Klassillinen isäntä, kokki ja keittiö. -- Apekides kohtaa Ionen. --
Heidän keskustelunsa.
Oli koittanut päivä, jolloin Diomedes oli kutsunut valikoiduimmat
ystävänsä juhlaan luokseen. Siro Glaukus, kaunis Ione, julkinen
Pansa, ylhäinen Klodius, kuolematon Fulvius, elosteleva Lepidus,
epikuurolainen Sallustus eivät olleet ainoat kunniavieraat. Hän odotti
lisäksi muuatta entistä roomalaista senaattoria (miestä, jolla oli
vaikutusvaltainen asema hovissa) ja suurta herkulaneumilaista soturia,
joka oli ollut Tiituksen kanssa taistelemassa juutalaisia vastaan ja
joka sodissa melkoisesti rikastuttuaan sai alinomaan ystäviltään
vakuutteluja, että isänmaa oli hänelle ikuisesti kiitollinen hänen
epäitsekkäistä palveluksistaan. Mutta kutsuvieraitten lukumäärä oli
tätäkin suurempi, sillä vaikka -- kriitillisesti puhuen -- roomalaisten
mielestä yhteen aikaan olikin epähienoa kutsua juhliin vähemmän kuin
kolme tai enemmän kuin yhdeksän vierasta, ei tämä tapa silti ollut
sitova suurtuhlareille. Ja historia kertoo meille, että muuan Rooman
loisteliaimpia porvareita järjesteli pitoja, joissa saattoi olla
kolmesataakin juhlavierasta. Mutta kohtuullisempi Diomedes tyytyi
lukumäärään, joka oli kaksi kertaa niin suuri kuin muusojen. Hänen
vieraitaan oli kahdeksantoista, meidän päivinämme jokseenkin sopiva
määrä.
Oli Diomedeen juhlapäivän aamu. Vaikka Diomedes mielellään
esiintyikin ylhäisenä herrana, vieläpä oppineenakin, oli hänellä silti
kauppiaanomaista kokemusta riittävästi tietämään, että isännän valvova
silmä saa palvelijat toimeliaiksi. Sentähden hän nyt kulkikin uhkean
huvilansa huoneesta toiseen, vyötön tunika heitettynä pullean vartensa
ylle, tohvelit jalassa, kädessä pieni keppi, jolla hän milloin säesti
määräyksiään, milloin mukuroi laiskoja vetelyksiä selkään.
Hän ei halveksinut tarkastaa sitäkään pyhitettyä huonetta, jossa
juhlapapit valmistelivat uhrejaan. Kun hän astui keittiöön, kuului
hänen korviinsa miellyttävä kauhojen ja astioitten kalina, kirousten ja
käskyjen häly. Niin pieni kuin tämä välttämätön huone näyttääkin olleen
kaikissa pompeijilaisissa taloissa, sisälsi se siitä huolimatta koko
sen lukemattoman valikoiman uuneja ja muotteja, pannuja ja kattiloita,
paisto- ja keittoastioita, joita ilman ei mikään älykäs kokki, ei
klassillinen eikä nykyaikainen, katso mahdolliseksi voivansa tyydyttää
ruumiimme nälkää. Kun polttoaineet silloin kuten nytkin noilla
seuduilla olivat kalliita ja harvinaisia, näkyi mitä suurin huomio
pannun siihen pyrkimykseen, että mahdollisimman moni ruokalaji saatiin
valmiiksi niin vähällä tulella kuin suinkin. Muuan tämäntapainen
merkillinen laite on vielä nytkin nähtävissä Napolin museossa -- se on
jonkinlainen kuljetettava keittiö, jossa on suuren kirjan kokoinen
liesi, ja sillä voi yhtaikaa saada neljä keitosta valmiiksi, ja
senlisäksi siinä on lämmityslaite vettä tai muuta juomaa kiehauttamaan.
Pienessä keittiössä hääräili monta henkilöä, eikä isännän tarkka silmä
niitä heti tuntenutkaan.
