Julia tapaa Arbakeen. -- Keskustelun tulos.
Arbakes istui huoneessaan, jonka ovi aukeni puutarhaa reunustavalle
ulokkeelle eli tässä tapauksessa pylväistöön. Hänen poskensa oli kalpea
ja tuskien jäytämä, mutta hänen raudanluja ruumiinsa oli hyvin toipunut
sen ankaran iskun seurauksista, jonka hän ratkaisevalla voitonhetkellä
oli saanut, iskun, joka oli tyhjiksi tehnyt hänen häpeälliset
tuumansa. Tuulenleyhkä, joka viillytti hänen otsaansa, karaisi hänen
lamaantunutta hermostoaan, ja veri alkoi jälleen kiertää rauhallisemmin
kuin ennen hänen heikontuneissa suonissaan.
»Näin siis on», hän tuumiskeli, »kohtalon myrsky on kestetty --
onnettomuus, jolla tähdet elämääni uhkasivat, on tapahtunut ja -- minä
elän! Tapahtui, mitä tähdet ennustivat. Ja nyt minua odottaa kauan
kestävä, loistava ja onnellinen tulevaisuus, mikä minulle ennustettiin,
jos tuhon vältän. Olen sivuuttanut, voittanut elämäni viimeisen vaaran.
Nyt saan pelkäämättä ja turvassa vaalia tulevan onneni puutarhaa. Sitä
ennen on suurin nautintoni, rakkauttakin suurempi, kostaa! Tuo
kreikkalaisnulikka -- joka on astunut minun intohimojeni tielle, joka
tuhosi minun hyvät suunnitelmani, joka luiskahti käsistäni juuri kun
veitseni oli valmis juomaan hänen kirottua vertaan -- hän ei pääse
toista kertaa kynsistäni. Mutta miten kostan? Se täytyy kypsäksi
miettiä. Oi, Ate, jos todella olet jumalatar, niin täytä minut hyvin
ajatuksin!» Egyptiläinen vaipui syvään mietiskelyyn, mutta yhtään
selvää ja tyydyttävää ajatusta ei näyttänyt syntyvän. Hän heittelehti
sinne tänne, ja suunnitelma toisensa jälkeen hylättiin heti, kun se oli
valmis. Joskus hän iski rintaansa ja karjui kostonhimonsa poltteessa ja
tuntiessaan kykenemättömyytensä sitä tyydyttää. Silloin muuan orjapoika
astui varovasti huoneeseen.
»Muuan nainen, puvusta ja häntä seuraavasta orjattaresta päättäen
ylhäinen nainen odottaa alhaalla ja pyytää saada puhutella Arbakesta.»
»Nainen!» hänen valtimonsa alkoi lyödä kiivaammin. »Onko hän nuori?»
»Hänen kasvojaan peittää huntu; mutta hänen vartalonsa on solakka kuin
nuoren naisen.»
»Tuo hänet tänne», egyptiläinen sanoi. Hetken hänen turhamielinen
sydämensä kuvitteli, että tulija oli Ione.
Katsaus vieraaseen riitti toteamaan hänen erehdyksensä. Tämä oli kyllä
yhtä suuri ja ehkä yhtä vanhakin kuin Ione -- hänellä oli myöskin
kaunis ja kehittynyt vartalo, mutta missä se siro ja viehättävä, joka
eli verrattoman napolittaren jokaisessa liikkeessä -- missä hänen
puhdas ja yksinkertainen tapansa, vaatimaton mutta samalla arvokas
ryhtinsä -- ylpeä mutta samalla arka askelensa -- missä naisen
häveliäisyys ja kunnioitusta vaativa majesteetillisyys?
»Anteeksi, etten voi tulla tervehtimään», Arbakes virkkoi vierasta
katsellen. »Olen vielä heikko sairaudesta, jonka olen saanut kestää.»
»Älä häiriinny, oi, suuri egyptiläinen!» Julia vastasi koettaen turhaan
peittää pelkoaan imarteleviin sanoihin, »ja suo anteeksi naisraukalle,
joka tulee apua hakemaan viisaalta.»
»Tule lähemmä, ihana vieraani», Arbakes sanoi, »ja puhu pelkäämättä ja
arkailematta!»
Julia istahti egyptiläisen viereen ja katsahti ihmetellen ympärilleen,
sillä huoneen valikoitu ja loistelias sisustus saattoi varjoon
hänen isänsäkin huoneiston. Pelokkaana hän tarkasteli seinien
hieroglyfimerkkejä, -- niitä salamyhkäisiä kasvoja, jotka joka nurkasta
häneen tuijottivat -- vähän etäämpänä olevaa kolmijalkaa -- ja vihdoin
Arbakeen vakavia ja teräviä piirteitä. Pitkä valkea vaippa peitti
hunnun lailla osan tämän yömustaa tukkaa ja valui maahan asti; kalpeus
teki hänen piirteensä entistä ilmeikkäämmiksi; ja hänen mustat ja
terävät silmänsä tuntuivat puhkaisevan Julian huntuharson ja
paljastavan hänen turhamielisen ja epänaisellisen sydämensä
salaisuudet.
