Mietelmiä ensimäisten kristittyjen pyrkimyksistä. -- Kaksi miestä tekee
ratkaisevan päätöksen. -- Seinillä, etenkin pyhillä seinillä on korvat.
Joka tutkii kristillisen kirkon aikaisinta historiaa, huomaa, kuinka
välttämätöntä sen voitokkaalle leviämiselle oli se ylväs into, joka
elähytti sen esitaistelijoita ja antoi sen marttyyreille voimaa vaaroja
kestämään ja uhmaamaan lahjomisyrityksiä. Voitollisessa kirkossa
suvaitsemattomuuden henki pilaa hyvän asian, heikkoon ja vainottuun
kirkkoon sama henki vaikuttaa kokoovasti. Oli välttämätöntä, että
heidän uskoaan inhottiin, halveksittiin, vainottiin, jotta siten
toisten asettamat kiusaukset voitettaisiin. Oli ehdottoman tärkeätä
uskoa ei vain, että raamattu oli ainoa oikea uskonlähde, vaan että se
myöskin sisälsi ainoan autuuttavan uskon, jotta kääntyneet siten
vahvistuisivat kestämään uuden opin ankarat vaatimukset, jotta he
uskaltaisivat ryhtyä pyhään ja vaaralliseen yritykseen kääntää
polyteistejä ja pakanoita. Tuo lahkolaishenki, joka takaa onnen ja
autuuden vain muutamille harvoille, joka vieraissa jumalissa näkee vain
pahoja henkiä ja joka tuomitsee helvetin tuskaan toisuskoiset, se
asetti uskovalle luonnollisen velvollisuuden käännyttää omaan uskoonsa
kaikki, joita kohtaan hänellä oli inhimillisiä yhdyssiteitä; ja
veljesrakkauden synnyttämä piiri laajeni täten yhä suuremmaksi, sillä
pyrittiin uutterasti Jumalan valtakuntaa levittämään. Kristinuskon
kunniaksi kristitty tyrkytti oppejaan voittaakseen muutamien
epäilyksen, toisten vihan, filosofien viisaan halveksinnan, kansan
itsehurskaat olankohaukset. Hänen suvaitsemattomuutensa oli todella
hänen paras aseensa menestyäkseen; ja lempeä pakanakin alkoi vihdoin
uskoa, että oli jotakin pyhää siinä verrattomassa innossa, joka ei
mitään estettä säikkynyt, ei mitään vaaraa väistänyt, ja joka
piinapenkilläkin, mestauslavallakin odotti ikuista totuutta aivan
toisenlaiselta oikeusistuimelta kuin mietiskelevän filosofian
väittelytilaisuuksissa oli ollut laita, nimittäin Ikuiselta Tuomarilta.
Sama innoitus, joka keskiajan kirkonmiehistä teki säälimättömiä
kiihkoilijoita, teki alkuajan kristitystä pelottoman sankarin.
Tällaisia ylväitä, rohkeita, vakavia luonteita oli myöskin tulinen
Olintus. Tuskin Apekides oli kastetoimitusten kautta joutunut kirkon
yhteyteen kun natsarealainen jo kiiruhti hänelle vakuuttamaan, että
hänen oli mahdotonta enää hoitaa papillista virkaansa ja pitää papin
pukuaan. Olihan luonnollista, hän selitti, ettei hän totista jumalaa
palvoessaan saanut enää edes ulkonaisesti kunnioittaa pahan hengen
alttareita.
Mutta tässä ei vielä kaikki. Olintuksen vilkas ja hillitön mielikuvitus
oli jo keksinyt, että Apekideellä oli käsissään valta paljastaa
petetylle kansalle Isiksen oraakkeliennustusten taikatemppuiset
salaisuudet. Hänen mielestään taivas oli tämän aseen lähettänyt aikoen
siten aukaista joukon silmät ja valmistaen siten tietä ehkä koko
kaupungin kääntymiselle. Hän ei siis viivytellyt kannustamasta
Apekideen vastaherännyttä innostusta, kiihottamasta hänen rohkeuttaan
ja selvittämästä hänen tehtäväänsä. Sopimuksen mukaan he kohtasivat
toisensa kastetoimituksen jälkeisenä iltana Kybelen lehdossa, jonka
olemme jo aikaisemmin kuvanneet.