»Oh! Oh!» hän mutisi itsekseen, »tuo kirottu Kongrio on kutsunut
avukseen kokonaisen legionan kokkeja. Ne eivät tee työtään ilmaiseksi,
ja siinä on taas uusi lisä minun jokapäiväisiin menoihini. Bakkus
avita! Kolmin kerroin onnelliseksi saan sanoa itseäni, elleivät nuo
orjaviikarit puhalla itselleen jotakuta juomakulhoa -- niiden kädet
ovat nopsia, niiden tunikat väljät. _Me miserum!»[56]
Mutta kokit puuhailivat näyttämättä huomanneenkaan Diomedeen tuloa.
»Hei, Euklio, tänne munapannusi! Mitä, onko tämä suurin? Tähänhän sopii
vain 33 munaa; taloissa, joissa palvelen, mahtuu pienimpäänkin
munapannuun ainakin 50, jos niikseen tulee.»
»Tunnoton lurjus!» Diomedes ajatteli. »Se puhuu munista aivan kuin ne
eivät maksaisi sestertiota sata kappaletta!»
»Merkurius vieköön!» muuan pieni keittiökokelas sanoi. »Mikä
vanhentunut vaivainen pata tämäkin on? -- on mahdotonta luoda
minkäänlaista taiteellista noin karkeista aineksista. Sallustuksen
huonoimmatkin muotit esittävät Trojan piirityksen kokonaan -- Hektorin
ja Pariin ja Helenan pikku Astyanaksineen, ja puinen hevonen on lisäksi
kaupanpäällisinä.»
»Vaiti, tyhmyri!» virkkoi Kongrio, talon oma kokki, joka tuntui saavan
kestää toveriensa pahimmat hyökkäykset. »Minun isäntäni, Diomedes, ei
olekaan noita holtittomia tuhlareita, jotka aina seuraavat viimeistä
muotia maksoi mitä maksoi.»
»Valehtelet, kehno orja!» Diomedes ärjäisi raivoissaan -- »ja sinä
maksat minulle jo niin paljon, että Lukulluskin olisi sellaisesta
tehnyt vararikon! Tule esiin loukostasi, tahdon hieman puhua sulle!»
Tehden merkin tovereilleen orja totteli käskyä.
»Kolmen kirjaimen mies»,[57] Diomedes sanoi mahtavin elein. »Miksi olet
nämä tyhjäntoimittajat kutsunut minun talooni? Näen varkaan leiman
jokaikisessä naamassa!»
»Mutta minä vakuutan sinulle, isäntä, että he ovat kaikki mitä
rehellisimpiä luonteita -- kaupungin parhaita kokkeja. -- On suuri
kunnia, että he palvelevat sinua. Mutta _minun puolestani_ --»
»Sinun puolestasi, onneton Kongrio!» Diomedes keskeytti, »ja millä
varastetuilla rahoilla, millä torikaupan vajauksilla, millä
esikaupungissa salaamyydyllä rasva- ja lihamäärällä, millä väärillä
ilmotuksilla ja laskuilla särkyneistä esineistä sinä nyt olet voinut
nuo palvelukseesi vuokrata, omasta puolestasiko?»
