Etelän myrsky -- Velhon luola.
Kun päivän helle oli tauonnut paahtamasta, lähtivät Glaukus ja Ione
huviajelulle nauttimaan viileästä ja miellyttävästä iltailmasta. Siihen
aikaan oli roomalaisilla monenlaisia ajoneuvoja käytännössä. Rikkaat
kaupunkilaiset käyttivät, milloin ei suurta seuruetta ollut mukana,
tavallisimmin _bigaa_, joka on kuvattu tämän teoksen ensimäisessä
luvussa. Talon emäntiä (matroneja) varten oli n.s. _carpentum_,[40]
jossa oli vain yksi pari pyöriä. Vanhan ajan ihmiset käyttivät
mielellään myöskin kantotuolintapaista, suurta kantokoria, joka
sikäli oli nykyaikaisia mukavampi, että siinä saattoi hyvin olla
pitkälläänkin.[41] Matkoja ja huviretkiä varten oli muunlaisia
ajoneuvoja. Ne olivat tilavia, niihin mahtui kolme tai neljä henkilöä
istumaan, siinä oli myöskin kuomu, jota voi mielin määrin liikuttaa;
ajoneuvot vastaisivat siis nykyajan »britskoja» (vaikka onhan niissä
sentään melkoinen ero). Tämäntapaisilla ajovehkeillä rakastunut pari
lähti erään Ionen naisorjan seurassa ajelulle. Noin kymmenen penikulman
päässä kaupungista oli vanhat rauniot, temppelin, nähtävästi
kreikkalaisen luhistuneet muurit. Ja kun Glaukuksella ja Ionella oli
yhteisiä kreikkalaisia harrastuksia, olivat he päättäneet käydä näillä
raunioilla. Sinne he nyt olivat matkalla.
Tie kulki aluksi viiniköynnöstarhojen ja öljypuumetsien halki, mutta
käännyttyään Vesuviukselle päin se alkoi muuttua yhä karummaksi. Muulit
kulkivat hitaasti ja työläästi. Ja jokaisesta metsä-aukeamasta he
näkivät rosoisissa kallioissa mustia aukkoja, joista Strabokin puhuu,
mutta jotka myöhemmän ajan tulivuoren purkaukset ovat tyystin
tasottaneet. Ilta-aurinko loi pitkän ja tumman varjon vuorelle; silloin
tällöin he kuulivat villistä ryteiköstä paimenten soitantoa. Joskus he
äkkäsivät kukkulan rinteellä hienokarvaisen ja sirotekoisen vuohen --
kiperäsarvineen ja kirkkaine harmaine silmineen -- Italian taivaan alla
ne yhä vieläkin tuovat mieleen jonkun Maron[42] idyllin -- ja painuvan
auringon purppuroimat viinirypäleet hehkuivat puusta puuhun kulkevissa
terttuköynnöksissään. Heidän yllään, hymyilevällä taivaalla leijaili
pilviä niin verkkaan, että ne näyttivät miltei pysyvän paikallaan.
Tuontuostakin vilahti heidän oikealta puoleltaan tyven meri
pikkulaivoineen, ja ilta-aurinko muodosti sen pinnalle sellaisen
ihmeellisen värileikin, jonka vertaista saa nähdä vain tällä
herkullisella lahdella.
»Kuinka kaunis,» Glaukus miltei kuiskasi, »onkaan vertaus, joka sanoo
maata äidiksemme! Kuinka verrattomalla ja tasapuolisella rakkaudella
hän jakaa hyväilyjään lapsilleen! Eikä edes noille hedelmättömille
kaihoille, joilta luonto on kauneuden eittänyt, se ole ollut lahjojaan
jakamatta: tuon sammuneen tulivuoren kaljulla ja palaneella pohjalla
menestyy viiniköynnös siitä todistuksena. Ah! Tällaisella hetkellä ja
tällainen näyttämö edessä voi miltei kuvitella näkevänsä tuon vihreän
köynnöksen lomitse jonkun faunin nauravat kasvot tai näkevänsä
vuorinymfin sipsuttaen kulkemassa tiheikön keskellä. Mutta ei ole enää
nymfejä sen jälkeen kuin _sinut_, Ione, luotiin!»
