Pompeijilaista ylhäisöä ja muodinmukainen päivällinen.
Sallustus ja Glaukus olivat hiljalleen matkalla Diomedeen taloon.
Huolimatta mässäilevistä elintavoistaan Sallustuksella oli monta
kunnioitettavaa ominaisuutta. Hän olisi voinut olla auttava toveri,
toimellinen kansalainen -- lyhyesti aivan erinomainen mies, ellei
hänellä olisi ollut päähänpistoa esiintyä aina filosofina. Hän oli
saanut opillisen kasvatuksensa kouluissa, joissa roomalainen
jäljittelevä tiede tyytyi suitsuttamaan kreikkalaiselle viisaudelle, ja
hän oli imenyt itseensä niitä opinohjeita, joiksi myöhemmän ajan
epikuurolaiset olivat muuntaneet suuren opettajansa yksinkertaiset
ydinlauseet. Hän heittäytyi kokonaan nautintoihin ja kuvitteli niiden
olevan yhtä viisaan neuvonantajan kuin hyvän toverin. Mutta hän oli
melkoisen oppinut, sukkela ja hyväsydäminen ja hänen paheensakin
tuntuivat hänen suoruutensa vuoksi miltei hyveiltä Klodiuksen alhaisen
ahneuden ja Lepiduksen sairaalloisen pehmeyden rinnalla. Siitä syystä
Glaukus pitikin häntä muita tovereitaan parempana, ja tämä taas
osasi oikein arvostella atenalaisen yleviä ominaisuuksia ja piti
hänestä miltei yhtä paljon kuin kylmästä nahkiaisesta tai parhaasta
falernolaisesta viinistä.
»Tämä Diomedes on sentään aika lailla yksinkertainen ihminen»,
Sallustus sanoi, »mutta on hänessä jotakin hyvääkin -- hänen
kellarissaan.»
»Ja jotakin viehättävää -- hänen tyttäressään.»
»Oikein, Glaukus; mutta ne ominaisuudet eivät nähdäkseni sinua paljo
liikuta. Luulen Klodiuksen haluavan sinun seuraajaksesi.»
»Hän on varmaankin tervetullut. -- Julian tapaisen kaunottaren
vieraspidoissa ei kukaan vieras ole _musca,[62] saat olla varma.»
»Sinä olet ankara; mutta hänessä on sittenkin jotakin korinttilaisen
kaunista -- siitä tulee varmaankin hyvä pari! Kyllä me sentään olemme
hyväsydämisiä ihmisiä, kun vaivaudumme tuollaisen tyhjäntoimittajan
pelurin tähden.»
»Nautinto yhdistää mitä erilaisimpia luonteita», Glaukus vastasi.
»Klodius huvittaa minua --»
»Ja liehii; -- mutta hän osaa myöskin puolestaan maksaa! Hän silailee
imartelunsa kullanmurusin.»
»Sinä viittailet usein siihen, että hän pelaa väärin -- onko siinä
perää?»
»Rakas Glaukus, roomalaisen ylimyksen tulee olla kunnian mies --
arvokkuus on kallista -- Klodiuksen täytyy pettää kuin suurveijari
voidakseen elää ylhäisen tavoin.»
»Ha! Ha! Hyvä on, en ole enää pitkään aikaan pelannutkaan. Ah!
Sallustus, luulenpa Ionen naituani korvaavani kaikki nuoruuteni
hullutukset. Me olemme molemmat syntyneet parempaan tarkotukseen kuin
mitä me nyt harrastelemme -- syntyneet harjottamaan hartauttamme
jalommissa temppeleissä kuin Epikuroon pylväistössä.»
»Ah!» Sallustus vastasi miltei surumielisenä. »Mitä muuta voimme tehdä?
-- elämä on lyhyt -- haudan takana kaikki on mustaa. Ei ole suurempaa
viisautta kuin se, joka sanoo: 'Nauti!'»
»Bakkus auttakoon! Usein epäilen, voimmeko todella nauttia kaikesta,
mitä elämä tarjoo.»
»Olen kohtuullinen ihminen», Sallustus vastasi, »enkä koskaan sano
'kaikki'. Me olemme kuin pahantekijöitä ja huumaamme itsemme haudan
partaalla seisoessamme viinillä ja myrhalla. Ellemme niin tekisi,
näyttäisi haudan syvyys liian kauhealta. Myönnän olleeni jonkun verran
alakuloinen, ennenkuin ryhdyin sydämeni pohjasta juomaan -- siitä asti
olen kuin uudestaan syntynyt, Glaukukseni.»
»Niinpä niinkin! Mutta seuraavana aamuna olet jälleen kuolevainen.»
»Oikein! Seuraava aamu on kyllä epämiellyttävä, myönnän sen. Mutta
ellei niin olisi laita, ei kukaan harrastaisi lukemista. Minä opiskelen
joskus -- koska, jumalat auttakoot, en mihinkään muuhun pysty ennen
iltapäivää.»
»Häpeä, skyyttalainen!»
»Pah! Penteuksen kohtalo on sen osa, joka Bakkuksen kieltää.»
»Hyvä, Sallustus, kaikkine virheinesi sinä sittenkin olet paras
tapaamistani elostelijoista. Olen varma, että jos joutuisin
hengenvaaraan, sinä olisit ainoa mies, joka ojentaisi minulle auttavan
kätensä.»
»Tuskinpa vain niin tekisin, jos illalliseni olisi kesken. Mutta me
italialaiset olemme sentään hirvittävän itsekkäitä.»
»Sellaisia ovat kaikki, joilta puuttuu vapaus», Glaukus sanoi huoaten.
