Salamavyön omistaja ja hänen apurinsa. -- Kohtalo kirjottaa
ennustuksiaan punaisin kirjaimin, mutta ken osaa niitä lukea?
Arbakes oli odottanut vain myrskyn taukoavan lähteäkseen yön varjossa
tapaamaan Vesuviuksen noitaa. Häntä kantoivat hänen uskollisimmat
orjansa, joita hän kaikissa salaisissa hankkeissaan oli käyttänyt, ja
mukavasti kantotuolissaan lojuen ja sydämensä rauhallisia lyöntejä
kuunnellen hän nautti jo edeltäpäin suorittamastaan kostosta ja siitä
lemmestä, jonka hän jo oli vallannut. Orjat kulkivat tuon lyhyen
taipalen miltei yhtä nopeasti kuin tavallisissa oloissa muulit; ja
Arbakes saapui pian kapealle polulle, jota rakastunut pari ei ollut
onnettomuudekseen huomannut ja joka viiniköynnöksien läpi vei lyhintä
tietä velhon asunnolle. Tähän hän pysäytti kantotuolin; ja käskettyään
orjiensa kätkeytyä ja viedä kantotuolinkin viiniköynnöstiheikköön,
jotta satunnaiset kulkijat eivät heitä huomaisi, hän lähti yksin,
hieman horjuvin askelin ja pitkään sauvaan nojaten nousemaan
jyrkännettä.
Ei pisaraakaan enää rauhalliselta taivaalta; vain lehdiltä silloin
tällöin putoili raskaita vesirakeita ja rosoiselle tielle oli vesi
paikka paikoin kokoontunut lätäköiksi.
»Ajattelijoilla on sentään outoja intohimoja», Arbakes tuumi, »jotka
sellaisen kuin minutkin vievät kuolinvuoteelta ja terveetkin johtaa
elämän ruusuisista nautinnoista tällaiselle karuille, öisille poluille,
Mutta kun intohimo ja kosto heitä jäytävät, voi se Tartaruksestakin[47]
tehdä Elysiumin.»[48] Korkealta, kirkkaana ja surumielisenä kuu valaisi
tämän synkän vaeltajan tietä hopeoiden jokaisen sen säteitten tielle
joutuneen vesilätäkön ja luoden varjon jyrkän vuoren toiselle
rinteelle. Hän näki edessään saman valon, joka oli johtanut hänen
uhkaamiensa uhrienkin askelia, mutta se ei enää vain tuikahtanut yön
pimeydessä, vaan se loisti nyt vakavaa valoa.
Hän pysähtyi hengähtämään luolaan vievän käytävän suulle, ja sitten hän
astui hänelle ominaisin ylhäisin ja rauhallisin liikkein yli kynnyksen.
Kettu hypähti pystyyn huomatessaan tulijan ja ilmaisi omistajalleen
pitkästi muristen vieraan saapuneen.
Velho istui rauhallisena kuin ruumis tulensa ääressä. Hänen jalkojensa
juuressa makasi kuiviin sammaliin peitettynä haavotettu käärme, mutta
Arbakes huomasi heti ensisilmäyksellä sen suomujen välkähtelevän
vastapäätä olevan tulen hohteessa, kun se niveliään liikutti
edestakaisin suurissa tuskissaan.
»Pois, orja!» velho virkkoi kuten ennenkin ketulle, ja kuten ennenkin
kettu painui muristen ja pälyen loukkoonsa.
»Nouse, yön ja Erebuksen[49] palvelija!» Arbakes sanoi käskevästi.
»Taitosi mahtavimpia edustajia on sinua nyt tervehtimässä! Nouse ja
lausu hänet tervetulleeksi!»
Akka käänsi nyt katseensa egyptiläisen muhkeaan muotoon ja synkkiin
piirteisiin. Hän tarkasti kauan ja tutkivasti miestä, joka siinä hänen
edessään seisoi itämaisesti puettuna, kädet ryntäillä, ylpein käskevin
otsin. »Kuka olet», hän viimein virkkoi, »joka kutsut itseäsi
polttavien ketojen tietäjää ja hävinneen etruskilaisen sukupolven
tytärtä väkevämmäksi?»
»Olen se, jolta kaikki magian harjottajat pohjoisesta etelään, idästä
länteen, Ganges- ja Niilinvirroilta Tessalian laaksoihin ja keltaisen
Tiberin rannoille asti ovat tietonsa saaneet.»