»Ei, herra, älä luule mua petturiksi! Jumalat minut tuomitkoot, jos --»
»Älä vanno!» kiivasverinen Diomedes jälleen katkaisi, »sillä muutoin
jumalat heti rankaisevat sinua valapattona, ja minä menetän kokkini
ennen ateriaa. Mutta kyllin siitä tällä hetkellä; pidä tarkasti
silmällä vintiö tovereitasi äläkä huomisaamulla tule minulle kertomaan
särkyneistä maljakoista ja käsittämättömällä tavalla hävinneistä
juoma-astioista, sillä silloin sinun selkäsi piestään yhdeksi ainoaksi
haavaksi. Ja kuule! Sinä tiedät, että olet aika kalliisti minulla
maksattanut frygialaisen _attagenin_[58] -- niin että sillä hinnalla,
Herkules avita, kohtuullinen mies eläisi koko vuoden -- pidä huoli,
etteivät ne paistu liian ruskeiksi. Muistathan, oi Kongrio, kun
viimeksi järjestin juhlan ystävilleni ja sinun turhamaisuutesi vaati
pöytään tuotavaksi maloslaisen kurjen, se kannettiin tarjolle Etnasta
syösseen kiven kaltaisena ikäänkuin kaikki Elegetonin liekit olisivat
siitä mehun kuivanneet. Varovasti tällä kerralla, Kongrio --
hätiköimättä ja varovasti! Varovaisuus on suurten tointen äiti; ja
ellet tällä kerralla tahdokaan säästää isäntäsi kukkaroa, niin hoivaa
ainakin hänen kunniaansa.»
»Herkuleen päivien jälkeen ei Pompeijissa ole nähty sellaista
herkkupöytää kuin tämänpäiväinen on.»
»Vaiti, vaiti -- taas sinun kirottua prameilunhaluasi! Mutta sano,
Kongrio, oliko tuon _homunkuluksen_ -- tuon pikkaraisen kurjenpoikasen
-- tuon julkean keittiö-alokkaan väitteissä, jotka koskivat minun
paistosmuottieni pienuutta, muutakin kuin hävyttömyyttä? Minä tahdon,
näetkös, seurata muotia minäkin, Kongrio!»
»Meidän keittiö-mestarien tapana on», Kongrio vastasi arvokkaana,
»moittia välineitä saadaksemme taitomme esiintymään sitä loistavampana.
Muotti on sekä kaunis että käytännöllinen, mutta kehottaisin isäntääni
ensimäisen sopivan tilaisuuden sattuessa ostamaan jonkun uuden --»
»Se riittää», selitti Diomedes, joka ei koskaan sallinut orjan antaa
hänelle neuvoja. »Nyt saat ryhtyä jälleen toimeesi -- loista -- voita
itsesikin! Laita niin, että Diomedeeltä kadehditaan hänen kokkiaan --
että Pompeijin orjat sanovat sinua suureksi Kongrioksi! Mene! -- Seis!
Et ole vielä tilittänyt kaikkia rahoja, jotka sinulle annoin
tori-ostoksiin.»
»Kaikkia -- ah! Satakielen kielet ja roomalaiset _tomacula_,[59]
britannilaiset osterit ja monet muut, joita tässä kävisi pitkäksi
luetella, ovat vielä maksamatta. Mutta välipä tuolla! Jokainenhan
luottaa Diomedes Rikkaan _arkimagirukseen_.»[60]
»Oh, tunnoton tuhlari! -- Mikä avokätisyys -- mikä ylellisyys -- olen
häviön partaalla! Mutta mene, kiiruhda! -- Ole tarkka! -- maistele! --
valmista! -- voita itsesi! -- Älä anna roomalaisen senaattorin
halveksia köyhää pompeijilaista. Työhön, orja -- ja muista frygialaista
attagenia!»
Ylikokki poistui ylhäisin elein, ja Diomedes laahasi valtavan ruhonsa
juhlahuoneisiin. Kaikki miellytti häntä -- kukat olivat vereksiä --
suihkukaivot räiskivät iloisesti -- mosaiikkilattia oli välkkyvä kuin
kuvastin.
»Missä on tyttäreni Julia?» hän kysyi.
»Kylvyssä.»
»Ah! Nyt muistan itsekin -- kylpyaika! Minun täytyy kylpyyn myös.»
* * * * *
Kertomuksemme siirtyy nyt puhumaan Apekideestä. Herätessään siitä
rauhattomasta ja kuumeisesta unesta, joka seurasi niitä tapahtumia,
jolloin hän oli omaksunut uuden, kaikille nuoruutensa tottumuksille
tuiki oudon ja vieraan uskon, nuori pappi kuvitteli vielä uneksivansa.