Ei mikään kieli imartele niin vuolaasti kuin rakastajan, ja sittenkin
imartelu hänen tunteittensa ilmaisijana sanoo tuiki vähän. Kummallinen
tuhlailuun vievä tapa, joka varsin pian kuihtuu omaan käyttämiseensä.
He saapuivat raunioille; he tarkastelivat niitä yhtä hartaina kuin me
esi-isiemme pyhitettyjä muistomerkkejä. He viipyivät täällä, kunnes
iltatähti (Hesperus) ilmestyi ruusunhohtavalle taivaalle. Ja
paluumatkalla he olivat entistä vaiteliaampia, sillä illan varjossa ja
tähtien alla he tunsivat selvemmin, kuinka voimakkaasti he toisiaan
rakastivat.
Samaan aikaan alkoi heidän yläpuolelleen kertyä niitä myrskypilviä,
joista Arbakes oli ennustanut. Kaukainen, hiljainen kumina ensin
ilmotti luonnonvoimien alkaneen taistelunsa, ja nopeasti taivas peittyi
mustiin, uhkaaviin pilviin. Siinä nopeudessa, millä myrsky näillä
seuduilla puhkee, on jotakin yliluonnollista, ja helposti sentähden
taikauskoisissa ihmisissä herää ajatus, että siinä näyttäikse erikoinen
jumalallinen voima. Raskaita pisaroita alkoi tippua tien yli riippuvien
puunoksien lomitse, ja heti sen jälkeen sokaisi heidän silmänsä
häikäisevän kirkas, sähähtävä salama, joka loi kaamean valaistuksen
koko seudulle ja jota heti taas seurasi pilkkopimeä.
»Nopeammin, kelpo _karrukarius_!» Glaukus virkkoi ajajalle. »Ukonilma
uhkaa.»
Orja kiihotti muuleja -- ne kulkivat nopeasti karulla, kivikkoisella
tiellä -- yhä enemmän pilvet tiivistyivät, yhä lähempää kuului jyrinä,
ja virtoina alkoi vesi valua.
»Pelkäätkö?» Glaukus kysyi vetäen Ionen lähemmä itseään.
»En koskaan sinun seurassasi!» tämä vastasi lempeästi.
Samassa silmänräpäyksessä nuo kevyet ja heikkorakenteiset rattaat
(huolimatta sirosta ulkoasustaan ne olivat, kuten useat senajan
ajoneuvot, melkoisen epäkäytännölliset) painuivat syvään uuranteeseen,
jonka yli oli puu kaatunut. Ajaja pakotti kiroten muulit eteenpäin,
toinen pyörä nousi kuopasta, ja rattaat olivat samassa kumossa.
Glaukus hyppäsi notkeasti rattailta ja kiiruhti auttamaan Ionea, joka
onneksi ei ollut loukkaantunut. Hiukan ponnisteltuaan he saivat
karrukan (rattaat) jälleen pystyyn. Mutta he huomasivat, ettei niissä
enää ollut heille suojaa. Kuomua kannattavat nuorat olivat katkenneet,
ja vesi virtasi solkenaan rattaitten pohjaan saakka.
Mitä nyt oli tehtävä tässä pälkähässä? He olivat vielä kaukana
kaupungista -- ei taloa lähellä, ei suojaa missään.
»Puolen tunnin matkan päässä täältä asuu muuan seppä», orja virkkoi.
»Minä voisin käydä siellä korjauttamassa rattaat. Mutta Jupiter
auttakoon! Mikä sää! Emäntäni kastuu läpimäräksi, ennenkuin olen
palannut.»
»Kiiruhda sinne!» Glaukus sanoi. »Me koetamme sillä välin etsiä
jostakin suojaa, kunnes palaat.»
Tienoo oli tiheän metsän peitossa, ja paksuimman puun alle Glaukus vei
Ionen. Hän kietoi hänen ympärilleen oman vaippansa suojellakseen häntä
rankkasateelta, mutta vettä tuli niin vuolaasti, että se tunkihe
kaikkien esteitten läpi, ja Glaukuksen juuri kuiskatessa Ionelle
lohdunsanoja iski salama lähellä olevaan puuhun, ja hirveällä ryskeellä
se pirstautui. Nyt he huomasivat, mikä vaara saattoi heitä uhata
suojapaikassa, ja tuskaisena Glaukuksen katse tähysteli uutta
turvapaikkaa. »Olemme nyt», hän sanoi, »puolitiessä Vesuviukselle,
täällä on varmaankin kallionkupeella joku luola; kunpa vain löytäisimme
jonkun sellaisen, josta karanneet nymfit ovat suojaa itselleen
hakeneet.» Näin sanoen hän siirtyi puun alta ja tähystellessään
pitkin kallionrinnettä hän huomasi melkoisen lähellä vipajavan,
punervan valontuikun. »Tuo valo on», hän sanoi, »jonkun paimenen tai
viinitarhurin nuotiotulta. Sieltä voimme saada kunnollisen katon
yllemme. Tahdotko jäädä tänne, kunnes minä -- tai ei, -- sinulle voisi
koitua joku vaara.»
