Tapahtumat kehittyvät. -- Suunnitelma kehkeytyy. -- Verkko tulee
valmiiksi, mutta se joutuu toisiin käsiin.
»Uskallatko siis, Julia, tänä iltana käydä tapaamassa Vesuviuksen
noitaa -- ja lisäksi tuon pelottavan miehen seurassa?»
»Mitä, Nydia?» Julia virkkoi arasti, »luuletko todellakin, että vaara
on tarjolla? Tuollaiset vanhat akat taikapeileineen, vipajavine
seuloineen, kuunpaisteessa poimittuine yrtteineen ovat käsittääkseni
suuria veijareita, jotka eivät ole mitään muuta hyvää oppineet kuin
varsinaisen ammattinsa, ja lemmen juomansakin he valmistavat kedon
yksinkertaisista kukkasista. Miksi pelkäisin?»
»Etkö pelkää seuralaistasi?»
»Mitä? Arbakestako? Diana auttakoon, en ole koskaan nähnyt
kohteliaampaa miestä kuin tuo poppamies on. Ja ellei hän olisi niin
musta, niin hän olisi miltei kaunis.»
Vaikka Nydia olikin sokea, oli hän silti tarkkanäköinen kyllin
huomaamaan, ettei Julian kaltainen luonne antanut Arbakeen
kohteliaisuuksien itseään pelottaa. Hän ei sen koommin häntä neuvonut;
mutta hänen kiihottuneessa mielessään pyöri hurjia ajatuksia, kykenikö
tuo taikuri todella rakkauden sitomaan.
»Salli minun tulla mukaasi, jalo Julia», hän sanoi vihdoin. »Minusta ei
kyllä ole turvaa, mutta minä tahtoisin mielelläni olla viimeiseen asti
mukana.»
»Tarjouksesi miellyttää minua», Diomedeen tytär vastasi. »Mutta kuinka
pääset? Me palaamme myöhään; sinua kaivattaneen kotona.»
»Ione kyllä suostuu», Nydia vastasi. »Jos sallit minun nukkua
kattosi alla, niin ilmotan hänelle, että sinä vanhana suojelijanani
ja ystävänäni kutsuit minut luoksesi koko päiväksi laulamaan
tessalialaisia laulujani. Hänen kohteliaisuutensa varmaankin sallii
sinulle sen vähäisen ilon.»
»Ei, pyydä itse lupa!» ylpeä Julia sanoi. »En tahdo mitään
suosionosotuksia tuolta napolittarelta.»
»Olkoon niin. Menen heti esittämään toivomukseni. Tiedän, ettei sitä
evätä, ja palaan pian takaisin.»
»Tee niin; ja sinun vuoteesi valmistetaan minun omaan huoneeseeni.»
Nydia jätti ihanan pompeijittaren. Mennessään Ionen luo hän kohtasi
Glaukuksen vaunut, joiden eteen valjastetut ylpeät ja rohkeat
rotuhevoset herättivät yleistä ihmettelyä.
Glaukus pysäytti heti hevosensa puhellakseen kukkastytön kanssa.
»Sinä kukoistat kuin omat ruususi, kelpo Nydiani! Ja kuinka voi ihana
emäntäsi? -- luullakseni toipunut jo eilisen myrskyn seurauksista?»
»En ole nähnyt häntä vielä tänä aamuna», Nydia vastasi, »mutta --.»
»Mutta mitä? -- Väisty syrjään, hevoset ovat liian lähellä sinua.»
»Mutta luuletko, että Ione antaa minulle luvan saada viettää tämän
päivän Julian, Diomedeen tyttären kanssa? -- Hän haluaa sitä, ja ole
minulle ystävällinen, kun minulla vielä on joitakuita tuttavia.»
»Jumalat siunatkoot sinun kiitollista sydäntäsi! Minä vastaan Ionen
suostumuksesta.»
»Saanko siis myöskin yöni viettää siellä ja palata huomenna?» Nydia
kysyi aika lailla hämillään ansaitsemattomasta kiitoksesta.
»Kuten sinua ja Juliaa vain haluttaa. Tervehdi häntä puolestani. Ja kun
kuulet hänen puhuvan, niin tarkkaa, Nydia, mikä ero on hänen äänensä ja
Ionen hopeankirkkaan äänen välillä! _Vale_!»