»Vain vapaus innoittaa uhrautumaan toisen hyväksi.»
»Vapaus on varmaankin jokaisesta epikuurolaisesta jokseenkin ikävää»,
Sallustus vastasi. »Mutta nythän olemmekin perillä.»
Koska Diomedeen huvila on kaikkein huomattavimpia tuhkasta kaivetun
Pompeijin rakennuksista ja esittää meille roomalaisen rakennustaiteen
luonteenomaiset piirteet, ei liene pois tieltä lyhyesti kuvata ne
huoneet, joiden kautta vieraat kulkivat.
He kulkivat siis saman pienen eteisen (vestibulum) kautta, jossa
aijemmin olemme esittäneet vanhan Medonin, ja joutuivat sitten
pylväistöön, jonka teknillinen nimi on peristyle; sillä huomattavin ero
etukaupungin huvilan ja kaupunkiasumuksen välillä on se, että edellisen
pylväskäytävä on samalla paikalla, missä jälkimäisen atrium. Peristylen
keskellä oli avoin piha, jossa oli impluvium.
Tästä peristylestä päästiin porraskäytävää pitkin julkihuoneisiin.
Toinen kapea käytävä vei vastakkaiselta sivulta puutarhaan; pylväistön
ympärillä oli useita pieniä huoneita, nähtävästi maalaisvieraita
varten. Sisäänkäytävän vasemmalla sivulla olevasta ovesta tultiin
pieneen kolminurkkaiseen holveikkoon, josta tie vei kylpyihin; ja
niiden takana oli vaatekomero, jossa säilytettiin orjien juhlavaatteet,
ehkä talonväenkin. Seitsemäntoista vuosisataa myöhemmin löydettiin
noiden pukuhienouksien jäännökset rääsyinä ja tuhkan kuluttamina; ne
olivat siis säilyneet kauemmin kuin niiden kitsas isäntä oli osannut
aavistaakaan.
Palatkaamme nyt peristyleen ja koettakaamme lukijalle antaa kuvaus
(_coup d'oeil_) niistä huoneista, joihin vieraat taloon tultuaan
joutuivat.
Kuvitelkoon hän siis ensin katsovansa sisäänkäytävän kukkaköynnöksin
koristeltuja pylväitä; pylväitten alaosa oli punaiseksi maalattu ja
seinät välkkyvien freskojen peitossa; syrjäänvedetyn esiverhon takaa
näkyi tablinum eli salonki (jonka siihen aikaan saattoi lasiovella
sulkea). Tablinumin kummallakin kyljellä oli pieniä huoneita, joista
yhtä pidettiin koruesineitten säilytyspaikkana. Näistä huoneista kuten
tablinumistakin päästiin pitkälle pylväskäytävälle, joka kummastakin
päästään avautui terasseille; näiden ja pylväskäytävän keskustan
välillä oli halli, johonka tämänpäiväinen juhla oli järjestetty. Kaikki
nämä huoneet olivat miltei kadun tasalla ja yhtä kerrosta puutarhaa
ylempänä. Pylväskäytävään yhtyvät terassit jatkuivat pylväitten
kannattamina käytävinä, ja näiden pylväiden välissä oli varsinainen
puutarha.
Edempänä puutarhaan päin olivat ne huoneet, jotka jo olemme kuvanneet
ja joissa asui Julia.
Kuvaamallamme pylväskäytävällä Diomedes otti vieraansa vastaan.
Kauppias oli olevinaan oppinut mies, ja sentähden hän erikoisesti
harrasti kaikkea kreikkalaista; Glaukukselle hän oli erikoisen
huomaavainen.
»Saatpa nähdä, ystäväiseni», hän virkkoi puristaessaan hänen kättään,
»että minulla on täällä jotakin klassillista -- kekropiseen malliin --
ehheh! Halli, jossa aterioimme, on kreikkalaisittain sisustettu. Se on
_Oecus Cyzicene_. Mikäli olen kuullut, jalo Sallustus, ei Roomassakaan
ole sellaista huonetta.»
»Oh!» Sallustus vastasi hienosti hymyillen. »Te pompeijilaiset tahdotte
kaiken mahdollisen hienon ottaa Kreikasta ja Roomasta yhtaikaa. Oletko,
Diomedes, yhtä onnistuneesti yhdistänyt ruokalajit kuin rakennustavat?»
»Saatpa nähdä -- saatpa nähdä, Sallustus», kauppias vastasi. »Meillä
pompeijilaisilla on makua ja meillä on myöskin rahaa.»
»Siinä on kaksi ihanaa ominaisuutta», Sallustus virkkoi. »Mutta kas,
kaunis Julia tulee!»
Pääeroavaisuus atenalaisissa ja roomalaisissa elintavoissa oli, kuten
jo olen huomauttanut, siinä, että Atenan säätynaiset vain harvoin tai
ei koskaan olivat mukana suurissa kemuissa, Roomassa sensijaan naiset
olivat juhlan koristus, mutta heidän ollessaan mukana juhla lopetettiin
melkoisen varhain.
Komea Julia astui huoneestaan yllään muhkea, valkoinen puku, johon oli
runsaasti kudottu jalokiviä ja kultalankoja.
Tuskin hän oli kumpaakin vierasta tervehtinyt, kun Pansa vaimoineen,
Lepidus, Klodius ja roomalainen senaattori miltei yhtaikaa saapuivat
sisälle; sitten tuli leski Fulvia ja pian sen jälkeen runoilija
Fulvius, jolla ei edellisen kanssa ollut muuta yhteistä kuin nimi.