Hän oli astunut ratkaisevan askelen; menneisyydellä ei tästälähin
saanut olla mitään yhdyssidettä tulevaisuuteen; nuo kaksi mailmaa
olivat aivan erillään toisistaan -- se mikä on ollut siitä, mikä
tulee. Mihinkä rohkeaan ja vaaralliseen yritykseen hän nyt olikaan
ryhtymäisillään! -- paljastaa salaisuudet, joissa hän itse oli ollut
mukana -- saastuttaa alttarit, joita hän itse oli palvellut -- pettää
jumalatar, jonka pappi hän oli! Vähitellen hänelle selvisi, minkälaisen
vihan ja inhontunteen hän synnyttäisi kaikissa hurskaissa ihmisissä,
vaikka hän onnistuisikin; mitkä hirveät rangaistukset häntä
odottivatkaan, jos hänen kuulumattoman rohkea aikeensa epäonnistuisi;
tällaisen tapauksen varalta ei ollut mitään erikoista, entiseen
kokemukseen perustuvaa lakia, ja siksi nyt pantaisiin täytäntöön
kaikkein ankarimmat, uudet määräykset! Saattoiko hän odottaa
ystäviltään -- nuoruutensa sisarelta -- oikeata arvostelua, vaikka he
häntä ehkä säälisivätkin? Tämä sankarillisen uljas teko voisi heidän
pakanallisissa silmissään näyttää ehkä inhottavalta häväistykseltä --
tai parhaimmassa tapauksessa surkuteltavalta heikkomielisyydeltä.
Hän pysyi lujana, hän kieltäytyi kaikesta maallisesta toivoen saavansa
osan siitä tulevasta ikuisesta onnesta, joka hänelle oli luvattu.
Yhtäältä siis tällaiset ajatukset täyttivät hänen rintansa, toisaalta
taas hänen ylpeytensä, rohkeutensa ja miehuutensa häntä kannustivat ja
terästivät ja kaikkeen tähän liittyi halu kostaa ne pettymykset ja
petokset, joiden uhriksi hän oli joutunut.
Taistelu oli ankara ja pitkällinen, mutta hänen uudet tunteensa
voittivat vanhat. Ja jos ensimäiset kristityt olisivat olleet enemmän
»tottumuksiensa orjia» -- vähemmän demokraatteja tuon usein
väärinkäytetyn sanan puhtaimmassa ja jaloimmassa mielessä -- kuin he
todella olivat, olisi kristinoppi tyrehtynyt alkuunsa.
Jokaisen papin täytyi vuoronsa mukaan viettää useita öitä perätysten
temppelin huoneissa, mutta Apekidesta ei vielä ollut tähän tapaan
totutettu. Noustuaan vuoteeltaan hän puki tapansa mukaan papillisen
asun ylleen ja jätti pienen kammionsa; hän joutui pian temppelin
alttarien eteen.
Kuluneitten päivien rasitukset olivat uuvuttaneet hänet, ja auringon
kohtisuorat säteet valaisivat jo pyhän paikan.
»_Salve_, Apekides!» kuului hänen viereltään ääni, jonka luontoinen
raakuus kätkeytyi pitkällisen harjotuksen avulla saavutettuun
vastenmielisen imelään äänensävyyn. »Olet kauan nukkunut. Onko
jumalatar yöllä sinulle näyttäytynyt?»
»Jos hän ilmestyisi todellisena kansalle, Kalenus, kuinka vähän näillä
alttareilla silloin käytäisiinkään.»
»Se voinee kyllä olla totta. Mutta jumalatar on kyllin viisas
näyttäytymään vain papeilleen.»
»Koittaa kerran aika, jolloin hänet vastoin hänen tahtoaan
paljastetaan.»
»Se ei ole luultavaa; hän on hallinnut jo lukemattomia vuosisatoja. Ja
mikä niin kauan on pysynyt pystyssä, ei niinkään helposti sorru
ensimäisistä uudistusyrityksistä. Mutta, nuori veli, sinun sanasi ovat
sangen varomattomia.»
