Lemmenjuoma -- sen teho.
Kun Glaukus palasi kotiinsa, näki hän Nydian istuvan puutarhan
pylväistössä. Tämä oli odotellut hänen kotonaan jo kauan ja luullut
hänen pian tulevan. Tuskaisena, pelokkaana, kärsimätönnä hän oli
päättänyt käyttää ensimäistä sopivaa tilaisuutta koetellakseen
lemmenjuomaa, mutta yhtäkaikki hän kauhistui sitä ratkaisevaa
silmänräpäystä.
Poltteisen rohkeana, sydän jyskyen, posket hehkuen Nydia siis oli
vuottanut Glaukuksen paluuta. Tämä saapui käytävään ensimäisten
tähtien tuikahtaessa taivaankumussa ja ilman vielä väreillessä
purppuranhohdettaan.
»No, lapseni, minuako olet vuotellut?»
»En, olen hoivannut kukkia ja olen hieman lepäillyt.»
»Tänään on ollutkin kuuma päivä», Glaukus virkkoi istahtaen pylväsrivin
sivulla olevalle penkille.
»Varsin lämmin.»
»Kutsutko Davuksen tänne? Viini on saanut minut lämpenemään ja haluan
jotakin vilvottavaa juodakseni.»
Siinäpä äkkiä ja odottamatta se suotuisa tilaisuus, jota Nydia oli
kaivannut. Ja Glaukus itse vapaasta tahdostaan sen hänelle tarjosi. Hän
hengitti huohottaen. »Tahdon itse», hän sanoi »valmistaa sinulle
kesäjuoman, josta Ionekin niin pitää -- hunajan ja viinin sekotusta,
jään jäähdyttämää.»
»Kiitos», huoleton Glaukus virkkoi. »Jos Ione kerran siitä pitää, on se
minulle kyllin hyvää, vaikka se olisi myrkkyä.»
Nydian otsa synkistyi, mutta heti hän jälleen hymyili. Hän poistui
hetkeksi ja palasi pian täysinäinen malja kädessä. Glaukus otti sen
häneltä. Mitä olisikaan Nydia antanut saadakseen hetkeksikin näkönsä
kirkkaaksi -- voidakseen tarkata toivonsa ensimäistä täyttymistä --
huomatakseen kuvittelemansa rakkauden ensimäiset ulkonaiset merkit --
saadakseen vieläkin hartaammin kuin persialaiset tervehtiä sitä
nousevaa aurinkoa, jonka hänen herkkäuskoinen sydämensä uskoi voivan
hänen pimeää yötään valaista! Aivan toisenlaiset olivat siinä seisovan
sokean tytön ajatukset ja tunteet kuin tuon turhamaisen pompeijittaren,
Julian, samanlaisissa olosuhteissa. Minkälaiset köyhät ja kevyet
intohimot olivat täyttäneetkään jälkimäisen sydämen! Mikä alhainen
kateus, mikä pikkumainen kostonhimo, mikä matalan voitonriemun kaipuu
olivatkaan sen tunteen ominaisuuksia, jota sanotaan rakkaudeksi! Mutta
tessalittaren metsäläissydämessä kaikki oli puhdasta, ehjää, tahatonta
intohimoa -- harhautunutta, epänaisellista, rajua, mutta ei kehnoa.
Tulvillaan rakkautta, yhtä voimakasta kuin elämä itse, kuinka hän
saattoikaan vastustaa kiusausta koettaa tavottaa vastarakkautta!
Hän nojautui seinää vasten, ja hänen äsken niin hehkuvat kasvonsa
olivat nyt lumenvalkeat; ja hennot kädet jäykässä puristuksessa, huulet
avoinna, silmät maahan luotuina hän odotti, mitä Glaukus ensimäiseksi
sanoisi.