»Tulen mieluummin mukanasi», Ione sanoi. »Parempi on olla aukealla kuin
näiden petollisten oksien suojassa.»
Puoleksi taluttaen, puoleksi kantaen Glaukus vei Ionea tulta kohden,
joka nyt paloi punaisena ja vakavana. Vapiseva orjatar seurasi heidän
kantapäillään. Mutta aukea loppui pian; villit viiniköynnökset sulkivat
heiltä tien, ja usein he kadottivat näkyvistään heitä johtavan
valopilkun. Yhä vuolaampana valui sade; salamat välähtelivät yhä
kamottavampina. Eteenpäin he kuitenkin taivalsivat toivoen lopultakin,
valon kadottuakin saapuvansa johonkin majaan tai suojaavaan luolaan.
Yhä sankemmaksi kävi tiheikkö, valo oli jo aivan hävinnyt heitä
johtamasta. Mutta kapea polku, jota he vaivoin ja tuskin saattoivat
seurata pitkäisen leimausten valossa, vei heitä yhä ylemmä vuorelle.
Sade lakkasi äkkiä. Heidän eteensä levisi nyt rosopintainen hohkainen
laava-aukea, joka salaman valaistuksessa teki pelottavan kaamean
vaikutuksen. Joskus salama valaisi raudanharmaata kallionkylkeä, jolla
kasvoi ikivanhaa sammalta ja kääpiöpuita, ikäänkuin etsiäkseen
vertaistaan vastustajaa. Seuraavana hetkenä näyttämön kattoi taas
synkkä pimeys, myrsky sähähtelevine salamoineen liikkui nyt meren
päällä, sen kuohahtelevat laineet saivat omituisen punervan hohteen. Ja
niin voimakas saattoi salama toisinaan olla, että selvästi saattoi
erottaa etäiset, jyrkät merenrannat, Misenumin äkkikalliot, ihanan
Sorrenton ja niiden väliset kukkulat.
Rakastavat kulkivat huolestuneina ja epäröiden, mutta yhtäkkiä he
pimeässä, joka kahden sähähtelevän salaman lomassa aina heidät kääri
vaippaansa, huomasivat edessään, aivan lähellä tuon saman salaperäisen
valon. Seuraava salama, joka sai maan ja taivaan punaiselta hohtamaan,
valaisi heille koko tienoon. Mitään taloa ei näkynyt, mutta luolassa,
josta valonvälke lähti, he olivat näkevinään ihmishaamun. Jälleen tuli
pimeää; tuli, jota nyt ei enää taivaanväläyskään himmentänyt, loisti
yhä. He päättivät kavuta sen luo. Heidän täytyi tiensä valita suurten
kallion kokkareitten lomitse, joiden yli siellä täällä kaartui sankka
tiheikkö; mutta he saapuivat yhä lähemmä valoa, ja vihdoin he olivat
erään luolan suuaukon edessä; luola näytti syntyneen siten, että
kalliopaasia oli kasaantunut toinen toisensa niskalle. Pilkistäessään
tästä aukosta sisään he peräytyivät nopeasti taaksepäin taikauskoisen
pelon ja kammon valtaamina.
Luolan pohjassa paloi nuotio ja sen päälle oli ripustettu pieni
kattila. Ohueen rautapaaluun oli kiinnitetty karkeatekoinen lamppu.