»Vähimmin sinun sopii minua kehottaa vaikenemaan», Apekides vastasi
ylpeänä.
»Noin kiivasta! -- Mutta en tahdo kanssasi kiistellä. Apekideeni, eikö
egyptiläinen ole meitä kehottanut pysymään aina yksimielisinä? Eikö hän
ole sinulle todistanut, että on viisasta pettää kansaa, jotta saisimme
nauttia? Ellei hän ole, oi veli, niin hän ei olekaan se suuri loihtija,
jommoisena hän mielii esiintyä.»
»Sinä siis olet hänen oppilaansa?» Apekides kysyi ivallisesti
hymyillen.
»Ai! Mutta minä tarvitsin hänen oppejaan vähemmän kuin sinä.
Luonto on jo varhain istuttanut minuun nautinnonhalun ja vallan ja
rikkauden kaipuun. Pitkä on se tie, joka nautiskelijan vie ankaraan
elämänkieltäytymiseen, mutta lyhyt on askel nautinnon rikkomuksesta
kaikki pettävään näyttelemiseen. Pelkää jumalattaren kostoa, jos hänen
salaisuutensa tahdot paljastaa!»
»Pelkää sinä hetkeä, jolloin hauta sinulle aukee ja petoksesi
paljastuu», Apekides virkkoi juhlallisena. »_Vale_.»
Näin sanoen hän jätti papin omiin mietelmiinsä. Edettyään jonkun
askelen temppelistä hän kääntyi katsomaan taakseen. Kalenus oli jo
kadonnut pappien kokoushuoneeseen, sillä nyt oli se lepohetki, jota
vanhat sanoivat _prandiumiksi_ ja jota me nimitämme aamiaislomaksi.
Valkea ja siro temppeli hohti kirkkaassa auringonpaisteessa.
Alttareilta kohoili suitsutussavua ja niitä koristivat köynnökset.
Pappi katseli kauan ja miettiväisenä tätä näkyä -- viimeisen kerran hän
sen sai nähdä!
Hän lähti jälleen hitaasti kulkemaan ja suuntasi askelensa Ionen
talolle. Hän tahtoi vielä kerran tavata ainoan elossa olevan
sukulaisensa, hartaimman ja rakkaimman ystävänsä nähdä, ennenkuin
viimeinen yhdysside katkeisi ja ennenkuin hän ryhtyisi seuraavan päivän
ratkaisevaan hankkeeseen.
Hän saapui perille ja kohtasi Ionen puutarhassa, jossa tämä oli yhdessä
Nydian kanssa.
»On ihanaa, Apekides, että tulit», Ione huudahti iloisena. »Kuinka
hartaasti olenkaan toivonut sinua tänne! -- Kuinka paljosta saankaan
sinua kiittää! Mikset ole yhteenkään kirjeeseeni vastannut -- olet
kieltäytynyt tulemasta tänne kuulemaan kiitostani! Oh! Sinä olet
pelastanut sisaresi häpeästä! Mitä osaa hän sanoa sinua kiittääkseen
nyt, kun vihdoinkin olet saapunut?»
»Rakas Ione, sinun ei ole tarvis lainkaan kiittää, sillä sinun kunniasi
on myöskin minun. Jättäkäämme se, älkäämme puhuko enää tuosta
kironalaisesta miehestä -- kuinka häntä molemmat vihaammekaan! Saanen
pian hyvän tilaisuuden paljastaa maailmalle hänen luullun viisautensa
ja hänen pettävän vakavuutensa. Mutta istukaamme, sisareni --
auringonpaahde on minut uuvuttanut -- istahtakaamme hetkeksi tuon puun
katveeseen yhdessä niinkuin ennenkin.»
