Kertomus siirtyy hetkeksi kuvaamaan sivuseikkoja.
Rauhatonna ja tuskaisena Apekides lyhensi päiväänsä kuljeskelemalla
laitakaupungin autioimpia katuja ylös alas. Aurinko oli jo
laskemallaan, kun hän pysähtyi Sarnuksen yksinäiselle rannalle siihen,
mistä joki kääntyy soluakseen loisteliaan ja valtavan elämän keskeen.
Vain metsäaukeista ja viinitarhojen lomitse vilahtelivat valkean ja
välkkyvän kaupungin hohtavat seinät; tänne kauas ei kuitenkaan
kuulunut sen häly ja melu eikä »ihmisten toimekas touhu.» Viheriällä
ruohopengermällä suikahti sisilisko ja hypähteli heinäsirkka ja siellä
täällä lehmustossa joku yksinäinen lintu viritti laulunsa lakatakseen
taas äkkiä. Syvä rauha vallitsi kaikkialla, mutta se ei ollut yön
rauhaa. Ilma huokui yhä päiväisen elämän tuoreutta. Liihottelevat
hyönteiset saivat ruohon hiljaa liikkumaan ja vastakkaisella rannalla
kulki laitumella siro, valkea vuohi ja pysähtyi hetkeksi vedenrajaan
juomaan.
Seisoessaan ajatuksiinsa vaipuneena aaltoihin tuijottaen Apekides kuuli
sivultaan koiran heikkoa haukuntaa.
»Ole vaiti, ystäväiseni», muuan ääni virkkoi koiralle, »vieraan askelet
eivät häiritse isäntääsi». Nuori kristitty tunsi äänen ja kääntyessään
hän kohtasi saman vanhan, salaperäisen miehen, jonka hän oli nähnyt
natsarealaisten kokouksessa.
Vanhus istui sammalen peittämällä kivenjärkäleellä. Hänen vierellään
oli matkasauva ja pieni laukku. Hänen jaloissaan lojui pieni, pörröinen
koira, ainoa toveri hänen vaarallisilla ja oudoilla kiertomatkoillaan.
Vanhuksen piirteet vaikuttivat kuin viihdyttävä lääke kääntyneen
nuorukaisen kiihottuneeseen mieleen. Hän lähestyi ja anoen hänen
siunaustaan istahti hänen viereensä.
»Olet valmistunut matkalle, isä», hän sanoi, »tahdotko meidät jo
jättää?»
»Poikani», vanhus virkkoi, »maallisen vaellukseni päivät ovat harvat ja
luetut. Käytän ne kutsumukseni mukaan kulkemalla paikasta toiseen,
lohdutellen niitä, jotka Jumala on koonnut Hänen nimeään kunnioittamaan
ja julistaen Hänen poikansa Kunniaa kuten Hänen palvelijansa tulee
tehdä.»
»Kerrotaan sinun kerran nähneen Kristuksen kasvot?»
»Ja ne kasvot herättivät minut kuolleista. Tiedä siis, nuori oikean
uskon käännynnäinen, että olen mies, josta Apostolien teoissa puhutaan.
Kaukaisessa Judeassa, Nainin kaupungissa eli leski, hurskassydäminen ja
harrasmielinen; sillä ainoana elämänsiteenä hänellä oli vain hänen
poikansa. Hän rakasti tätä ankein mielin, sillä poika oli hänen
kuolleen miehensä näköinen. Ja poika kuoli. Sauva, johon hän oli
nojannut, oli katkennut, öljy oli äkkikuivunut lesken astiasta.
Kuollutta kuljetettiin paareilla. Ja lähellä kaupungin porttia, jolle
oli kokoontunut joukkoa, taukosi valitusten tyrske, sillä Jumalan poika
oli siitä kulkenut ohi. Paareja seurannut äiti valitteli -- ei
äänekkäästi, mutta niin, että kaikki huomasivat hänen sydämensä
murtuneen. Ja Herra armahti häntä. Hän kosketti paareja ja sanoi: '_Ja
minä sanon sinulle, nouse_!' Ja kuollut havahtui ja näki Herran kasvot.
Oi, tuota tyyntä ja juhlallista otsaa, tuota lempeää hymyä, noita
surunsuloisen ja jumalallisen myhäilyn valaisemia piirteitä -- se
karkotti haudan varjot. Nousin, puhuin, elin, olin äitini sylissä --
olen kuolleista noussut! Kansa riemuitsi, soitto virisi ylistyshymniin,
kuului vain yksi huuto: 'Jumala on tullut kansansa joukkoon!' En
kuunnellut mitään -- en tuntenut -- en nähnyt mitään -- katselin vain
Vapahtajan kasvoja!»
Vanhus vaikeni syvästi liikutettuna. Ja nuorukainen tunsi verensä
jähmettyvän ja tukkansa jäykistyvän. Hänhän oli henkilön parissa, joka
tunsi kuoleman salaisuuden.
»Siihen asti», lesken poika jatkoi, »olin ollut kuin muutkin:
ajattelematon, vain lemmen ja elämän nautintoja tavotteleva, niin
olinpa jo kääntymälläni aistillisten saddusealaisten harhauskoon. Mutta
herättyäni kuolleista, noista hirveistä, kolkoista unista, joista nämä
huulet eivät konsanaan mitään kerro -- palattuani maailmaan julistamaan
Korkeimman voimaa -- jälleen kuolevana, mutta itse kuolemattomuuden
todistajana -- aloin haudan partaalta uutta elämää. Voi sinua, hylätty,
onneton Jerusalem! Sen jolta sain uuden elämäni, sen näin tuomittavan
tuskaiseen kuolemaan! Suuressa joukossa seisoessani näin pyhän hohteen
ristinpuun yläpuolella, kuulin joukon pilkkahuudot, riehuin, raivosin,
uhkasin -- ei kukaan kuullut minua -- ääneni hävisi tuhansien meluun ja
tohinaan! Mutta suuressa tuskassani olin huomaavinani Ihmisen pojan
kirkkaan katseen suuntautuvan minuun -- Hänen huulensa hymyilivät
ikäänkuin kuolema olisi voitettu -- se rauhotti minua ja minä tyynnyin.