Tulenvalaisemilla seinillä riippui kuivumassa kimppu kimpun vieressä
erilaisia ruohoja ja yrttejä. Tulenloimossa makaava kettu tuijotti
tulijoihin välkkyvillä ja äkeillä silmillään, sen niskakarvat olivat
pörhöllä ja sen irvistelevien hampaitten raosta kuului pahaenteistä
murinaa. Luolan keskeltä kohosi multapatsas, jolla oli kolme
merkillisen ja oikullisen näköistä päätä: ne olivat kuvaavinaan koiraa,
hevosta ja karhua. Matala kolmijalka seisoi tämän kansanomaisen
Hekaten[43] oudonnäköisen edustajan edessä.
Mutta nämä esineet eivät lähinnä synnyttäneet sitä vertahyydyttävää
tunnetta, mikä oli luolaan katsahtavat vallannut, vaan luolan asukkaan
ulkomuoto. Tulen ääressä, sen liekkien valaisemana, istui vanhahko
nainen. Tuskin missään maassa näkee niin vanhoja ämmiä kuin Italiassa
-- ei missään muussa maassa kauneus muutu iän karttuessa niin
ällöttäväksi, hirvittäväksi rumuudeksi. Mutta se akka, joka nyt oli
heidän katseltavanaan, ei sentään edustanut inhimillisen rumuuden
tyyppiä. Päinvastoin, hänen piirteissään oli vielä nytkin jälkiä
joistakin säännöllisistä, vaikkakin petolinnunomaisista muodoista.
Hänen jäykissä, heihin tuijottavissa, silmissään oli liikkumaton, mutta
tehoisa ilme -- he näkivät noissa piirteissä kalman leiman! Sama
lasimainen, välähtämätön katse, sinervät, kiinteät huulet, painuneet,
kelmeät posket, takkuiset, pitkät, harmaat hiukset, tuhkanvärinen,
vihervään vivahtava iho -- siinä muodot, jotka hauta on valmis
vastaanottamaan!
»Sehän on kuin ruumis!» Glaukus virkkoi.
»Ei -- se liikkuu -- se on henki tai _larva_»[44] Ione sopersi
nojautuen atenalaisen rinnoille.
»Oh, pois -- pois!» orjatar voihki. »Sehän on Vesuviuksen noita.»
»Keitä olette?» outo ja aavemainen ääni kysyi. »Ja mitä tahdotte?»
Tuo synkkä kalmanääni, -- joka mainiosti sopi puhujalle ja joka
pikemmin tuntui jonkun Styksin rannoilta palanneen varjon kuin
tavallisen kuolevaisen ääneltä -- olisi saanut Ionen suin päin
syöksymään takaisin myrskyn syliin, ellei Glaukus väkisin olisi vienyt
häntä mukanaan luolaan.
»Me olemme myrskyn kynsiin joutuneita matkailijoita läheisestä
kaupungista», hän sanoi, »ja seurasimme tuon tulen loimua tänne; me
pyydämme suojaa ja hoivaa sinun lietesi ääreltä.»
Hänen puhuessaan nousi kettu makuultaan, laahusti vieraitten luo,
nuuski heitä edestä ja takaa, väläytellen valkeita hampaitaan ja
uhkaavasti muristen.
»Pois, orja!» velho huusi; ja hänen äänensä sointu sai koiran
käpertymään kokoon, se painoi päänsä käpäliin ja terävin,
pahavälkkeisin silmin se tarkkasi rauhansa häiritsijöiden pienimpiäkin
liikkeitä.
»Tulkaa tulen ääreen, jos teitä haluttaa!» noita virkkoi puhuen
Glaukukselle ja hänen seuralaiselleen. »En toivota ketään elävää
olentoa tervetulleeksi -- paitsi huuhkajaa, kettua, ojakonnaa ja
käärmettä -- en siis teitäkään tervehdi; mutta tulen loimoon voitte
tervehtimättäkin tulla; mitä me kohteliaisuuksista?»
Kieli, jota velho heitä puhutellessaan käytti, oli kummallista
barbarista latinaa, jonka höysteenä oli monta vieläkin karkeampaa ja
vanhempaa murresanaa. Hän ei noussut tuoliltaan, vaan tuijotti heihin
kivijäykin elein Glaukuksen auttaessa Ionea vapautumaan vaipastaan ja
tehdessä hänelle istuintilaa halkokasalle, joka olikin ainoa siihen
sopiva laite, ja puhaltaessa keuhkojensa voimalla sammuvan hiiloksen
kirkkaaseen liekkiin. Orjatarkin uskalsi ylempiensä esimerkin
rohkaisemana riisua yltään pitkän _pallansa_ ja painui arkana lieden
äärimäiseen kolkkaan.