Muhkean palmupuun alla, jonka tuuhea lehvistö kaartui heidän ylleen,
eloisa suihkukaivo heidän edessään, vihreä nurmikko heidän allaan;
iloiset heinäsirkat, joita muinoin Atenassa niin rakastettiin,
hyppelivät sinne tänne ruohikossa; perhonen, ihana, Psykelle pyhitetty
auringon vertauskuva, joka monesti on antanut laulunaiheen
kristilliselle laulajalle, hehkui kaikessa sisilialaisessa
väriloistossaan[61] liihotellen kesäisten kukkien parissa itsekin
siivekkään kukkasen kaltaisena -- tällaisella näyttämöllä veli ja sisar
istuivat viimeistä kertaa yhdessä tässä maailmassa. Samalle paikalle
voimme vielä nytkin käydä, mutta puutarhaa ei enää ole, pylväät ovat
kaatuneet, suihkukaivo ei enää räiski. Kulkija voi Pompeijin raunioista
hakea Ionen taloakin. Sen jäännöksiä on yhä vieläkin, mutta en tahdo
niitä näyttää tavallisille matkailijoille. Tunteellinen kulkija löytää
ne kyllä itsekin; jos niin käy, niin pitäköön hänkin tietonsa
salaisuutenaan.
He istahtivat, ja iloisena saadessaan olla yksin Nydia kiiruhti
puutarhan äärimäiseen kolkkaan.
»Ione, sisareni», nuori kristitty sanoi, »pane kätesi otsalleni -- sinä
tunnet, kuinka se polttaa -- salli minun nauttia sinun viileästä
kosketuksestasi. Puhu minulle, sillä sinun miellyttävä äänesi on kuin
tuulenviri, jolla on raikkautta kuin musiikilla. Puhu minulle, _mutta
älä siunaa minua!_ Älä käytä niitä sanoja, joita lapsena opimme
pitämään pyhinä.»
»Ah! Mitä sitten voin sinulle puhua? Meidän ajatuksemme ovat niin
kietoutuneet uskontoomme, että sanat tuntuvat kylmiltä ja tyhjiltä, jos
niistä karkotan viittauksenkin jumaliimme.»
»_Jumaliimme_!» Apekides mutisi kauhistuen. »Sinähän rikoit heti
sopimuksemme.»
»Pitäisikö minun sinulle siis puhua vain Isiksestä?»
»Pahasta hengestä! -- Ei! Ole mieluummin iäti vaiti, jos se on sinulle
mahdollista -- mutta kylliksi, kylliksi tästä! Älkäämme nyt kiistelkö
ja kinastelko, älkäämme nyt toisiamme karskisti tuomitko -- sinä pidät
minua luopiona ja minä häpeän sinua epäjumalanpalvelijana. Ei,
sisareni, karkottakaamme sellaiset asiat ja ajatukset! Sinun luonasi
jäähtyy minun henkeni. Hetkeksi voin silloin menneen unohtaa. Kun panen
pääni sinun syliisi ja tunnen pehmeitten käsiesi syleilevän itseäni,
kuvittelen olevamme vielä lapsia ja taivaan hymyilevän yhtä iloisesti
meille kummallekin. Sillä ah! Mitäpä siitä, jos kohtaloniskusta ehjänä
selviydynkin ja jos minulle on suotu sinulle puhua pyhästä ja suuresta
asiasta ja minä huomaankin korvasi kuuroksi ja sydämesi kovaksi, mitä
silloin merkitsevät minulle omat tulevaisuustoiveeni, kun saan olla
aivan toivoton sinun kohtalostasi? Sinussa, sisareni, näen itseni
kauniimpana, ylevämpänä. Pysyykö kuvastin aina samana, ja muoto itse
särkyy kuin savenvalajan astia? Ah! Se ei saa -- ei -- sinä kuulet
minun sanojani nyt! Muistatko, kuinka me käsi kädessä kuljimme Bajaen
kentillä kukkia poimien? Samalla tavalla käsi kädessä me astumme
Iäisyyden puutarhaan ja seppelöimme itsemme lakastumattomin kukkasin!»