Glaukus oli täydelleen toipunut edellisen yön tapauksista, hänen
kiharansa liehuivat tuulessa, hänen iloinen ja joustava mielensä
leiskahteli kuin hänen partilaiset hevosensa -- hän oli aikakautensa
mallikuva, nuoruutta ja rakkautta uhkuva -- Glaukus oli äkkiä kohonnut
rakastettunsa tasalle.
Nauti nykyhetkestä niinkauan kuin voit -- tulevista hetkistä ei kukaan
tiedä!
Illan hämärtäessä Julia istuutui kantotuoliinsa, johon oli varattu
tilaa myöskin hänen sokealle kumppanilleen, ja käski orjien suunnata
kulkunsa maalaiskylpylään, jonka Arbakes oli yhtymäkohdaksi määrännyt.
Hänen kevyestä luonteestaan oli tällainen yritys miellyttävä huvitus
pikemmin kuin pelättävä hanke. Riemusta sykähteli hänen sydämensä, kun
hän ajatteli loistavaa voittoaan vihatusta napolittaresta.
Huvilan portin edustalle oli kokoontunut pieni, mutta iloinen joukko,
kun hänen kantotuolinsa pujahti kylpylän naisosastoon vievän
yksityisoven kautta sisään.
»Olin hämärässä tuntevinani Diomedeen orjat», muuan virkkoi.
»Totta tosiaan, Klodius», Sallustus sanoi. »Se näyttää todella olevan
hänen tyttärensä Julian kantotuoli. Hän on rikas, ystäväiseni, mikset
kosi häntä?»
»Olen toivonut Glaukuksen hänet naivan. Julia ei salaakaan tunteitaan;
ja kun hän on antelias ja pelaa onnettomasti --.»
»Niin virtaavat hänen sestertiansa sinun kassaasi, viisas Klodius.
Nainen on ihana olento -- kun hän on toisen miehen oma.»
»Mutta», Klodius jatkoi, »koska Glaukus kuulemani mukaan aikoo naidakin
napolittaren, täytyy minun kai taas koettaa onneani hylätyn tytön
kanssa. Joka tapauksessa Hymenin lamppu on kullattu ja se kietoo meidät
liekkinsä tuoksuihin. Minä vain vastustan sitä, että Diomedes
mahdollisesti määrää sinut, Sallustukseni, tyttärensä omaisuuden
kaitsijaksi.»[54]
»Ha, ha! Menkäämme sisään, _komissatorini_! Viini ja seppele odottavat
jo meitä.»
Lähetettyään orjansa heitä varten varattuun huoneistoon Julia meni
Nydian kera kylpylän puolelle ja välittämättä hoitajattarien
tarjouksista he lähtivät yksityisovesta puutarhaan.
»Hänellä on täällä ihan varmasti joku kohtaus», muuan orjattarista
sanoi.
»Mitä se sinua liikuttaa?» ylihoitajatar virkkoi vihaisena. »Hän
suorittaa kylpymaksun eikä meille koidu penninkään vahinkoa. Sellaiset
kylpyvieraat tuottavat enimmän. Vait! Etkö kuule Fulvian lesken
taputtavan käsiään? Riennä -- sukkelaan!»
Julia ja Nydia välttelivät puutarhan vilkasliikkeisimpiä osia ja
saapuivat vihdoin egyptiläisen määräämälle paikalle. Pienellä,
pyöreällä ruohokentällä kuunsäteet osuivat Silenuksen kuvapatsaalle;
tuo veitikka jumala nojasi kallionlohkareeseen -- Bakkuksen ilves oli
sen jaloissa -- ja suunsa edessä se piti kohotetuin käsin
rypäleterttua, jota se nauraen tervehtien näytti olevan valmis
ahmimaan.
»En näe tietäjää», Julia sanoi ympärilleen tähyillen. Mutta tuskin
hän oli tämän ehtinyt sanoa, kun egyptiläinen astui hitaasti
naapuritiheiköstä, ja kuu valaisi kalpeana hänen valkeaa vaippaansa.
»_Salve_, hempeä neito! -- Mutta mitä! Kuka on mukanasi? Emme tarvitse
seuralaisia!»
»Se on vain sokea kukkastyttö, viisas tietäjä», Julia vastasi. -- »Hän
on tessalitar.»
»Oh! Nydia!» egyptiläinen sanoi. »Tunnen hänet hyvin.»