»Tunnen näillä seuduilla vain yhden sellaisen miehen, jota
jokapäiväinen maailma, hänen korkeampia ja salaperäisiä ominaisuuksiaan
tuntematta nimittää egyptiläiseksi Arbakeeksi. Me, salatietoiset
tunnemme hänen oikean nimensä: Hermes, salamavyön omistaja.»
»Katso!» Arbakes vastasi. »Olen se.»
Tätä sanoessaan hän aukaisi viittansa ja paljasti tulenhohtavan vyön,
joka välkkyen ympäröi hänen rintaansa; sen keskessä olevaan
metallilevyyn oli kaiverrettu joitakin miltei näkymättömiä merkkejä,
mutta velho ne näytti hyvin tuntevan. Hän nousi äkkiä ja heittäytyi
Arbakeen jalkoihin. »Olen siis nähnyt», hän sanoi kunnioittaen,
»Mahtavan vyön haltijan -- ota vastaan minun kunnioitukseni!»
»Nouse! Tarvitsen apuasi.»
Arbakes istahti samalle puunrungolle, jolla Ionekin oli istunut ja
viittasi velhoakin asettumaan entiselle paikalleen.
»Väitit», Arbakes virkkoi toisen toteltua, »olevasi vanhan
etruskilaisen suvun tytär,[50] kansan, jonka jättiläiskaupunkien
jykevät muurit nyt halveksien katsovat alas siihen ryövärisukuun, joka
on niiden entisen herruuden anastanut. Nämä vanhat heimot tulivat
osaksi Kreikasta, osaksi vieläkin kuumemmasta ilmanalasta. Joka
tapauksessa sinä olet egyptiläistä alkuperää, sillä kreikkalaiset,
jotka pääsivät Hellaan alkuperäisten asujainten isänniksi, olivat
Niilin rantojen rauhattomia, omasta maastaan karkotettuja poikia. Oi,
tietäjä, sinun esivanhempasi ovat siis minun kanta-isieni alamaisia.
Syntyperältäsi ja taidoiltasi sinä siis olet Arbakeen palvelija. Kuule
minua ja tottele!»
Velho nyökäytti päätään.
»Mitä salaisia taikakeinoja meillä onkin», Arbakes jatkoi, »täytyy
meidän silti usein käyttää luonnollisia välineitä päämäärään
päästäksemme. Sormus, kristalli, tuhka ja yrtit[51] eivät aina ole
erehtymättömiä. Korkeampien kuunsalaisuuksienkin tutkijan on joskus
pakko, huolimatta salamavyöstään, inhimillisissä pyrkimyksissään
käyttää inhimillisiä keinoja. Kuule siis minua! Sinä tunnet, niin
arvelen, myrkyllisinten kasvien salaisuudet. Sinä tunnet ne, jotka
lopettavat elämän, jotka polttavat ja näännyttävät hengen, jotka saavat
nuoren veren suoniinsa jähmettymään jääksi, joka ei koskaan sula.
Olenko oikeassa? Puhu ja ole rehellinen!»
»Mahtava Hermes, olen sellaista ainakin tutkinut. Katso näitä
aaveenomaisia kalmankalpeita piirteitä, ne ovat elävän värinsä
kadottaneet vaaliessani niitä myrkyllisiä ruohoja, joita yöt päivät
tuossa kattilassa kiehuu.»
Velhon puhuessa egyptiläinen siirtihe syrjemmä tuosta vaarallisesta ja
epäterveellisestä paikasta.
»Hyvä!» hän sanoi, »sinä olet oppinut syvän tiedon ikitotuuden, joka
on: 'halveksi ruumista, jotta henkesi rikastuisi'. Mutta nyt asiaan.
Tänne tulee huomisiltana muuan turhamainen tyttö pyytämään sinulta
lemmenjuomaa irrottaakseen toisesta ne silmät, joiden tulisi vain häntä
katsella. Lemmenjuoman asemesta sinä annatkin tytölle kaikkein
vaarallisinta myrkkyäsi. Antakaamme rakastajan lemmenlupauksensa
kuiskata varjoille.»
Velho värisi kiireestä kantapäähän. »Oh, anteeksi, hirmuinen opettaja»,
hän huudahti sammaltaen. »Sitä en uskalla. Kaupunkien lait ovat tarkat
ja ankarat; ne tarttuvat minuun, ne murskaavat minut.»