Herkulaneumin sotasankari _varjoineen_ saapui viimeisenä; senjälkeen
muut vähäpätöisemmät vieraat. Ione viipyi vielä.
Kohteliaitten vanhojen tapana oli imarrella niin usein kuin vain
tilaisuutta oli. Huonon kasvatuksen merkki oli, jos heti taloon
tultuaan haki itselleen istuinpaikan. Kun oli tervehditty, mikä
silloin kuten nytkin suoritettiin oikeata kättä puristamalla tai
tuttavallisemmissa tapauksissa syleilemällä, tarkasteltiin joku
hetki huoneita, ihailtiin maljakoita, maalauksia ja huonekaluja,
joilla huone oli koristettu -- tapa, joka meidän hienostuneen
englantilaisen käsityksemme mukaan, joka pitää välinpitämättömyyttä
hyvän käyttäytymisen merkkinä, on kaikkea muuta kuin kohteliasta. Me
emme saa mistään hinnasta ihailla toisen taloa liikaa, sillä silloin
helposti luullaan, ettemme missään ole nähnyt sen kauniimpaa.
»Tuopa on ihana Bakkus-patsas!» roomalainen senaattori sanoi.
»Vähäpätöinen!» Diomedes vastasi.
»Kauniita maalauksia nuo», Fulvia virkkoi.
»Vähäpätöisiä», isäntä toisti.
»Hienosti muovailtu kynttelikkö tuo!» sotasankari huudahti.
»Hienosti!» varjo jatkoi.
»Eikö mitä! Eikö mitä!» kauppias intti.
Glaukus oli sillä välin ehtinyt eräälle käytäväikkunalle, ja pian oli
ihana Julia hänen rinnallaan.
»Glaukus, onko Atenassa tapana», kauppiaan tytär virkkoi, »välttää
niitä, joiden luona ennen on käynyt?»
»Ei -- kaunis Julia.»
»Mutta minusta tuntuu, kuin se olisi Glaukuksen tapoja.»
»Glaukus ei koskaan unohda _ystävää_!» kreikkalainen vastasi lausuen
viimeisen sanan erikoisen voimakkaasti.
»Onko Julia hänen ystäviänsä?»
»Keisarillekin olisi suuri kunnia saada sanoa ystäväkseen niin
rakastettavaa naista.»
»Et vastaa kysymykseeni», rakastunut Julia vastasi. »Mutta sanohan,
onko totta, että sinä ihailet napolitarta Ionea?»
»Kauneus herättää aina ihailuamme!»
»Ah! Nokkela kreikkalainen, aina vältät suoraa vastausta. Mutta sano,
onko Julia sinun ystäväsi!»
»Jumalat saakoot kiitoksen, jos hän tahtoo minulle sen kunnian suoda.
Tämän päivän merkitsen alati valkoisella.»
»Mutta puhuessasi silmäsi ovat rauhattomat, kasvojesi väri vaihtelee --
liikahtelet vaistomaisesti -- sinä odotat kärsimättömänä Ionea!»
Samassa Ione astui huoneeseen, ja mustasukkainen kaunotar huomasi kyllä
Glaukuksen liikutuksen.
»Jos jotakin naista ihailee, joutuuko silloin arvottomaksi olemaan
toisen ystävä? Oi, Julia, älä puolla runoilijoiden häväistyssanoja
omasta sukupuolestasi!»
»Hyvä, olet oikeassa tai koetan ainakin niin uskoa. Glaukus, vielä
hetki! Eikö totta, sinä aijot pian Ionen naida?»
»Jos kohtalottaret suovat, on se hartain toivoni.»
»Ota siis minulta uuden ystävyytemme merkiksi lahja morsiamellesi. Ei,
älä kiellä, tiedäthän, että ystävien on tapana antaa morsiamelle ja
sulhaselle vähäisiä muistoja keskinäisen kunnioittamisen merkiksi.»
»Julia, en voi kieltää sinulta minkäänlaista ystävyydenosotusta.
Lahjaasi tahdon pitää itsensä Fortunan antimena.»
»Tule siis juhlan loputtua ja vieraitten mentyä minun huoneeseeni
saamaan lahja minun käsistäni! Muista!» Julia sanoi liittyen Pansan
emännän seuraan ja jättäen Glaukuksen hakemaan Ionea.
Fulvian leski ja edilin vaimo olivat takertuneet vakavaan ja tärkeään
keskusteluun.
»Vakuutan sinulle, oi Fulvia, että viimeisen roomalaismuodin mukaan
lyhytkiharainen tukanmuoto on jo poissa käytännöstä. Tukka pidetään
nyt, niinkuin Juliallakin näet, tornin tai kypärän muotoisena -- se on
_galerialaista_ muotia, niinkuin näet minunkin asustani. Luullakseni se
tehoo hienolta. Vakuutan sinulle, että se miellyttää erikoisesti
Vespiusta», (se oli Herkulaneumin sankarin nimi).
»Eikä kukaan enää järjestä tukkaansa kuten tuo napolitar,
kreikkalaiseen tapaan?»
»Mitä, otsakiharat ja niskasolmu! Oh ei! Kuinka naurettavaa! Se
muistuttaa Dianan kuvapatsasta! Mutta tuo Ione on kaunis, sanon ma!»
»Niin miehetkin sanovat; mutta hän on myöskin rikas. Atenalainen aikoo
hänet naida; toivotan hänelle onnea. En luule, että Glaukus kauan pysyy
uskollisena. Tuollaiset vierasmaalaiset ovat tuiki huikentelevaa
väkeä.»