Nydia peräytyi askeleen ja kauhistui.
»Mikäli tiedän olet ollut talossani?» Arbakes sanoi kuiskaten Nydian
korvaan. »Sinä tunnet valan --. Vaitiolo ja salaisuus nyt kuten
ennenkin tai varo!»
»Mutta», hän lisäsi itsekseen, »onko tarvis uskoutua enää kenellekään,
ei edes sokealle. -- Julia, etkö uskalla yksin olla kanssani? Ei
tietäjä ole niin hirmuinen ihminen kuin luullaan.»
Puhuessaan hän vei Julian syrjemmälle.
»Velho ei mielellään näe luonaan useita vieraita yhtaikaa», hän sanoi.
»Jätä Nydia tähän siksi, kunnes palaamme; ei hänestä kuitenkaan ole
meille mitään apua; ja sinulla on kylliksi suojaa kauneudessasi --
kauneudessasi ja arvossasi. Niin, Julia, tunnen nimesi ja asemasi.
Tule, luota minuun, nuorempain najadien[55] ihana kilpailija!»
Kuten olemme nähneet ei Julia vähistä säikkynyt; häntä miellytti
Arbakeen imartelu, hän suostui ja käski Nydian odottaa heidän
paluutaan. Eikä Nydia enää mielellään mukana ollutkaan. Egyptiläisen
äänensävy oli hänessä herättänyt hirvittäviä muistoja. Hänen mielensä
keveni paljon, kun hän kuuli, ettei hänen tarvinnutkaan enää seurata
muita.
Hän palasi kylpylään ja odotti eräässä yksityishuoneessa Julian
paluuta. Monenlaiset katkerat ajatukset täyttivät tyttöraukan mielen
hänen istuessaan huoneessa ikuisessa pimeydessään. Hän ajatteli omaa
surullista kohtaloaan; etäällä isänmaastaan, kaukana niistä
äidillisistä hyväilyistä, jotka lievittävät lapsuusajan ensimäisiä
kevätsuruja -- päivänvalokin häneltä oli riistetty, vieraat hänen
askeliaan johtivat, hän oli onneton siinäkin ainoassa hellässä
tunteessa, mikä hänen sydämessään eli, hän rakasti, mutta toivottomasti
-- vain se hämärä ja häälyvä toivo hänellä oli, minkä hänen
tessalialainen taikauskoinen mielikuvituksensa hänelle loi
lemmenjuomien ja taikakeinojen voimasta.
Luonto oli tuon tyttöraukan sydämeen kylvänyt hyveen siemenen, mutta se
ei päässyt koskaan itämään. Onnettomuuden opetukset eivät aina ole
terveellisiä; joskus ne pehmittävät ja parantavat, mutta yhtä usein ne
myöskin koventavat ja pahentavat. Jos me huomaamme kohtalon meitä
kolhivan ankarammin kuin niitä, jotka elävät ympärillämme, emmekä aina
omissa vaiheissamme huomaa sen ankaruuden oikeutusta, niin me helposti
alamme maailmaa pitää vihollisenamme, muutumme luulevaisiksi, ryhdymme
taistelemaan _parempaa itseämme_ vastaan ja antaudumme niiden synkkien
intohimojen valtaan, joita epäoikeutettu luulomme voi meissä synnyttää.
Nydia oli varhain myyty orjaksi, hän oli saanut isännäkseen tunnottoman
piiskamiehen, ja hänen asemansa oli parantunut vain, jotta hän tuntisi
entistäkin katkerammin oman kohtalonsa -- näin olivat Nydian
luonnolliset, hyvät tunteet tyrehtyneet ja tuhoutuneet. Intohimo, jonka
valtaan hän oli sokeana antaunut, oli hämärtänyt hänen käsityksensä
oikeasta ja väärästä. Ja samat voimakkaat ja traagilliset sielulliset
liikutukset, jotka on nähty useissa klassillisen ajan kuvaamissa
naisissa -- Myrrassa ja Medeassa -- jotka rakkaudelleen antautuneina
raastavat raivoisina kaikki esteet tieltään -- olivat nyt vallanneet
Nydian sydämen.
Aika kului. Keveä astunta kuului huoneeseen, jossa Nydia hautoi synkkiä
ajatuksiaan.
»Oh, kuolematonten jumalten olkoon kiitos!» Julia sanoi. »Olen
palannut. -- Olen päässyt pois tuosta hirvittävästä luolasta! Tule,
Nydia! Menkäämme pian täältä!»