Mitä merkitsi hauta Hänelle, joka oli haudasta herättänyt toisia eloon?
Kalpea aurinko valaisi noita valjuja ja ylhäisiä piirteitä ja painui
äkkiä mailleen! Pimeys verhoi maan; kuinka kauan sitä kesti, en tiedä.
Joukon seasta kuului kamala huuto -- terävä ja katkera huuto! -- ja
taas oli kaikki valjennut.
»Mutta ken kykenee kuvaamaan yön kauhut? Kuljin kaupungilla -- maa
vapisi, talot järkkyivät perustuksillaan -- elävät olivat kaduilta
kaikonneet, mutta _kuolleet eivät_. Pimeässä näin niiden väikkyvän
ohitseni -- noiden hautaliinoihin kääriytyneiden kamottavien haamujen
-- kauhu ja tuska ja varotus asui heidän liikkumattomilla huulillaan ja
valottomissa silmissään! -- he pysähtyvät, kun menen heidän ohitseen --
he tuijottavat minuun -- olinhan ollut heidän veljensä, ja he
nyökyttävät päätään osottaakseen minut tunteneensa. He ovat nousseet
haudasta kertoakseen eläville, että kuollut _voi_ herätä!»
Vanhus vaikeni jälleen ja jatkoi sitten tyyntyneemmällä äänellä.
»Siitä yöstä asti olen vieronut kaikkea maallista ja ollut Hänen
palveluksessaan. Sanansaattajana ja pyhiinvaeltajana olen samonnut
mailman etäisimpiin kolkkiin julistaen Hänen jumaluuttaan ja hankkien
uusia alamaisia Hänen valtakuntaansa. Tulen kuin tuuli ja tuulen lailla
katoan. Kylvän niinkuin tuuli kylvää siementä, joka tekee maailman
onnelliseksi.
»Poikani, tässä elämässä emme enää näe toisiamme. Älä unohda tätä
hetkeä. Mitä ovat maalliset nautinnot ja loisto? Elämä sammuu kerran
niinkuin lampun liekki; mutta hengen valo loistaa iäti tähtenä
mittaamattomassa avaruudessa.»
Heidän keskustelunsa siirtyi nyt koskettelemaan kuolemattomuuden
suuria oppeja. Se rauhotti ja innosti kääntyneen nuorta mieltä, sillä
entisen uskon synkät varjot olivat vielä tähän asti häntä kiinteästi
seuranneet; vapautunut vanki sai nyt hengittää taivaan raikasta ilmaa.
Vanhuksen ja Olintuksen esittämässä kristinopissa oli jyrkkä ero.
Edellisen oli hennompaa, ylevämpää, jumalallisempaa. Olintuksen rajussa
sankariudessa oli jotakin ankaraa ja vääjäämätöntä -- se sopi hyvin
hänen valitsemaansa toiminta-osaan -- siinä oli enemmän marttyyrin
rohkeutta kuin hurskaan miehen lempeyttä. Se kannusti, kiihotti ja
rohkaisi pikemmin kuin lievitti ja pehmensi. Mutta tuon jumalallisen
vanhuksen sydän oli täynnä rakkautta. Jumalan hymyily oli hänestä
häätänyt kaikki alhaiset maalliset intohimot ja hänessä oli nyt
sankarin tarmo yhtyneenä lapsen viattomuuteen.
»Ja nyt», hän sanoi nousten auringon viimeisten säteitten painuessa
lännen taa, »nyt illan viileässä hämärässä suuntaan matkani
keisarilliseen Roomaan. Siellä asuu myöskin joku pyhä mies, jotka
niinikään ovat nähneet Kristuksen kasvot. Ja tahdon nähdä heidät
ennenkuin kuolen.»
»Mutta yö on kylmä sinun vuosillesi, isäni, ja tie on pitkä ja rosvojen
uhkaama. Lepää huomiseen!»
»Lapseni, mitä luulet tämän laukun sisältävän rosvottavaksi? -- Ja yö
ja yksinäisyys? -- _ne_ ovat portaita, joita enkelit nousevat, ja ne
tuudittavat minut taivaallisiin unelmiin. Ah! Ei kukaan voi aavistaa,
mitä pyhiinvaeltaja tuntee pyhää polkuaan taivaltaessaan -- ei pelkoa,
ei vaaraa tarjolla, sillä Jumala on hänen kanssaan! Hän kuulee tuulen
huminassa iloisia viestejä; metsät nukkuvat Kaikkivaltiaan siipien
suojassa; -- tähdet ovat Taivaan ikuista kirjotusta, ne ovat rakkauden
merkki ja kuolemattomuuden todistus. Yö on vaeltajan päivä.»
Tämän sanottuaan vanhus puristi Apekidestä rintaansa vastaan ja kun hän
otti sauvansa ja reppunsa, hypähti koira iloisena ylös ja vanhus alotti
hitain askelin ja maata tähystelevin silmin vaelluksensa.
Apekides seurasi silmillään hänen kumaraista muotoaan kunnes se oli
kadonnut hänen näkyvistään puitten lomaan. Ja tähtien jo kirkkaasti
kimmeltäessä hän heräsi unelmistaan ja muisti, minkä lupauksen hän oli
antanut Olintukselle.