»Ah, Julia», Fulvia virkkoi nähdessään kauppiaan tyttären liittyvän
heidän seuraansa »oletko jo nähnyt tiikerin?»
»En.»
»Kuinka? Kaikki ylhäisön naiset ovat käyneet sitä katsomassa. Se on
ihana.»
»Toivon, että löydetään joku pahantekijä tai joku muu sille ja
leijonalle», Julia sanoi. »Miehesi (hän puhui nyt Pansan emännälle) ei
näytä olevan niin toimelias kuin olisi tarvis.»
»Niin, lait ovat nykyisin lempeitä», vastasi kypärätukkainen nainen.
»On sattunut tuiki vähän sellaisia rikoksia, joista tuomitaan
arenalleheitettäväksi. Ja gladiaattoritkin ovat jo vallan naisistuneet.
Rohkeimmat _bestiarii_ selittävät kyllä olevansa valmiit ottelemaan
karhun tai härän kanssa; mutta painia leijonan ja tiikerin kanssa olisi
liian vakavaa heidän mielestään.»
»Sellaiset saisivat pitää mitraa!»[63] Julia virkkoi halveksivasti.
»Oh! Oletteko jo nähneet kelpo runoilijamme Fulviuksen uutta taloa?»
»Emme; onko se kaunis?»
»Onpa vainen -- niin aistikas! Mutta, rakkaani, hänellä väitetään
olevan aistillisia seinämaalauksia. Hän ei voi niitä näyttää naisille.
Kuinka tahditonta!»
»Tuollaiset runoilijat ovat aina erikoisia», leski huomautti. »Mutta
tämä on varsin miellyttävä mies -- niin verrattomia säkeitä hän
sommittelee! Me kehitymme runollisissa harrastuksissamme aikalailla; on
kerrassaan mahdotonta enää lukeakaan vanhaa hapatusta.»
»Olen aivan samaa mieltä», kypärätukkainen nainen selitti. »Uuden
koulun runoilijoissa on paljoa enemmän voimaa ja tarmoa.»
Sotisankari tuli nyt naisten pariin.
»Olen aina rauhaan tyytyväinen», hän sanoi, »kun näen niin paljon
kauniita kasvoja edessäni.»
»Oh! Te sankarit osaatte alati imarrella», Fulvia vastasi kiiruhtaen
omaksumaan kohteliaisuuden vain itselleen.
»Kautta tämän kaulanauhan, jonka olen saanut keisarin omasta kädestä»,
sankari vastasi hypistellen kaulansa ympäri kiinteästi kiedottua nauhaa
(rauhanystävillä sellainen kunniamerkki riippui alas rinnalle) --
»kautta tämän kaulanauhan, te arvostelette minua väärin! Olen
yksinkertainen soturi -- kuten sotilaan tulee ollakin.»
»Mitä pidät Pompeijin naisista?» Julia kysyi.
»Venus avita, ne ovat suloisia! Ne suosivat minua jonkun verran, ja se
tekee heidät minun silmissäni kahta viehättävämmiksi.»
»Kuinka sotilas rakastaa?» Pansan vaimo tutkaisi.
»Huomaan nyt, Herkules periköön, että on aikalailla epämiellyttävää
olla kuuluisa näissä kaupungeissa. Herkulaneumissa esim. ihmiset
kiipeävät atriumini katolle tirkistääkseen minua kompluviumaukosta.
Kansalaisten osottama ihailu on aluksi mairittelevaa, mutta vihdoin se
kyllästyttää.»
»Totta, oikein, oi Vespius!» runoilija huudahti joukkoon yhtyen. »Olen
minäkin sen huomannut.»
»Sinä!» muhkea soturi virkkoi halveksien mitaten runoilijan hentoa
vartaloa katseillaan. »Missä legionassa _sinä_ olet palvellut?»
»Sinä näet minun saaliini, minun _exuviae'ni_ forumilla», runoilija
vastasi katsahtaen merkitsevästi naisiin. »Olin suuren mantualaisen,
_kontubernalien_, telttimiesten joukossa.»
»En tunne ketään mantualaista päällikköä», soturi vastasi. »Missä
taistelussa olet ollut?»
»Helikonin.»[64]
»En ole sellaisesta taistelusta kuullutkaan.»
»Hänhän vain pilailee, Vespius,» Julia virkkoi hymyillen.
»Pilailee! Mars auttakoon, olenko minä pilan miehiä, minä?»
»Kyllä, Mars itsekin rakastui leikin äitiin», runoilija sanoi hieman
hämillään. »Tiedä siis, oi Vespius, että olen runoilija Fulvius. Minä
teen soturit kuolemattomiksi.»
»Jumalat varjelkoot!» Sallustus kuiskasi Julialle. »Jos Vespiuksesta
tehdään kuolematon, minkälaisia ikäviä suupaltteja jälkimaailma
saisikaan taakakseen!»
Soturi katseli avuttomana ympärilleen, mutta silloin hänen ja hänen
toveriensa iloksi annettiin merkki juhlan alkajaisiksi.
Koska olemme jo Glaukuksen talossa olleet mukana tavallisilla
pompeijilaisilla päivällisillä, emme tahdo lukijaa enää vaivata
kuvaamalla, mitä menoja ja järjestystä noudatettiin kyseessäolevassa
juhlassa.
Diomedes, joka oli muotojen mies, oli valinnut erikoisen
_nomenklatorin_ s.o. henkilön, joka kullekin vieraalle määräsi paikan.