Vasta kun he olivat istuutuneet kantotuoliin, alkoi Julia taas puhua.
»Oh!» hän virkkoi vavisten. »Mitä näinkään! Minkälaisia pelottavia
loihtuja! Mitkä kalmankasvot sillä velholla! Mutta ei siitä sen
enempää. Olen saanut juoman -- hän vakuutti sen tehoovan. Hetken
perästä hän ei enää huomaakaan kilpailijaani ja vain minua, minua vain
Glaukus lempii!»
»Glaukus!» Nydia huudahti.
»Ah! Tyttö, sanoin sinulle ensin, etten atenalaista rakastanut; mutta
huomaan nyt voivani uskoa sinulle kaiken -- rakastan näet tuota
kaunista kreikkalaista.»
Mikä uusi tunnetulva nyt täyttikään Nydian! Hän oli suostunut
avustamaan Juliaa Glaukusta vierotettaessa Ionesta, mutta vain
siirtääkseen tämän tunteet vieläkin toivottomammin taikakeinojen avulla
toiseen. Hänen sydämensä oli särkyä -- hänen rintaansa salpasi.
Pimeässä Julia ei huomannut toverinsa kiihtymystä; hän leperteli
iloisena yhtä ja toista lemmenjuomansa ennustetusta tehosta ja
lähestyvästä riemuvoitostaan, ja siirtyi tuon tuostakin kuvailemaan
sitä kauhun näyttämöä, jonka hän oli jättänyt -- kertoi Arbakeen
rauhallisista eleistä ja hänen mahtavasta vaikutusvallastaan tuohon
hirmuiseen tietäjä-akkaan.
Nydia ehti sillaikaa tointua. Muuan ajatus oli hänessä välähdyksenä
herännyt: hän saa nukkua Julian huoneessa -- ehkä hänen onnistuu
anastaa itselleen lemmenjuoma.
He saapuivat Diomedeen talolle ja nousivat Julian huoneeseen, jossa
heitä odotti illallispöytä.
»Juo, Nydia, sinun on varmaankin kylmä -- ilta oli aika lailla kolea,
minun suonissani ainakin on veri jähmettynyt.»
Ja nopeasti Julia kulautti suuren kulhollisen maustettua viiniä.
»Sinullahan on juoma mukanasi.» Nydia sanoi. »Annahan se minulle.
Kuinka pieni pullo! Minkäväristä se on?»
»Kristallinkirkasta», Julia vastasi ottaen pullon takaisin. »Sitä ei
voi puhtaasta vedestä erottaa. Velho vakuutti sen olevan myöskin
mautonta. Noin pienenäkin tuo pullo pystyy lemmen kiinnittämään koko
iäksi. Se täytyy sekottaa toiseen nesteeseen, ja Glaukus saa vain
seurauksista tuta, mitä on niellyt.»
»Se ei siis millään lailla eroa tästä vedestä?»
»Ei, se on yhtä välkkyvän väritöntä. Katso, kuinka kirkkaalta se
näyttää! Se on kuin kuunsäteitten liuosta. Välkkyvä juoma! Kuinka sinun
kristallikalvosi läpi kuultaakaan minun onneni!»
»Ja miten se on suljettu?»
»Pienellä tulpalla vain. -- Otan sen pois -- ei tule minkäänlaista
hajua. Omituista, että juoma, jota eivät aistimet lainkaan tunne,
sittenkin hallitsee kaikkia aisteja!»
»Onko vaikutus äkillinen?»
»Tavallisesti niin, mutta toisinaan kestää odottaa joku tunti.»
»Oh, mikä hurmaava tuoksu!» Nydia sanoi äkkiä ottaessaan pöydältä
pienen pullon ja kumartuen hengittämään sen väkevää sisältöä.
»Miellyttääkö se sinua? Lasiin on upotettu muutamia melkoisen kalliita
helmiä. Eilen et halunnut ottaa minulta rannerengasta -- tahdotko tuon
pullon?»
»Sellaiset tuoksut kuin nämä parhaiten tuovat anteliaan Julian sen
mieleen, joka ei voi nähdä. Ellei pullo ole liian kallis --»
»Oh! Minulla on tuhannen vielä kalliimpaa -- ota se, lapsi!»