Ihmetellen ja hämmentyneenä sanoista, joita hän ei täysin käsittänyt,
mutta kyyneliin asti liikutettuna niiden valittavasta äänensävystä Ione
kuunteli ajatustulvaisen ja ahdistuneen sydämen purkauksia. Apekides
itsekin tunsi itsensä tavallista herkemmäksi, hän, joka tavallisesti
oli niin raju ja sulkeutunut. Jaloimmillakin tunteilla on jotakin
kademielen leimaa -- ne valtaavat ihmishengen kokonaan ja jättävät
usein ulkokuoreen merkit näennäisestä synkkyydestä ja rauhattomuudesta.
Kun emme välitä ympärillämme sattuneista pikkutapahtumista, meitä
pidetään silloin tunteettomina; meitä luullaan kiihtyneiksi ja
oikullisiksi, kun taivaallisen tavottelussa pelkäämme maallisen
kosketusta. Sillä niinkuin ei mikään haave voi olla turhempi kuin
toive, että toinen ihminen voi mieltyä toiseen, ei meitäkään kukaan
oikein tuomitse, ei kukaan, ei läheisin ja rakkain ystävämmekään
kuuntele meitä ymmärtäen! Kun olemme kuolleet ja katumus on myöhäistä,
silloin vasta ystävä ja vihollinen ihmetellen huomaavat, kuinka vähän
oikeastaan meille oli anteeksiannettavaa!
»Tahdon siis sinulle puhua lapsuusvuosistamme», Ione virkkoi. »Annanko
tuon sokean tytön laulaa sinulle lapsuuden päivistä? Hänen äänensä on
kaunis ja sointuva ja hänen laulussaan ei ole mitään, mikä loukkaisi
sinun korvaasi.»
»Osaatko itse sanat, sisareni?» Apekides kysyi.
»Luullakseni, sillä yksinkertaisen sävelen mukana ovat sanatkin
muistiini painuneet.»
»Laula siis itse! Minun korvani ei nyt mielellään soinnu vieraaseen
ääneen. Ja, Ione, sinun äänesi, joka on tulvillaan kotoisia muistoja,
on minun korvissani kaikunut ihanammalta kuin Lydian ja Kreten
ostettavat sävelmät. Laula minulle!»
_Lapsuuden kaiho_.
1.
Ah, murhe jo ystävä monella on
Elon askelten alkajalla,
Tuo varhaistuskat ja turmion
Kyy piilevä kukkain alla.
Ah, seppelehet
Nuo kultaiset
Vei iäksi hiipivä halla.
2.
Niin, tuttuja nuoret on tuskien,
Ja tuttuja murheen on häivät,
Mut vastainen vuottavi väikkyen,
Ja armaammat eessä on päivät.
Vaikk' kuink' olis nyt
Elo synkennyt,
Pian unhoon varjot jo jäivät.
3.
Jos myös nää vuotemme vauraammat
Elon riemuja rippehin saavat,
Niin varjot herkemmin vaipuvat,
Ja hitaammin peittyvät haavat.
Ajat auringon
Jo mennyttä on,
Miel' mittovi öiset jo aavat.
4.
Tuo taivahankaari on tummennut pois,
Mi hymysi myrskyjen tullen,
Ken rientäen seestä nyt suruhun sois,
Ken aulis ois ystäväks sullen?
Kun leikit jää,
Sumu, synkeä sää
Jää taistohon tuomitullen.