»Mihin tarkotukseen sitten juomiasi ja myrkkyjäsi käytät?» Arbakes
kysyi pilkallisesti.
Velho peitti inhottavat kasvonsa käsillään. »Oh! Vuosia sitten en ollut
sellainen jommoinen nyt. Minä rakastin ja toivoin, että minuakin
rakastettaisiin.» Hänen äänensä oli nyt aivan muuttunut, niin tuskainen
ja niin hento oli sen sävy.
»Ja miten sinun rakkautesi ja minun käskyni joutuvat yhteen?» Arbakes
kysyi kärsimättömänä.
»Odota», velho selitti -- »kärsivällisyyttä, rukoilen. Minä rakastin.
Toinen, minua rumempi -- niin, Nemesis avita -- minua rumempi vei
minulta omani. Olin tuota synkkää etruskilaista sukua, jonka jäsenet
järjestään ovat mustan magian salaisuuksien perillä. Äitinikin oli
tietäjä. Hän oli mukana kostopuuhissani. Häneltä sain juoman, jonka
piti hänen lempensä minuun nostaa, ja häneltä myöskin myrkyn, jonka
piti kilpailijani tuhota. Oh, musertakaa minut, te hirmuiset
kallioseinät! Minun vapiseva käteni erehtyi juomissa, -- rakastajani
lankesi tosin jalkoihini, mutta kuolleena, kuolleena. Mitä arvoa
elämällä on senjälkeen ollut minulle? Vanhennuin pian. Antauduin
heimoni taikuutta harjottamaan. Vastustamaton vaisto pitää minua
ainaisessa rangaistuksen tuskassa; aina minä haen myrkyllisimpiä
kasveja, yhä valmistelen myrkkyjä, aina kuvittelen sitä antavani
vihaamalleni kilpailijalle, yhä vielä täytän niillä pulloni, yhä
kuvittelen niiden hävittävän hänen kauneutensa tuhkaksi, yhä olen
näkevinäni Aulukseni värähtelevät jäsenet, vaahtoiset huulet,
lasittuneen katseen -- Aulukseni, jonka itse murhasin.» Velhon ruumis
nytkähteli sisäisestä liikutuksesta.
Arbakes katsoi häntä uteliain ja halveksivin silmin.
»Ja tuolla hullulla olennolla on yhä inhimillisiä tunteita!» hän
ajatteli. »Hänen muistonsa ovat saman tulen hehkua, joka jäytää
Arbakestakin! -- Sellaisia me olemme kaikki! Salaperäinen todella on se
kuolevaisten intohimojen side, joka yhdistää suurimman ja alhaisimman.»
Hän ei vastannut, vaan odotti siksi, kunnes toinen oli tointunut. Velho
vaappui puoleen ja toiseen istuimellaan, silmät tuijottaen liekkeihin
ja raskaitten kyynelten vieriessä pitkin hänen kelmeitä poskiaan.
»Kertomuksesi on todella hirvittävä», Arbakes sanoi, »mutta nuo
intohimot ovat nuoruuden hulluuksia -- vanhuus kovettaa sydämemme ja
tekee sen tunteettomaksi kaikelle. Niinkuin osterin kuori vuosi
vuodelta paksuuntuu, samoin jokainen vuosi rakentaa sydämemme ympärille
yhä paksumpaa kettoa. Älä siis enää ajattele noita tyhmyyksiä! Ja nyt,
kuuntele minua taas! Sen koston nimessä, joka sinullekin on rakas, minä
käsken sinun totella minua! Kostaakseni olen tullut sinua tapaamaan! Se
nuorukainen, jonka tahdon tieltäni raivata, on tähän asti salaisia
taikojani uhmannut -- tuo purppuraan ja koreaan pukeutunut hymyilevä
silattu keikari, hengetön ja tunteeton, mies, jolla ei ole muita avuja
kuin kauneutensa -- kirottu olkoon hän -- tuo hyönteinen -- tuo Glaukus
-- sanon sinulle Orkuksen ja Nemesiin nimessä, hänen täytyy kuolla.»
Ja unohtaen heikkoutensa -- oudon toverinsa -- kaiken paitsi
voittamattoman raivonsa Arbakes kulki itsekseen haastellen pitkin ja
jäntevin askelin synkässä luolassa.