»Pelkään häiritsevämme sinua», Ione virkkoi hopeankirkkaalla äänellään
ikäänkuin lepytellen.
Velho ei vastannut -- hän näytti olennolta, joka on hetkeksi herännyt
kuolleista ja joka sitten on ikuiseen uneen vaipunut.
»Sanokaa», hän äkkiä virkkoi pitkän vaijennan jälkeen, »oletteko veli
ja sisar.»
»Emme», Ione vastasi punastuen.
»Oletteko naimisissa?»
»Emme vielä», Glaukus vastasi.
»Hoo, rakastuneita -- ha -- ha -- ha!» ja velho nauroi niin äänekkäästi
ja hohottaen, että koko luola raikui.
Ione loukkaantui syvästi sellaisesta ivasta, Glaukus mutisi taikasanan,
joka pahan enteen tuhoisi; orjattaren posket valahtivat yhtä kelmeiksi
kuin velhon olivat.
»Mitä naurat, vanha akka?» Glaukus sanoi ärtyneenä lopetettuaan
rukouksensa.
»Nauroinko ma?» velho tokaisi hajamielisenä.
»Hän on mielenvikainen», Glaukus kuiskasi. Tuskin hän oli sen sanonut,
kun hän kohtasi vanhuksen säihkyvän ja raivoisan katseen.
»Valehtelet!» hän huudahti hurjana.
»Sinä olet epäkohtelias emäntä», Glaukus vastasi.
»Kuule, älä ärsytä häntä, rakas Glaukus!» Ione kuiskasi.
»Sanon teille, miksi nauroin saatuani selville, että olette
rakastuneita», vanhus sanoi. »Se tapahtui siksi, että vanhan ja ruman
on aina mieluista tavata sellaisia nuoria sydämiä kuin teidän -- ja
tietää ajan koittavan, jolloin te väsytte toinen toiseenne -- väsytte
-- väsytte -- ha -- ha -- ha!»
Nyt oli Ionen vuoro manata tuo pahaenteinen ennustus.
»Jumalat varjelkoot!» hän sanoi. »Sinä vaimo parka tunnet vähän
rakkautta, muuten tietäisit, että se on muuttumaton.»
»Enkö ole ollut nuori minäkin, mitä?» velho vastasi nopeasti, »ja enkö
nyt ole vanha ja ruma ja kuoleva? Millainen muoto, sellainen sydän.»
Näin sanoen hän jälleen vaipui syvään äänettömyyteen ikäänkuin kaikki
elämä hänessä olisi tauonnut.
»Oletko jo kauankin oleskellut täällä?» Glaukus kysyi vihdoin, sillä
äänettömyys alkoi tuntua sietämättömältä.
»Ah, kauanko? -- kyllä.»
»Mutta tämähän on surullinen paikka.»
»Haa! Niin sinä kyllä voit väittää -- helvetti on jalkojemme alla»,
akka vastasi osottaen luisevilla sormillaan maata. »Ja minä ilmaisen
sulle salaisuuden, allamme raivoavat voimat valmistavat häviötä teille
ylhäällä asuville -- teille nuorille -- suruttomille ja kauniille.»
»Sinun suustasi putoo vain pahoja sanoja, jotka eivät ole lainkaan
vieraanvaraisia», Glaukus sanoi, »ja tästä lähin haen mieluummin
myrskysäätä kuin sinun ystävyyttäsi.»
»Siinä teet oikein. Minua hakee vain onneton.»
»Miksi onneton?» atenalainen kysyi.
»Minä olen vuoren velho», akka vastasi ilkamoiden hymyillen. »Minun
tehtäväni on antaa toivoa toivottomille, onnettomalle rakkaudelle minä
valmistan lemmenjuomia; saidoille minä lupaan aarteita, pahansuoville
minä mietin kostonajatuksia, onnellisille ja hyville minulla on vain --
kirouksia! Älkää häiritkö minua enää!»