Lukija tiennee, että suurissa juhlissa on kolme ruokapöytää -- yksi
keskellä ja kaksi siihen kyljittäin. Vieraat asettuivat näiden pöytien
ulkovierille, sisäpuoli oli jätetty vapaaksi, jotta _ministri_ pääsivät
helpommin liikkumaan. Sivupöydän äärimäisessä päässä istui Julia juhlan
emäntänä, lähinnä häntä oli Diomedes. Keskipöydän toisessa nurkassa oli
edilin paikka, vastakkaisessa päässä roomalaisen senaattorin -- nämä
olivat kunniapaikkoja. Muut vieraat asetettiin siten, että nuoriso
(herrat ja neidit) joutuivat vierekkäin ja iäkkäämmät sekaisin
toistensa joukkoon; mukava järjestys kylläkin, mutta yksi ja toinen
saattoi tuntea itsensä loukkaantuneeksi, varsinkin sellainen, joka
tahtoi esiintyä vielä nuorena.
Ionen tuoli oli Glaukuksen leposohvan vieressä.[65] Istuimet oli
päällystetty kilpikonnan kuorilla ja peitetty ponnintyynyillä ja
koreiltu rikkailla ompeleilla. Uusikuosisiin pöytäastioihin oli
upotettu pronssisia, norsunluisia tai hopeisia jumalankuvia. Ei ollut
unohdettu myöskään pyhiä suola-astioita ja perhelareja. Pöydän ja
istuinten päällä liehui rehevästi kirjailtu telttikatto. Pöytien
jokaisessa kulmassa oli korkeat kyntteliköt -- sillä vaikka vielä
olikin täysi päivä, oli huoneet hämärretty -- sinne tänne sijoitetuilta
kolmijaloilta kohoili myrhan ja vihkisavun tuoksuja, ja _abakuksella_
eli sivupöydällä oli ihania hopeamaljakoita yhtä komeita (mutta
aistikkaampia) kuin ne, joita näkee nykyaikaisissa juhlissa.
Pöytärukouksena oli aina jumalille pyhitetty _libatio_ ja Vestalle,
kodin jumalattarelle osoitettiin säännöllisesti ensinnä tuo miellyttävä
palvonta.
Kun tämä juhlameno oli päästy loppuun, sirottelivat orjat kukkia
tuoleille ja lattialle ja seppelöivät jokaisen vieraan ruusukiehkurin,
joihin oli taitavasti punottu erinäköisiä nauhoja, muratinlehviä ja
ametisteja -- niiden tehtävänä oli ehkäistä viiniä päihdyttämästä.
Naisten seppeleissä ei ollut näitä sivukoristeita, sillä naisten tapana
ei ollut maistella viiniä julkisesti. Juhlan isännän Diomedeen mielestä
oli nyt sopiva aika valita _basileus_ -- juhlan yliohjaaja -- tärkeä
toimihenkilö, joka useimmiten valittiin arvalla, mutta jonka toisinaan,
kuten nytkin, isäntä valitsi.
Diomedes ei oikein tiennyt, kenen hän valitsisi. Senaattori vanhus oli
liian vakava ja heikko hoitamaan tätä tointa. Edili Pansa oli kyllä
siihen pystyvämpi, mutta tämä valinta saattaisi loukata senaattoria,
koska tämä oli Pansaa virka-asteiltaan arvokkaampi. Punnitessaan
mielessään toisten vieraiden ansioita hän kohtasi Sallustuksen iloisen
katseen, ja äkkinäinen päähänpisto sai hänet valitsemaan tuon hauskan
epikuurolaisen juonnin johtajaksi eli _arbiter bibendi'ksi_.
Sallustus otti tämän toimen vaatimattomana vastaan.
»Minä olen», hän sanoi, »armollinen kuningas niille, jotka pohjaan
juovat, mutta laiskoille juopoille ei Minoskaan[66] voisi olla
ankarampi. Pitäkää varanne!»
Orjat ojensivat vieraille hopeisen, hyvänhajuisin vesin täytetyn
astian; kun kädet siinä oli huuhdottu, alkoi ateria; ja pöydät aivan
notkuivat ensimäisten annosten painosta.
Aluksi pidätetty ja verhottu keskustelu salli Glaukuksen ja Ionenkin
vain kuiskailla keskenään; puhetapa, jota lempivät rakastavat enemmän
kuin mitään muuta kaunopuheisuutta. Julia tarkkasi heitä kiiluvin
silmin.
»Kuinka pian minä olen Ionen paikalla!» hän tuumiskeli.
Mutta keskipöydässä istuva Klodius, joka saattoi seurata Julian eleitä,
huomasi, minkälainen mieliala oli tämän vallannut, ja hän päätti
käyttää sitä hyväkseen. Hän puhui tälle pöydän yli valikoituja
kohteliaisuuksia; ja kun hän oli ylhäistä syntyperää ja siedettävän
näköinenkin, ei turhamainen Julia voinut pysyä kylmänä hänen
huomaavaisuudelleen.
Nopsa Sallustus piti sillaikaa orjat yhtämittaisessa työssä. Hän pani
juomalasit täyttymään niin nopeasti, että näytti siltä, kuin hän olisi
tahtonut tyhjentää ne avarat kellarit, jotka lukija vielä nytkin voi
nähdä Diomedeen talon pohjakerroksessa. Rikas kauppias alkoi jo katua
valintaansa, sillä amfora amforan jälkeen tyhjeni ja täyttyi. Orjat,
jotka kaikki vielä olivat lapseniässä (nuorimmat, jotka kaatoivat
viinin laseihin, olivat kymmenvuotiaita, vanhimmat, ehkä viisi vuotta
edellisiä iäkkäämpiä, sekottivat viiniin vettä) -- näyttivät
erinomaisesti ymmärtäneen Sallustuksen päämäärän. Ja Diomedeen kasvot
alkoivat jo hohtaa, kun hän huomasi, kuinka alttiisti juhlan kuninkaan
määräyksiä toteltiin.