»Ensimäisessä juhlallisessa kokouksessa, jossa oraakkelilta
tiedustellaan», Olintus alotti saatuaan ensin toverinsa lämpimäksi,
»sinä astut kokoontuneen joukon eteen -- ilmaiset kansalle sen
petoksen, jonka alaiseksi se on joutunut --; kehota sitä astumaan esiin
ja olemaan itse sen karkean, vaikkakin taidokkaan taikakoneiston
paljastajana, jonka olet minulle kuvannut. Älä pelkää; Herra joka
suojeli Danielia, suojelee sinuakin. Me, kristillinen seurakunta,
olemme mukana joukossa; _me_ tahdomme heikkoja tukea; ja heti kun kansa
on ilmaissut inhonsa ja häpeänsä, kiiruhdan minä istuttamaan tuolle
alttarille pyhän sanan merkin, palmunoksan, ja elävän Jumalan pyhä
henki päästää minun kieleni siteistä.»
Kuumeisena ja kiihottuneena Apekides hyväksyi helposti tämäntapaisen
kehotuksen. Hän iloitsi saadessaan niin pian hyvän tilaisuuden osottaa
uskonsa lujuutta uudessa kutsumuksessaan, hänen puhtaampiin
tunteisiinsa liittyi tosin halu kostaa ne pettymykset, joiden uhriksi
hän oli joutunut. Herkkinä ja joustavina, halveksien kaikkia esteitä
(rohkeissa ja vaarallisissa yrityksissä välttämätön sokeus!) eivät
Olintus ja juurikääntynyt huomanneet niitä vaikeuksia, joita heidän
suunnitelmansa toteuttamisella oli ja jotka olivat lähinnä itse kansan
kunnioittavassa taikauskossa, sillä tuskinpa se uskoisi suuren
egyptiläisen jumalattaren pyhitettyjen alttarien edessä sen oman
papinkaan todistuksia, kun ne olivat jumalatarta vastaan.
Apekides siis hyväksyi tehdyn ehdotuksen niin auliisti, että se
ilahutti Olintusta. Erotessaan he sopivat siitä, että Olintus kertoo
heidän suuresta aikeestaan huomatuimmille uskonveljille, pyytää heiltä
neuvoa ja heidän apuaan ratkaisevana päivänä. Olikin niin laita, että
kaksi päivää tämän neuvottelun jälkeen piti olla suuret juhlat Isiksen
kunniaksi. Juhla sopi mainiosti aikeen toteuttamiseen. He päättivät
kokoontua seuraavana iltana samaan paikkaan; silloin he saisivat
lopullisesti valmistaa suunnitelmansa ja miettisivät yksityiskohdat
seuraavan päivän toimiin.
Loppukeskustelu tapahtui läheisessä _sakettumissa_, pienessä pyhäkössä,
jonka olen jo kuvannut tämän teoksen ensimäisessä osassa, ja tuskin
kristitty ja pappi olivat lehdosta hävinneet, kun pyhäkön takaa hiipi
esiin synkkä ja hirveän näköinen olento.
»En ole sinua suotta kuunnellut, pappisveljeni», vakoilija itsekseen
puheli. »Sinä, Isiksen pappi, et liioin ole turhaan tuon luihun
kristityn kanssa seurustellut. Ah! Ikäväkseni en kuullut teidän koko
suunnitelmaanne. Hyvä! Tiedän tarpeeksi, että te aijotte paljastaa
meidän pyhät salaisuutemme ja että te huomisiltana tulette tänne
jälleen yksityiskohdista sopimaan. Terottakoon Osiris minun kuuloni
silloin saadakseni selville koko teidän kuulumattoman julkean aikeenne!
Kun olen tarpeeksi saanut kuulla, puhelen asiasta Arbakeelle. Me kyllä
teidät masennamme, ystäväiseni, niin viisaita kuin olettekin
olevinanne. Nyt minun rintani säilyttää hyvin teidän salaisuutenne.»
Näin mutisten Kalenus, sillä hän se oli, kietoi vaipan ympärilleen ja
hiipi miettiväisenä tiehensä.