Tämän sanottuaan tuo luolan kammottava omistajatar oli niin
itsepintaisen vaitelias, että Glaukus turhaan koetti saada uutta
keskustelua viriämään. Ei värekään hänen kivenkovilla kasvoillaan
näyttänyt, että hän edes kuunteli häntä. Onneksi alkoi ukonilma tauota;
se lakkaa yhtä nopeasti kuin se äkkiä ankarana syntyy. Sadekin vaimeni
vaimenemistaan, ja vihdoin kun pilvetkin alkoivat hajaantua, pilkisti
purppurareunaisesta aukosta esiin lempeä kuukin, ja se valaisi
kirkkaasti ja kauttaaltaan tuon kummitusluolan. Koskaan sen säteet
eivät liene kohdanneet maalarin siveltimelle sopivampaa ryhmää -- siinä
oli nuori Ione, kukkeimmillaan oleva kaunotar istumassa tulen ääressä;
hänen rakastajansa, joka jo näytti unohtaneen velhon läsnäolon, hänen
jalkainsa juuressa, häntä katselemassa ja sulosanoja hänelle
kuiskailemassa; vähän matkan päässä kalpea pelästynyt orjatar ja
hirveännäköinen velho kuolettavin silmäyksin heihin tuijottamassa.
Mutta nuoret rakastavaiset näyttivät iloisilta ja huolettomilta (niin
suuri on lemmen voima rakastuneissa), he olivat kuin toisessa
mailmassa, jossa synkästä ja karusta ympäristöstä ei tiedetä mitään.
Kettu tähysteli heitä yhä loukostaan terävin ja kiiluvin silmin. Ja kun
Glaukus jälleen kääntyi puhutellakseen velhoa, huomasi hän ensi kertaa
miltei allaan suuren käärmeen välkkyvät silmät ja koholla olevan pään;
ja oliko nyt niin, että Ionen ylle kiedotun vaipan räikeät värit
ärsyttivät käärmettä tai vaikuttiko joku muu seikka, mutta sen pää
alkoi heilua ja se kohottihe uhkaavasti kuin valmistuakseen syöksymään
napolittaren kimppuun. Glaukus tempasi nopeasti hiiloksesta
puolipalaneen karahkan; siitä ärtyi käärme vielä enemmän, se syöksähti
piilopaikastaan, sähähtäen te ponnahti pystyyn korkealle ilmaan, niin
että sen pää oli miltei yhtä korkealla kuin Glaukuksenkin.
»Noita-akka!» Glaukus huudahti, »käske elukkasi poistua tai muuten
tapan sen.»
»Siltä on otettu myrkky pois», sanoi velho, jonka toisen huuto oli
saanut nousemaan. Mutta ennenkuin hän ehti lauseensa lopettaakaan, teki
käärme hyökkäyksen Glaukusta kohden. Nopeasti ja varoen notkea
kreikkalainen väistyi ja sivalsi ohimennen kalikallaan niin voimakkaan
ja tarkkaan osuneen iskun käärmeen päähän, että se sätkähti maahan ja
kiemurteli nuotion ääreen.
Raivostunut taikuri syöksähti nyt esiin ja loi Glaukukseen katseen,
jommoista tuskin on hurjimmallakaan furialla,[45] niin äärimäisen
pahansuopa ja vihantäyteinen oli sen ilme -- mutta huolimatta
inhottavista ja rumien intohimojen vääristämistä piirteistä oli noissa
kasvoissa sittenkin jälkiä entisestä kauneudesta, ainakaan ei niissä
ollut sitä leveän karkeata, minkä pohjoinen mielikuvitus on omaksunut
kauhean esikuvalle.
»Sinä olet», hän virkkoi lujalla ja hillityllä äänellä, jonka
intohimottomuus ja tyyneys eivät lainkaan soveltuneet hänen
piirteittensä ilmehikkääseen vaihteluun, »sinä olet saanut suojaa
kattoni alta, olet lämmitellyt lieteni ääressä; sinä olet hyvän pahalla
kostanut; olet lyönyt ja haavottanut eläintä, joka rakasti minua ja
joka oli minun, eläintä, joka oli jumalille pyhitetty ja ihmisen
arvoinen[46] -- kuule nyt tuomiosi! Kautta kuun, kaikkien taikurien
suojelijan, kautta Orkuksen, jossa kosto asustaa -- minä kiroon sinut!
ja sinä olet kirottu! Lakastukoon lempesi -- halveksittakoon nimeäsi --
helvetinvoimat merkitkööt sinut -- kuivukoon ja kuihtukoon sydämesi --
muistukoot viimeisellä hetkelläsi mieleesi Vesuviuksen tietäjän
ennustukset! Ja sinä», hän jatkoi kääntyen äkisti Ioneen päin ja oikea
käsi koholla -- mutta silloin Glaukus hurjana puuttui puheeseen:
»Lakkaa, hurjimus! Minut olet kironnut, ja minä tyydyn jumalten
tuomioon. -- Minä halveksin ja uhmaan sinua! Mutta älä päästä sanaakaan
tästä neidosta taikka minä muutan sinun kirosanasi kuolinhuudoiksesi.