»Anteeksi, oi senaattori!» Sallustus virkkoi, »huomaan sinut laiskaksi.
Purppurainen partasikaan ei sinua pelasta. Juo!»
»Jumalten nimessä!» senaattori sanoi ähkien, »minun keuhkoni ovat jo
läkähtyä. Ihmeenomaisessa nopeudessasi voitat itse Fetoninkin. Olen
heikko, Sallustus veikko, sinun täytyy minua armahtaa!»
»En tee niin! Vesta auttakoon! Olen puolueeton yksinvaltijas. -- Juo!»
Senaattoriparan täytyi totella pöydän lakeja. Ah! Jokainen kulaus vei
häntä lähemmäksi Styksin laineita.
»Armoa, armoa, kuninkaani!» Diomedes uskalsi sanoa. »Me alamme jo --»
»Petosta!» Sallustus keskeytti. »Täällä ei suvaita Brutusta! --
Kuninkaan arvoa ei saa loukata!»
»Mutta meidän naisvieraamme --»
»He rakastavat juomareita. Eikö Ariadnekin lempinyt Bakkusta?»
Juhla jatkui. Vieraat tulivat yhä puheliaammiksi ja äänekkäämmiksi.
Jälkiruoka eli viimeinen ruoka-annos oli jo pöydällä ja orjat toivat
myrhalla ja isopilla sekotettua vettä loppupesua varten. Yhtäkkiä
vieraita vastassa seisonut pieni pyöröpöytä avautui kuin taikaiskusta,
ja siihen syntyneestä aukosta tupsahti viileä tomusade, joka pirskoutui
pöydälle ja vieraiden vaatteille. Kun tämä oli ohi, vedettiin heidän
yläpuolellaan leijunut verho syrjään, ja nyt huomattiin huoneen
seinästä toiseen pingotettu köysi, jolla muuan niistä taitavista
tanssijoista, joista Pompeiji oli erikoisen kuuluisa ja joiden
jälkeläiset Astleyn ja Vauxhallin juhlissa ovat saaneet yksimielisen
tunnustuksen, esitti ilmatemppujaan aivan heidän päänsä päällä.
Tämä ilmestys, jonka vain ohut nuora erotti itsekunkin pääkopasta ja
joka teki mitä rohkeimpia hyppyjä nähtävästi aikoen yrittää allaan
olevaan luurankoiseen seuraan, olisi May Fairin seurassa herättänyt
aikamoista kauhua; mutta pompeijilaiset ystävämme näyttivät tästä
näytelmästä nauttivan aikalailla, ja suosionosotukset kasvoivat sitä
mukaa, mitä vaikeamman tempun tanssija teki, silloinkun hän oli aivan
pudota jonkun vieraan syliin ja kun hän taitavalla notkahduksella
selviytyi uhkarohkeasta asenteestaan. Hän osotti todella senaattorille
sen erikoisen kunnian, että putosi hänen kohdallaan köydeltä, mutta
tarttui siihen jälleen käsillään samassa hetkessä, kun koko seura luuli
roomalaisen kallon musertuneen kuten kävi sen runoilijan, jota kotka
piti kilpikonnana. Vihdoin, ainakin Ionen suureksi iloksi, sillä hän ei
ollut liian tottunut tämäntapaiseen huvitteluun, tanssija yhtäkkiä
lopetti, kun ulkoa alkoi kuulua soitonsäveleitä. Mutta taas hän alkoi
tanssia entistä hurjemmin; sävel muuttui ja tanssija taukosi taas; ei
ollut vielä lauennut se taika, joka häntä piti kahleissaan. Hän esitti
henkilöä, jonka vaistomaisesti pitää tanssia, kunnes aivan määrätty
sävel kuuluu.[67] Vihdoin soittajat tuntuivat löytäneen oikean äänen,
sillä tanssija teki vielä yhden valtavan ilmahypyn, heittihe nuoralta
lattialle ja katosi.
Nyt seurasi taide-esityksiä toisensa jälkeen, ja terassille sijotettu
soittokunta viritti nyt hennon, alakuloisen sävelen, jonka mukana
kuuluivat seuraavat sanat, vaikka laulajan tavattoman heikko ääni
tuskin salli sanoja erottaa.
_Lyhyt juhlalaulu_.
Soi sävelet sullen tervehdyksin,
Kuin lehtohon nuoren Bakkuksen,
Mi nymfinsä kohtaavi syleilyksin,
Väris Panin huilu hiljainen.
Sulle suloa pelkkää
Nuo soinnut helkkää,
Tää virsi viehkeä Venuksen.
Sotatorvet riemuisin soikohot räikkein
Ja voittoon kalpoja kutsukoot,
Mut kaikunsa vienoin kertovi väikkein:
Sä voittajaurhojen voittaja oot.
Vuot sävelten soikoot,
Halk' yön huminoikoot,
Ja pyhää lumoas palvokoot!
Laulun loputtua Ionen posket läikähtivät entistä verevämmiksi, sillä
Glaukus oli uskaltanut pöydän alla tarttua hänen käteensä.
»Sievä laulu», Fulvius virkkoi tuntijan elein,
»Ah! Jospa _sinä_ tahtoisit suoda meille onnen!» Pansan emäntä uskalsi
huomauttaa.