»Glaukus sanoit, mahtava opettajani?» velho virkkoi äkkiä. Kuullessaan
tuon nimen hänen tummat silmänsä välähtivät, niissä hehkui koko raju
kostonhimo, joka yksinäisen ja halveksitun ihmisen täyttää, kun hän
muistelee pieniä loukkauksia.
»Niin on hänen nimensä; mutta mitä nimestä? Kolmen päivän perästä tästä
hetkestä asti hänen nimensä älköön olko enää elävän Glaukuksen nimi!»
»Kuule minua!» velho virkkoi, heräten nyt unelmistaan, joihin hän oli
vaipunut pidettyään Arbakeelle puheensa. »Kuule minua! Olen sinun
palvelijasi ja orjasi. Jos annan puhumallesi tytölle juoman, jonka
pitäisi Glaukuksen elämä tuhota, niin tulen varmasti ilmi -- kuolleella
on aina kostajansa. Ei niin, sinä pelottava mies! Jos sinun käyntisi
täällä, sinun vihasi Glaukusta kohtaan tulevat ihmisten ilmoille, niin
tuskinpa taikakeinosi voisivat sinua itseäsikään suojella.»
»Haa!» Arbakes huudahti ja vaikeni äkkiä. Ja todistukseksi siitä,
kuinka sokeaksi hurja intohimo voi sumentaa terävimmänkin silmän,
riittää mainita, että nyt vasta ensi kertaa hänelle välähti mieleen se
vaara, johonka hän kostoa tavotellessaan saattoi kietoutua, niin
varovainen ja huolehtivainen kuin hän olikin.
»Mutta», velho jatkoi, »jos sensijaan että hänen sydämensä kuoletan,
annankin hänelle juoman, joka kuivettaa ja sumentaa hänen järkensä --
joka sitä nielleen tekee mahdottomaksi kaikkeen inhimilliseen
toimintaan -- tekee hänestä tylsän, raivoisan olennon -- vaahtosuisen
kaatuvatautisen, apinamaisen hulluttelijan -- eikö kostosi silloin ole
tyydytetty, eikö päämääräsi saavutettu?»
»Oi tietäjä, et ole enää orjani, olet sisareni -- Arbakeen vertainen --
kuinka paljoa terävämpi onkaan naisen katse kostossakin kuin meidän
miesten! Kuinka paljoa täydellisempi sellainen kosto kuin kuolema!»
»Ja», velho jatkoi kehittäen yhä hirveätä suunnitelmaansa, »tässä
on vain vähän vaaranuhkaa, sillä tuhansista syistä, joita ei
perinpohjin tutkita, uhrimme on voinut sairautensa saada. Hän on voinut
viinipensastossa nähdä nymfin[52] -- tai viinillä itsellä voi olla sama
vaikutus -- ha, ha, ha! Ei koskaan niin tarkoin koeteta saada selville,
mitä jumalat kulloinkin ovat saaneet aikaan. Ja jos sattuisikin pahin
-- jos tulee ilmi, että hän on nauttinut lemmenjuomaa -- niin,
hulluushan on usein lemmenjuoman vaikutusta; ja se kaunotarkin, joka
hänelle juoman on antanut, löytää helposti lieventäviä asianhaaroja.
Mahtava Hermes, olenko antanut sinulle hyviä neuvoja?»
»Sinä elät niiden vuoksi kaksikymmentä vuotta kauemmin», Arbakes
vastasi. »Minä merkitsen kalpeihin tähtiin uuden kohtalosi jakson --
sinä et turhaan ole palvellut salamavyön omistajaa. Ja kas tässä,
tietäjä, kaivata näillä kultaisilla välineillä itsellesi lämpimämpi
kolo tähän hirveään luolaan. Yksi ainoa minun hyväkseni suoritettu
palvelus tuottaa enemmän kuin tuhannen ennustusta, jotka sinä seulan ja
saksien avulla löydät töllisteleville talonpojille.» Näin sanoen hän
viskasi lattialle rahapussin; sen kilinä ei lainkaan kaikunut
säröiseltä velhon korvissa, sillä vaikka hän halveksikin elämän
mukavuuksia, halusi hän silti omata rahoja, joilla niitä voisi hankkia.