Varo!»
»Minulla ei ole enää mitään lisättävää», velho virkkoi nauraa
hohottaen, »sillä sinun kiroukseesi joutuu myöskin rakastajattaresi
mukaan. Ja sitäkin paremmin, kun hänen huuliltaan kuulin nimesi ja
tiedän nyt, millä nimellä sinut manaan Manalan hengille. _Glaukus_ --
ole kirottu!» Tämän sanottuaan noita-akka kääntyi atenalaisesta ja
kyykistihe haavottuneen mielikkinsä viereen, otti sen ylös nuotion
tuhkasta eikä sen koommin enää vilkaissutkaan vieraisiinsa.
»Oi, Glaukus», Ione virkkoi kauhistuneena, »mitä olemme tehneet! Pois
pian tästä paikasta, myrsky on tauonnut. Hyvä vanhus, anna hänelle
anteeksi -- pyörrä pois kirouksesi -- hän vain puolustautui -- ota tämä
sovitusuhri ja peruuta sanasi!» Ja Ione pani rahakukkaronsa vanhuksen
syliin.
»Pois!» hän huusi katkerana -- »pois! Singotun kirouksen voivat vain
kohtalottaret pyörtää. Pois!»
»Tule, rakkain!» Glaukus sanoi kärsimättömänä. »Luuletko, että yliset
tai aliset jumalat kuulevat hullun akan voimattomia mielenpurkauksia?
Tule!»
Pitkä ja raikuva nauru pani luolan seinät kaameasti kaikumaan -- se oli
noidan naurua -- muuta sanottavaa hänellä ei enää ollut.
Rakastuneet hengittivät helpommin päästyään raikkaaseen ulkoilmaan.
Mutta muisto siitä näystä, jonka todistajina he olivat olleet, velhon
sanat ja nauru pysyivät kauhua herättäen Ionen mielessä, eikä
Glaukuskaan aivan heti vapautunut saamastaan kauhuntunteesta. Myrsky
oli ohi -- vain silloin tällöin kuului etäisistä mustista pilvistä
kaukaista kuminaa ja hetkittäin välähti jokunen salamakin sokaisten
tällöin kuun kelmeän valon. Monen vaivan perästä he löysivät tien
ja vaununsa, jotka sillävälin oli saatu siedettävään ajokuntoon.
Karrukarius, joka jo toisenkin kerran oli Herkuleeseensa turvannut
tuumiessaan, mihinkä hänen isäntäväkensä oli joutunut, oli haltioissaan
nähdessään heidän tulevan.
Turhaan Glaukus koetti saada Ionen lamaantunutta mieltä nousemaan; ja
hänen oli itsensäkin hieman vaikeata saada takaisin entinen joustava,
iloinen äänensävynsä. Pian he saapuivat kaupungin portille. Kun se
heitä varten avattiin, yritti pieni orjien kuljettama kantotuoli
pujahtaa portista ulos.
»On liian myöhä päästä kaupungista», vahti virkkoi tuolin omistajalle.
»Eikö mitä», virkkoi ääni, jonka kuullessaan molemmat rakastuneet
säpsähtivät, he tunsivat äänen hyvin. »Minä aijon Markus Polybiuksen
huvilaan. Palaan pian. Olen Arbakes, egyptiläinen.»
Vahdin epäilyt hälvenivät, portti avattiin, ja kantotuoli kulki
rakastuneitten rattaitten ohi.
»Arbakes, tähän aikaan -- tuskinpa vielä tervekään. -- Mihinkä ja
minkätähden hän lienee matkalla?» Glaukus sanoi.
»Ah!» Ione virkkoi itkuun ratketen. »Minua ahdistavat pahat
aavistukset. Suojelkaa meitä, oi jumalat -- tai ainakin», hän itsekseen
mutisi -- »varjelkaa Glaukusta!»