»Tahdotaanko Fulviuksen laulavan?» kysyi juhlan kuningas, joka juuri
oli pakottanut seuran juomaan roomalaisen senaattorin terveydeksi ja
maljan hänen nimensä jokaista kirjainta kohden.
»Voitko sellaista kysyä?» matrona virkkoi katsahtaen ihaillen
runoilijaan.
Sallustus näpsäytti sormiaan ja kuiskasi jotakin orjalle, joka oli
tullut kuulemaan hänen määräyksiään; tämä katosi ja palasi pian pieni
harppu toisessa kädessä ja myrtinoksa toisessa.
Orja lähestyi runoilijaa ja tarjosi kumartuen hänelle harppua.
»Ah! En osaa soittaa», runoilija sanoi.
»Saat siis laulaa myrtille. Se on kreikkalainen tapa. Diomedes rakastaa
kreikkalaisia -- minä rakastan -- sinä rakastat, me kaikki --
rakastamma, kreikkalaisia. Eikä tämä ole ainoa tapa, minkä me, sinä ja
minä olemme heiltä varastaneet. Mutta minä käytän nyt sitä tapaa --
minä, kuningas. Laula, alamainen, laula!»
Runoilija otti hävyttömästi hymyillen myrtinoksan, ja lyhyen alkusoiton
jälkeen hän lauloi kauniilla ja miellyttävällä äänellä seuraavat sanat:
_Lemmenjumalten kruunauslaulu._
Taas amoriinit ehtoisat
Ol' iloisella päällä,
Mut leikit lemmenjumalain
Ei säily hymysäällä.
He nauroi, tanssi kyllikseen,
Sai sitte riitaan raikkaaseen.
Hui, hui, ei kaunist' ollut tuo,
Vai kuinka, Lesbia, luulet?
Mut riideltiinhän äskettäin
Me myöskin, mesihuulet.
Nuo pienet lemmentyrannit
Ol' valtiasta vailla,
Mut totellahan täytyy myös
Jumalten meidän lailla.
»Me valitsemme kuninkaan,
Niin meill' ei riitaa konsanaan!»
Sä armas, suo'os suukkonen,
Niin oon mä alamainen;
Tuo osa kyllä karvas on,
Mut ynnä ihanainen.
He löysi Marsin kypärin,
Komean, kiiltäväisen,
Pitkällä sulkatöyhdöllään
Jo säikähdyttäväisen.
Kuningasistuimelle se
Nyt vietiin kaikkein keskelle.
Niin, uljuus aina vallan saa,
Niin kävi myöskin siellä;
Mut katsehes, sä kaunoisin,
Pikemmin voittais vielä.
Kypärä kauan komentaa
Ei voinut veitikoita,
Näät noista yhtä ainoaa
Ei urheankaan voita.
Kun yksin ei hän kestänyt,
Hän voiman ottaa päätti nyt.
Jos kuninkaat ei korkeat
Voi taakkojansa kantaa,
Niin kuinkas minä kunnoton?
Saat apuas mullen antaa.
Pien' Afroditen kyyhkynen
Ol' ollut katsojana.
»Sä käyös kuningattareksi»
Näin kuului käskysana.
»Eläkööt uljaat valtiaat!»
Soi kilpaa huudot riemukkaat.
Oi Lesbia, jospa voisin myös
Mä kruunun suoda sullen!
Mä houkka, mitä toivonkaan?
Sä maailma oot mullen.
Ja ilo tuolla alkoi nyt,
Näät lempeeks kyyhky luultiin,
Mut kohta kun hän ohjat sai,
Jo toista kieltä kuultiin;
Tyranni näät hän tunnoton
Ol' Afroditeen luontohon.
Sä kyyhkyn tuon oot kaltainen,
Mun kävi lailla noiden:
Sun silmäs lempeet, armahat
Mua käskee kammitsoiden.
Tämä laulu, jonka sisältö mainiosti sopi iloisien ja vilkkaitten
pompeijilaisten mielialaan, otettiin runsain suosionosotuksin vastaan,
ja Fulvian leski seppelöi kaimansa samalla myrtinoksalla, jolle tämä
oli laulanut. Oksa oli helposti väännetty kiehkuraksi, ja kuolematon
Fulvius kruunattiin kättentaputuksin ja huudoin _Io triumphe!_ Harppu
kulki nyt kädestä käteen, ja uusi myrtinoksa tarjottiin jokaiselle,
jonka arveltiin osaavan laulaa.[68]
Aurinko oli jo laskemaisillaan, vaikka mässääjät, jotka jo olivat
monta tuntia yhteen menoon istuneet, eivät sitä hämärässä huoneessa
huomanneet. Ja senaattori, joka jo oli lopen uuvuksissa ja sotisankari,
jonka vielä piti palata Herkulaneumiin, nousivat lähteäkseen ja
antoivat siten merkin yleiseen hyvästelyyn. »Viipykää vielä hetki,
ystäväni!» Diomedes sanoi, »jos te tahdotte jo näin aikaisin lähteä,
täytyy teidän ainakin ottaa osaa yhteiseen peliimme.»
