivivahteiset
kasvonpiirteet -- syrjään siirretyn atenalaisen tajuton ruumis -- ja
etualalla ennen kaikkea Arbakes ja kristitty -- edellinen täydessä
pituudessaan kohoten koko joukon yläpuolelle, kädet ryntäillä, otsa
synkkänä, silmät uhmaa säihkyen, huulet uhkan ja ivan hymyssä;
jälkimäisen ryppyiset ja elähtäneet piirteet ilmaisivat vielä käskevän
luonteen majesteetillista voimaa, ankarat ja suorat piirteet, rohkea ja
avoin katse, rauhallinen arvokkuus ja juhlallinen vakavuus, kaikki tämä
teki todella sen ylhäisen, myötätuntoa herättävän vaikutuksen, jonka
hän oli tahtonut herättää; vasemmalla kädellään hän viittasi
ruumiiseen, oikea oli koholla taivaaseen.
Kenturio astui nyt esiin ja kysyi:
»Kuulehan, Olintus, tai mikä nimesi lienee, perustuuko Arbakeehen
kohdistamasi syytös selviin todistuksiin vai onko se vain epäluulo?»
Olintus oli vaiti; egyptiläinen hymyili pilkallisesti.
»Sinä siis tahdot Isiksen papin ruumiin haudata natsarealaisella eli
kristillisellä tavalla?»
»Tietysti.»
»Vanno siis tuon temppelin, Kybelen kuvapatsaan, Pompeijin vanhimman
pyhän kautta, että tuo kuollut mies oli teidän uskolaisianne!»
»Petetty mies! Minä halveksin teidän epäjumalianne, inhoon teidän
temppeleitänne! Kuinka siis voisin vannoa Kybelen nimeen?»
»Pois, pois tuo ateisti! Pois! Maa nielee meidät, jos me vielä
hetkenkin siedämme pyhässä puistossa tuollaista jumalankieltäjää --
kuolemaan!»
»_Villipedoille_!» kuului joukosta naisen ääni. »_Meillä on nyt mies
leijonalle ja toinen tiikerille_!»
»Kun sinä, oi natsarealainen, siis kiellät Kybelen, niin mihinkä
jumalaamme sinä uskot?» sotilas kysyi joukon huudoista välittämättä.
»Kuulkaa tuota pilkkaa!» joukko kiljui.
»Oi teitä, kuuroja ja sokeita!» kristitty jälleen puuttui puheeseen
korottaen ääntänsä. »Voitteko te uskoa puisiin ja kivisiin kuviin?
Kuvitteletteko, että niillä on silmät nähdä, korvat kuulla, kädet
auttaa teitä? Onko tuo mykkä, ihmiskäden muovailema kuvapatsas todella
jumalatar? -- onko ihminen sen tehnyt? -- Ah! Ihminen sen on luonut.
Katsokaa! Huomatkaa itse sen avuttomuus -- ja oma hulluutenne!»
Näin sanoen hän syöksyi kappeliin, ja ennenkuin katsojat
aavistivatkaan, mihin hän pyrki ja mitä aikoi, hän sysäsi puisen
kuvapatsaan jalustaltaan maahan.
»Katsokaa!» hän riemuitsi, »jumalattarenne ei kykene kostamaan
puolestaan! Voiko tuollaista esinettä palvoa?»
Enempää hän ei saanut puhua. Niin rohkean julkea oli pyhän häväistys ja
lisäksi Pompeijin pyhitetyimmällä paikalla, että hitaimmatkin
raivostuivat. Kuin yhteisestä sopimuksesta joukko syöksyi puhujan
kimppuun, ja ellei kenturio olisi ehtinyt väliin, olisi Olintus
tuokiossa revitty palasiksi.
»Rauhottukaa!» soturi huusi käskevänä. »Viekäämme tämä hävytön
pilkkaaja laillisen oikeusistuimen eteen! Olemme jo turhaan aikaa
haaskanneet. Jättäkäämme molemmat rikolliset viranomaisille! Nostakaa
papin ruumis kantotuoliin -- kuljettakaa se hänen kotiinsa!»
Samassa astui esiin muuan Isiksen pappi.
»Minä vaadin tämän ruumiin itselleni, pappissäätymme tapojen mukaan.»
»Papin toivo täytettäköön», kenturio vastasi. »Kuinka on murhaajan
laita?»
»Tajuton ja näyttää nukkuvan.»
»Ellei rikos olisi niin saastainen, säälisin häntä. Eteenpäin!»
Kääntyessään Arbakes kohtasi Isiksen papin katseen -- se oli Kalenus.
Ja jokin tuossa merkitsevässä ja synkässä välkkeessä sai egyptiläisen
itsekseen mutisemaan:
»Lieneekö hän ollut murhatyön todistajana?»
Nainen astui joukosta esiin ja silmäili tarkasti Olintusta. »_Jupiter
avita, väkevä koljo! Nythän meillä on tiikerillekin miehensä.
Kummallekin pedolle yksi_.»
»Eläköön!» joukko tohisi, »mies leijonalle, toinen tiikerille! Mikä
onni! Eläköön!»