Glaukus oli nostanut juoman huulilleen, hän oli jo neljänneksen siitä
tyhjentänyt, kun hän äkkiä huomasi Nydiassa tapahtuneen oudon
muutoksen, hänen, kummallisen, tuskaisen ilmeensä, ja hän herkesi heti
juomasta, ja pitäen maljaa yhä huulillaan hän huudahti:
»Mitä, Nydia! Huomaan, että olet sairas! Kasvosi sen sanovat! Mikä
lapsiraukkaani vaivaa?» Puhuessaan hän pani kulhon pöydälle ja nousi
lähestyäkseen tyttöä, mutta silloin hän äkkiä tunsi jäätävän kylmyyden
kouristavan sydäntään, ja sitä seurasi heti huimaava pyörrytys hänen
aivoissaan. Lattia tuntui vajoavan hänen altaan -- hän oli kohouvinaan
ilmaan -- väkevä ja kuvaamaton riemu täytti hänen mielensä -- hän tunsi
itsensä liian kevyeksi maakamaralla pysymään -- hän halusi itselleen
siivet -- niin, hänestä tuntui kuin hänellä ne jo olisi. Tahatonna hän
puhkesi äänekkääseen remahtavaan nauruun. Hän taputti käsiään,
hypähteli, hän oli kuin Pythonin[70] riivaama. Yhtä nopeasti kuin tämä
odottamaton kohtaus oli tullut, yhtä pian se osittain katosikin. Hän
tunsi nyt veren kiertävän suonissaan rajuna ja kuumeisena; se oli kuin
virta, joka on sulkunsa puhkaissut ja nyt kiitää valtamerta kohti.
Hänen korvissaan pauhasi valtava jyske; se oli särkeä hänen otsansa;
ohimosuonet paisuivat, ikäänkuin ne eivät enää jaksaisi salvata hurjaa
ja yhä paisuvaa virtaa; sitten oli musta seitti putoavinaan hänen
silmilleen -- ei kuitenkaan läpinäkymätön, sillä tumman verhon takaa
kuulsivat seinät selvinä ja niille maalatut kuvat alkoivat aavemaisesti
elää ja liikkua. Mikä omituisinta, hän ei tuntenut minkäänlaista kipua;
hän ei kaatunut eikä horjahtanutkaan siinä hirveässä raivon puuskassa,
joka hänet oli vallannut. Uusi tunneala oli valoisa ja elävä -- hän oli
saavinaan jäseniinsä aivan uutta nuoruuden hehkua. Hän oli tulemallaan
hulluksi -- mutta hän ei sitä itse tiennyt!
Nydia ei ollut vastannut hänen ensimäiseen kysymykseensä -- hän ei
kyennyt puhumaan. Glaukuksen hurja ja kauhea nauru oli hänet
havahduttanut hänen intohimoisesta haaveilustaan. Hän ei voinut nähdä
toisen uhkaavaa asentoa -- ei huomata hänen horjuvia ja vaappuvia
askeleitaan; mutta hän kuuli hänen sanansa, nuo katkonaiset,
irralliset, ajatuksettomat sanat, joita valui hänen huuliltaan. Hän
kauhistui -- kiiruhti Glaukuksen luo, ja hapuillen käsillään hän
kosketti hänen polviaan ja niitä syleillen puhkesi hillittömään itkuun.
»Oi, puhu minulle! Puhu! Ethän minua vihaa? -- Puhu, puhu!»
»Valon jumalatar auttakoon -- ihana maa tämä Kypro! Haa! He täyttävät
meidät viinillä veren asemesta! Nyt ne avaavat tuon faunin suonet
näyttääkseen, kuinka se kuohuu ja käy! Tule tänne, ilakoiva vanha
jumala! Sinä ratsastat vuohipukilla, hoo! kuinka pitkä, silkinhieno
karva sillä onkaan! Se on yhtä arvokas kuin kaikki partilaiset
juoksijat yhteensä. Mutta sana sinulle -- tämä sinun viinisi on liian
väkevää meille kuolevaisille. Oi! Kuinka ihanaa! Ei liiku oksa! Metsän
vihreät laineet ovat tavottaneet Zefyroon[71] ja hukuttaneet hänet! Ei
tuulenleyhkääkään lehtiä lepattamaan -- ja minä näen unetarten
lasketuin siivin nukkuvan liikkumattoman tammen oksilla. Ja edelleen
näen sinisen vesisuihkun kimaltelevan tyynessä ilmassa, suihkukaivon --
pärskyvän suihkukaivon! Ah! Sinä et saa himmentää minun kreikkalaisen
aurinkoni valoa, vaikka sinä laajalle levitteletkin notkeita ja
hopeisia käsivarsiasi! Ja mikä ihana olento pilkistääkään tuolta
tiheiköstä! Sehän väikkyy kuin kuunvalo! -- Sillä on tammenlehväinen
seppele päässään. Kädessä sillä on astia, josta hän sirottaa
ympärilleen neilikoita ja ohuita näkinkuoria ja välkkyvää vettä. Oh!
Katsokaa noita kasvoja! Voiko koskaan nähdä senvertaisia? Kas! Me
olemme kahden, vain minä ja hän olemme avarassa metsässä. Eikö päilykin
hymy hänen huulillaan -- hän liikahtaa, vakavasti ja raskaasti. Haa!