Näin sanoen hän viittasi luokseen erään _ministerin_ ja kuiskasi tälle
jotakin; orja poistui ja palasi pian tuoden mukanaan pienen astian,
jossa oli joukko huolellisesti valmistettuja, toistensa näköisiä
lautasia. Jokaisen vieraan täytyi ostaa joku lautasista pienimmällä
hopearahalla. Ja näiden arpajaisten (varsinkin Augustus, niiden
keksijä, harrasti niiden käyttöä) pääviehätys oli siinä, että voitot,
joiden laatu ja arvo oli merkitty lautasen toiselle puolelle, olivat
niin tuiki vaihtelevia. Niinpä esim. runoilija arpoi happamin naamoin
itselleen oman runonsa (ei kukaan lääkäri sen vastenmielisemmin niele
omaa, toiselle määrämaansa lääkettä!); sotisankari arpoi itselleen
neulatyynyn, senjohdosta tehtiin aika nokkelia huomautuksia Herakleesta
ja hänen ihopaidastaan; Fulvian leski sai suuren juomamaljan; Julia
miehen vyön; Lepidus naisen ihojauherasian. Sattuvimman voiton peri
peluri Klodius, joka kiukusta punaisena sai ottaa vastaan väärennetyn
arpanappulan.[69] Näiden vetojen synnyttämän yleisen ja iloisen
keskustelun keskeytti tapaus, jota pidettiin pahana enteenä. Glaukus
oli arponut arvokkaimman voiton, pienen marmorisen, kreikkalaistekoisen
Fortunan patsaan; otettuaan sen orjalta hän pudotti sen käsistään, ja
se meni palasiksi.
Ikävä mieliala valtasi joukon, ja kaikki huudahtivat vaistomaisesti:
»_Dii avertite omen_!» (jumalat muuttakoot enteen!).
Glaukus yksin pysyi tyynenä, vaikka hän olikin yhtä taikauskoinen kuin
muutkin.
»Ihana napolitar», hän kuiskasi hellästi Ionelle, joka oli kalpea kuin
särkynyt marmorikuva itse, »minä hyväksyn enteen. Se merkitsee, että
sinut omistaessani Fortuna ei voi enää antaa minulle mitään. Se särkee
oman kuvansa, koska se on minut jo tehnyt onnelliseksi _sinun_
kauttasi.»
Saadakseen hälvenemään sen epämiellyttävän tunteen, jonka yllämainittu
tapaus oli synnyttänyt seurassa -- se oli vieraitten sivistyneisyydestä
huolimatta ihmeteltävän taikauskoista seuraa, niinkuin nykyisinkin
näkee, että joku vaikeasti sairaalloinen, nainen, joka on seuraan
tullut kolmantenatoista, kääntyy ovelta ympäri -- Sallustus seppelöi
maljansa jälleen kukilla ja kohotti sen isännän terveydeksi. Sitä
seurasi imperaattorin malja, ja kun oli juotu malja Merkuriuksen
kunniaksi, jotta hän antaisi hyvät unet, suoritettiin viimeinen
_libatio_, ja joukko hajaantui lähtemään kotiin.
Pompeijissa käytettiin sangen vähän ajoneuvoja ja kantotuoleja, osaksi
koska kadut olivat kapeat, osaksi koska kaupunki oli niin pieni.
Useimmat vieraat sitoivat jalkaansa sandaalit, jotka he olivat
jättäneet eteishuoneeseen, ja lähtivät jalan, viittoihinsa
kääriytyneinä ja orjiensa saattamina vierastalosta kotiinsa.
Saatettuaan Ionen ulko-ovelle asti Glaukus palasi portaille, jotka
veivät Julian huoneistoon. Orja johti hänet perille. Kauppiaan tytär
odotti häntä jo huoneessaan.
»Glaukus!» hän sanoi maahan katsellen, »huomaan, että sinä todella
rakastat Ionea -- hän onkin kaunis.»
»Julia on viehättävä ollessaan noin jalomielinen», Glaukus vastasi.
»Niin, minä rakastan Ionea, löytäös sinä itsekin sinua ympäröivistä
nuorista miehistä joku yhtä suora rakastaja!»
»Rukoilen jumalilta sitä! Kas tässä, Glaukus, nämä helmet minä lahjotan
morsiamellesi; suojelkoon Juno häntä!»
Näin sanoen hän pani Glaukuksen käteen rasian, jossa oli kallisarvoisia
helminauhoja. Siihen aikaan oli yleisenä tapana, että naimisiin aikovat
saivat tämäntapaisia lahjoja, eikä Glaukuskaan siis voinut kieltäytyä
ottamasta lahjaa vastaan, vaikka tuo antelias ja ylväs atenalainen
päättikin saman lahjan korvata kolminkertaisena takaisin. Lopettaen
lyhyeen hänen kiitossanansa Julia kaatoi hiukan viiniä pieneen maljaan.
»Olet juonut monta maljaa isäni kanssa», hän virkkoi hymyillen, »nyt
juonet yhden minunkin kanssani. Terveyttä ja menestystä morsiamellesi!»
Hän kosketti maljan reunaa huulillaan ja ojensi sen sitten
Glaukukselle. Yleinen tapa vaati, että Glaukuksen piti malja juoda
pohjaan; hän tekikin niin. Julia, joka ei tiennyt mitään Nydian
kepposesta, tarkkasi häntä välkkyvin silmin. Vaikka noita-akka olikin
sanonut, ettei juoman vaikutus näyttäydy heti, hän arveli omien
sulojensa sen tehoa edistävän. Hän pettyi aikalailla huomatessaan
Glaukuksen rauhallisena panevan maljan pöydälle ja keskustelevan yhtä
huoletonna kuin ennenkin. Ja vaikka hän pidätti toista luonaan
niinkauan kuin hyvä tapa salli, ei mitään muutosta näkynyt tämän
käytöksessä.
»Mutta huomenaamulla», hän ajatteli vaivoin pettymyksensä peittäen --
»huomenna, ah! Glaukus! Ratkaisun hetki lyö!»
Ja seuraava päivä oli todella ratkaiseva Glaukukselle.