Nydia kiitti häntä ja pisti pullon poveensa.
»Ja onko juoma yhtä tehokasta, kuka tahansa sen antaneekin?»
»Vaikka kaikkein rumin akka auringon alla sen antaisi Glaukukselle, ei
tämä voisi ketään muuta kuin häntä pitää kauniina!»
Viini lämmitti Juliaa, ja hän tuli hetki hetkeltä iloisemmaksi ja
huolettomammaksi. Hän nauroi ääneen ja rupatteli jonnin joutavista
asioista. Oli jo sydänyö, kun hän kutsui orjattarensa ja alkoi
riisuutua.
Kun nämä olivat poistuneet, virkkoi Julia Nydialle:
»En luovu tästä rakkaasta juomastani, ennenkuin sen käyttöhetki on
koittanut. Makaa tuossa, pääni alla, välkkyvä henki ja suo minulle
ihania unia!»
Näin sanoen hän pani pullon korvallisensa alle. Nydian sydän sykki
voimakkaasti.
»Miksi juot vain vettä, Nydia? Sekota siihen edes viiniä!»
»Minulla on hieman kuumetta», sokea tyttö vastasi, »ja vesi viilentää.
Panen tämän vesiastian viereeni; tällaisina kesäöinä se virkistää,
elleivät unen langat tahdo huuliamme sitoa. Ihana Julia, minun täytyy
jättää sinut jo varhain -- Ione tahtoo niin -- ehkä jo ennenkuin
heräätkään; ota siis vastaan minun onnentoivotukseni!»
»Kiitos. Kun seuraavan kerran toisemme tapaamme, näet Glaukuksen
jalkojeni juuressa.»
He menivät makuulle, ja päivänrasituksista väsyneenä Julia nukkui pian.
Mutta tuskaiset ja kuohuvat ajatukset askartelivat valvovan
tessalittaren mielessä. Hän kuunteli Julian rauhallista hengitystä;
hänen korvansa, jotka olivat tottuneet erottamaan hienoimmatkin
äänivivahteet, vakuuttivat hänelle, että hänen toverinsa nyt nukkui
sikeintä untaan.
»Auta minua nyt, Venus!» hän huokasi.
Hän nousi varoen vuoteeltaan, valutti Julian lahjaksi antamasta
pullosta hajuveden marmorilattialle, pesi sen huolellisesti moneen
kertaan vedellä, jota oli hänen vierellään kulhossa, ja hapuiltuaan
Julian vuoteen ääreen (hän näki yöllä yhtä hyvin kuin päivällä!) hän
pisti vapisevan kätensä pieluksen alle ja tempasi sieltä lemmenjuoman.
Julia ei liikahtanutkaan. Hänen hengityksensä huokui entisen tasaisena
sokean tytön hehkuville poskille. Sitten Nydia avasi pullon ja kaatoi
sen sisällön omaan pulloonsa, joka siitä tuli täyteen. Ja täytettyään
lemmenjuomapullon tavallisella vedellä, jonkaväristä Julia oli
taikanesteen vakuuttanut olevan, hän vei pullon entiselle paikalleen.
Sitten hän jälleen hiipi vuoteelleen ja odotti -- minkälaisin
ajatuksin! -- päivännousua.
Aurinko nousi -- Julia nukkui yhä. Nydia pukeutui äänetönnä, pani
kalliin aarteen poveensa, tarttui sauvaansa ja kiiruhti jättämään
talon.
Portinvartija Medon tervehti häntä ystävällisesti, kun hän astui
kadulle vieviä portaita alas. Nydia ei kuullut häntä, hän oli aivan
kuin sekaisin, ajatusmyrsky temmelsi hänen aivoissaan, ja jokainen
hänen ajatuksensa oli intohimoa. Hän tunsi poskillaan raikkaan
aamuhengähdyksen, mutta hänen polttavat suonensa eivät siitä
viilentyneet.
»Glaukus», hän puheli itsekseen, »tehoisimmatkaan taikajuomat eivät voi
sinun lempeäsi tehdä sellaiseksi, jommoinen on minun rakkauteni sinuun.
Mutta Ione -- pois epäilys! -- pois katumus! Glaukus, minun kohtaloni
on sinun hymyilyssäsi ja sinunkin tulevaisuutesi! Oi, toivoa! -- oi,
iloa! -- _Sinun_ kohtalosi on näissä käsissä!»