Harkiten ja taitavasti Ione oli valinnut juuri tuon laulun, joka
loppusoinnuillaan vaikuttaa niin vakavalta; sillä jos meitä suru painaa
ja olemme masentuneita, niin säröisimmältä silloin tuntuu ilonääni; se
on tehoisin taika päästä raskasmielisistä ajatuksista, sillä synkät
ajatukset voi ainakin lievittää, ellei niitä voi valoisiksi muuttaa; ja
siten ne kadottavat kovat ja jäykät piirteensä ja niiden väri sulautuu
omaan ihannekuvaansa. Kuten lääkäri sisäistä tuskaa parantaakseen tekee
ulkoisen haavan ja näin pääsee käsiksi kuolettavaan myrkkyyn, samoin
tarvitaan suurta taitoa ohjata mielialoja niin, että sisällä jäytävä
tuska saadaan hennon surumielisyyden avulla kohoumaan pinnalle. Näin
oli Apekideenkin laita: kuunnellessaan tuota hopeankirkasta ääntä,
joka puhui hänelle menneistä ajoista ja joka vain ohimennen kajosi
nykyhetken tuskaan, hän unohti hetkelliset ja ahdistavat ajatuksensa.
Hän oli kauan Ionen seurassa; vuoroin laulettiin, vuoroin haasteltiin,
ja kun hän vihdoin nousi lähteäkseen, tunsi hän itsensä entistä
rauhallisemmaksi ja onnellisemmaksi.
»Ione», hän virkkoi puristaen hänen kättään, »jos sinä kuulet minua
paneteltavan ja syytettävän, ethän usko noihin puheisiin?»
»En koskaan, veljeni, en koskaan.»
»Etkö sinäkin arvele, oman uskosi mukaan, että pahateko aina
rangaistaan ja hyvä palkitaan?»
»Voitko sitä epäillä?»
»Etkö siis myöskin usko, että todellinen hyvä vaatii uhrautumista
suuren päämäärän, hyveen saavuttamiseksi?»
»Joka niin tekee, hän on jumalten kaltainen.»
»Ja sinä luulet, että haudantakainen elämä vastaa meidän maallisten
tekojemme puhtautta ja rohkeutta?»
»Siten meidän täytyy toivoa.»
»Suutele minua, sisareni. Vielä kysymys. -- Sinä aijot naimisiin
Glaukuksen kanssa; tämä avioliitto erottaa meidät ehkä vieläkin kauemma
toisistamme, -- mutta älkäämme nyt puhuko siitä -- aijot naimisiin
Glaukuksen kanssa -- rakastatko häntä? Ei, ei, sisareni, vastaa
suoraan.»
»Rakastan», Ione vastasi punastuen.
»Tunnetko, että hänen puolestaan olet valmis uhraamaan kaikki,
kestämään häpeää ja uhmaamaan kuolemaa? Olen kuullut, että naisen
rakkaus uskaltaa kaikkea tätä.»
»Veljeni, kaiken uskallan Glaukuksen hyväksi, eikä se minusta tunnu
edes uhraukselta. Sille, jota me rakastamme, ei ole uhria.»
»Riittää! Jos nainen näin ajattelee miehestä, mitä miehen silloin
tuleekaan uhrata Jumalalleen?»
Hän ei puhunut enempää. Koko hänen olemuksensa oli kuin tulvillaan
taivaallista elämää, hänen rintansa aaltoili voimakkaasti, hänen
silmänsä hehkuivat; hänen otsallaan oli ylväs piirre kuten miehen, joka
kaikki uskaltaa! Hänen katseensa kohtasi Ionen -- vakavana, ikävöivänä,
pelokkaana -- hän suuteli sisartaan, painoi hänet hellästi rintaansa
vasten, ja hetki sen jälkeen hän oli kadonnut.
Ione viipyi vielä kauan samalla paikalla, mykkänä ja ajatuksiinsa
vaipuneena. Orjattaret tulivat tuontuostakin muistuttamaan hänelle,
että ilta jo hämärsi ja että hänen piti valmistautua Diomedeen juhlaan.
Vihdoin hän havahtui haaveiluistaan ja pukeutui juhla-asuun, ei
kaunottaren ylpeänä, vaan välinpitämättömänä ja alakuloisena. Vain
muuan ajatus lähestyvässä vieraskäynnissä häntä ilahdutti -- hän
kohtaisi Glaukuksen -- tälle hän voisi huolensa haastaa.