Pois! -- Se on nymfi! -- Se on joku noista hurjista Napoeista.[72] Joka
sellaisen näkee tulee hulluksi -- pois! Voi minua! Hän katselee minua!»
»Oi! Glaukus, Glaukus! Etkö tunne minua? Älä riehu noin hurjana tai
sanasi tappavat minut!»
Uusi käänne näytti nyt tapahtuvan onnettoman atenalaisen järkytetyssä
ja sekaisessa mielessä. Hän laski kätensä Nydian silkinkiiltävälle
tukalle, silitteli sen kiharia, katsoi häntä tarkaten kasvoihin ja
ikäänkuin hänen murskautuneessa ajatusketjussaan vielä olisi ollut yksi
tai pari ehjää rengasta, näyttivät Nydian piirteet tuoneen hänen
mieleensä Ionen, ja tätä muistellessaan hänen raivonsa vain yltyi, ja
voimakkaana ja helähtävän intohimoisena se purkautui sanoiksi:
»Vannon Venuksen, Dianan ja Junon nimeen, että olen valmis kantamaan
harteillani koko maailman niinkuin maanmieheni Herakleskin (ah! kurja
Rooma! kaikki todella suuri on lähtöisin Kreikasta. Ei sinulla olisi
jumaliakaan, ellet meiltä olisi saanut!) -- Sanon, niinkuin maanmieheni
Herakleskin ennen minua, Ionen ainoasta hymyilystä olen valmis
hukuttamaan maan alkukaaokseensa. Ah, ihana lemmittyni», hän lisäsi
kuvaamattoman syvällä ja valittavalla äänellä, »sinä et rakasta minua.
Olet vihoissasi minulle. Egyptiläinen on panetellut minua -- et tiedä,
kuinka monta tuntia olen talosi edessä vuotellut -- et tiedä, kuinka
kauan olen tähtiä tarkannut toivoen, että sinä, minun aurinkoni,
vihdoinkin nousisit -- ja sinä et rakasta minua, sinä hylkäät minut!
Oh! Älä jätä minua nyt! Tunnen, että elämäni on lyhyt, anna minun
viimeiseen asti katsella sinua! Olen kotoisin sinun isiesi ihanasta
maasta -- olen noussut Eylen kukkulalle -- olen Ilissuksen
olivilehdoissa poiminut hyasintteja ja ruusuja. _Sinä_ et saa lähteä
luotani, sillä sinun isäsi olivat minun isieni veljiä. Sanotaan tätäkin
maata ihanaksi, sen ilmaa puhtaaksi, mutta minä otan sinut mukaani --
Haa! Musta olento, miksi kohoat kuin pilvi minun ja minun omani väliin!
-- sinun otsallasi asuu kalma hirveän rauhallisena -- huulillasi on
kaikkituhoova hymy -- sinun nimesi on Orkus, mutta maanpinnalla sinua
sanotaan Arbakeeksi. Katso, minä tunnen sinut! Pois! synkkä varjo,
sinun taikasi ovat turhat!»
»Glaukus! Glaukus!» Nydia äännähti tuskansa, katumuksensa ja
epätoivonsa lannistamana vaipuen tajutonna lattialle.
»Kuka kutsui?» Glaukus virkkoi matalalla äänellä. »Ione, olitko se
sinä? -- He ovat vieneet hänet pois -- minä tahdon hänet pelastaa --
missä on tikarini? Haa! Tässä on! Ione, tulen sinut pelastamaan!
Saavun! Saavun!»
Ja yhdellä hyppäyksellä atenalainen syöksyi pylväistöstä, kulki läpi
koko talon ja ryntäsi nopein, vaikka horjahtelevin askelin kaupungin
valaistuille kaduille. Kauhea juoma poltti tulen lailla hänen
suonissaan, sen vaikutusta oli ehkä lisännyt hänen aijemmin nauttimansa
viini. Yöllisten hurjastelijoiden oikkuihin tottuneet kaupunkilaiset
antoivat hymyillen ja viittilöiden hänelle tietä; he luulivat tietysti,
että Bromios-jumala,[73] jota Pompeijissa uutterasti palveltiin, oli
saanut hänet valtaansa; mutta ne, jotka toistamiseen katsahtivat
häneen, jäykistyivät kauhusta, ja hymy kuoli heidän huulilleen. Glaukus
kulki vilkasliikkeisten katujen kautta ja suunnaten vaistomaisesti
kulkunsa Ionen taloa kohti hän joutui autiompaan kaupunginosaan ja
saapui vihdoin Kybelen ihanaan lehtoon, jossa Apekideen piti tavata
Olintus.