»Hyvästi», Arbakes virkkoi, »älä unohda -- tarkkaa hyvin tähtiä juomaa
valmistaessasi. -- Sinä olet ensimäinen sisariesi joukossa pähkinäpuun
luona,[53] kun heille kerrot, että sinun ystäväsi ja isäntäsi on
egyptiläinen Hermes. Huomenillalla tapaan sinut jälleen.»
Hän ei jäänyt kuuntelemaan velhon ylistys- ja kiitossanoja. Nopein
askelin hän astui kuutamoiseen ilmaan ja kiiruhti pois vuorelta.
Tietäjänainen oli seurannut häntä kynnykselle asti. Hän seurasi kauan
luolan suulla seisten poistuvaa varjoa, ja kun kuun kelmeät säteet
osuivat hänen haamunomaiselle vartalolleen ja kalmankasvoilleen, jotka
selvästi piirtyivät ryhmyisen kallion tummaa oviaukkoa vasten, näytti
todella kuin joku yliluonnollisin taikavoimin varattu olento olisi
noussut hirveästä Orkuksesta ja seisoi nyt sen mustalla oviaukolla
sinne vievän tien vartijana turhaan vaatien palaamistaan, turhaan
huoaten sinne joutumistaan. Vihdoin velho hitaasti palasi luolaansa,
otti raskaan kukkaron huoaten maasta, irrotti lampun kiinnittimestä
ja mentyään luolansa etäisimpään soppeen hän saapui mustan ja
ahtaan käytävän suulle, jota ei sitä peittävien esiinpistävien
kalliokielekkeiden takaa voinut kaukaa huomatakaan. Hän kulki jonkun
askelen tätä synkkää käytävää, joka asteittain painui alemmaksi
ikäänkuin se pyrkisi maanuumeniin asti, ja nostettuaan erään kiven hän
pani aarteensa sen alla olevaan koloon; lampun lepattava valo paljasti
kolossa olevan erinäköisiä rahoja, joita hänen vieraittensa
herkkäuskoisuus tai anteliaisuus oli tuottanut.
»Mielelläni teitä katselen», hän sanoi kiiluvin silmin rahojaan
tarkastellen. »Teidät nähdessäni tunnen todella olevani voimakas. Ja
kaksikymmentä vuotta vielä saan teidän joukkoanne lisätä! Oi, suuri
Hermes!»
Hän pani kiven paikoilleen ja kulki käytävää eteenpäin jonkun askelen
ja pysähtyi syvän, säröreunaisen halkeaman eteen. Kumartuessaan hän
kuuli outoa, kihisevää ääntä ja kaukaista jyminää, aika-ajoin kuului
kovaa, kirahtavaa kolinaa ikäänkuin kahta metalli-esinettä olisi
voimakkaasti isketty vastakkain, sankkaa, mustaa sauhua kohosi
syvyydestä nousten kierteinä ylös luolaan.
»Varjot ovat nyt rauhattomampia kuin tavallisesti», hän virkkoi ja
ravisti harmaata päätään, ja katsahtaessaan kuiluun hän huomasi syvällä
laajalla alalla selvää, tummanpunaista hehkua. »Omituista!» hän virkkoi
nousten. »Jo kaksi päivää on tuo salaperäinen valo ollut näkyvissä --
mitä se merkinnee?»
Kettu, joka oli seurannut julmaa emäntäänsä, murahti pahasti ja palasi
ryömien etuluolaan. Kylmä kammo valtasi velhonkin, sillä koiran
tuskainen pelko oli ajan taikauskon mukaan onnettomuutta uhkaava enne.
Hän mutisi manaussanat, hoippui luolaansa ja tarttui yrtteihinsä ja
astioihinsa seuratakseen egyptiläisen käskyjä.
»Hän sanoi minua narriksi», hän virkkoi nähdessään höyryn nousevan
porisevasta padasta. »Kun leuat kangistuvat, hampaat hajoovat, valtimo
heikkenee, silloin on säälittävää olla hullu, mutta kun», hän jatkoi
hurjasti ja rumasti irvistäen, »kun nuori ja kaunis ja väkevä äkkiä käy
tylsäksi -- niin se on hirveää! Kiehu, hehku, porise, yrttikeitos --
läkähdy, konna -- minä kiroon hänet, ja hän on kirottu!»
Samana yönä ja samalla hetkellä, jolloin tapahtui tuo synkkäenteinen,
inhottava keskustelu Arbakeen ja velhon välillä, samana yönä Apekides
kastettiin.