»Ja mikä», hän virkkoi matalalla, syvällä äänellään, »mikä tuo sinut,
oi tyttö, Idän tietäjän huoneeseen?»
»Hänen maineensa», Julia vastasi.
»Mikä?» toinen sanoi ivallisesti hymyillen.
»Voitko sitä kysyä, oi, viisas Arbakes? Eikö koko Pompeiji ole täynnä
sinun suuren viisautesi mainetta?»
»Joitakin tietoja olen tosin koonnut, mutta miksi sinunkaltaisesi
kaunottaren korvan tarvitsee kuulla niin vakavia ja erikoisia
salaisuuksia?»
»Ah!» Julia virkkoi tuntien hivelevää nautintoa toisen mairittelevista
sanoista. »Eikö onneton hae lohtua viisaalta ja eikö rakkaus, joka ei
saa vastarakkautta osakseen, ole suurin onnettomuus?»
»Haa!» Arbakes huudahti. »Voiko tuollainen vartalo, jonka ihanat muodot
kuultavat niitä peittävän puvunkin läpi, synnyttää rakkautta, johon ei
ole vastakaikua? Ole minulle suosiollinen, oi tyttö, ja kohota huntusi,
jotta näkisin, vastaavatko kasvosi piirteet muun muotosi suloja!»
Tahtoen näyttää ihanuutensa ja arvellen niiden jollakin tavalla
vaikuttavan omaan kohtaloonsa Julia veti hetken aikailtuaan huntunsa
syrjään ja paljasti piirteet, joiden kauneutta Arbakes oli niin
kiittänyt.
»Tulit onnettoman rakkautesi tähden luokseni», hän sanoi. »Hyvä, käännä
nuo kasvot tuohon kiittämättömään, mitä muuta lemmenkiihotinta voin
sinulle antaa?»
»Oi, lopeta jo imartelusi!» Julia virkkoi. »Minun täytyy joka
tapauksessa anoa sinulta jonkinlaista lemmenjuomaa.»
»Ihana vieraani», Arbakes sanoi hieman kärsimättömänä, »lemmenjuomat
eivät ole niitä salaisuuksia, joita yöllisissä tarkasteluissani
tutkin.»
»Todellako? Suo anteeksi, suuri Arbakes, ja hyvästi!»
»Seis!» huudahti Arbakes, johonka huolimatta hänen voimakkaasta
intohimostaan Ioneen, ei ollut koskematta vieraan kauneus ja joka, jos
terveys sen olisi sallinut, olisi ollut valmis lohduttamaan ihanaa
Juliaa muulla tavalla kuin jakamalla hänelle ylimaallista viisautta. --
»Jäähän! Myönnän kyllä, että olen lemmenjuomien -- ja nesteitten
sekottamisen jättänyt niille, jotka sellaista elinkeinonaan
harjottavat, mutta en ole koskaan ollut niin tunteeton kauneutta
kohtaan, etten nuorempana olisi joskus sellaisiinkin keinoihin
turvautunut. Voinen ainakin jonkun neuvon sinulle antaa, jos olet suora
minua kohtaan. Sanohan ensiksi, oletko naimaton kuten puvustasi käy
päättää?»
»Olen.»
»Ja, siirtyäksemme varallisuuteen, sinä tahdot itsellesi rikkaan
sulhasen?»
»Olen rikkaampi kuin se, joka minua halveksii.»
»Sepä omituista! Ja sinä rakastat sellaista, joka ei rakasta sinua?»
»En tiedä, rakastanko häntä», Julia vastasi ylpeästi, »mutta minä
tahdon voittaa kilpailijattareni -- tahdon nähdä sen, joka halveksii
lempeäni, poroksi palavan -- tahdon nähdä sen, jota nyt pidetään
parempana, tulevan hylätyksi.»
»Varsin luonnollinen ja naisellinen toivomus», egyptiläinen virkkoi
niin vakavana, ettei voinut luulla hänen ivaavan. »Mutta nyt lisää,
ihana tyttö. Etkö tahdo nyt uskoa minulle rakastajasi nimeä? Saattaako
sellainen, joka halveksii rikkautta ja on sokea kauneutta näkemään,
olla pompeijilainen?»
»Hän on Atenasta», Julia vastasi maahan katsellen.
»Haa!» egyptiläinen huudahti veren syöksähtäessä hänen kasvoihinsa.
»Täällä on vain yksi atenalainen, nuori ja ylhäinen. Tarkotatko
Glaukusta?»
»Ah! Älä petä minua -- se on hänen nimensä.»
Egyptiläinen peräytyi tarkaten entistä kiinteämmin kauppiaantyttären
poiskääntyneitä kasvoja ja mutisten itsekseen -- johtaako tämä kohtaus,
jota hän tähän asti on pitänyt mitättömänä, leikkinä, josta hän on
vieraansa herkkäuskoisuuden ja turhamaisuuden kustannuksella nauttinut,
johtaako se ehkä hänen kostoonsa.
»Huomaan, ettet voi minua auttaa», Julia virkkoi loukkaantuneena toisen
jatkuvasta vaitiolosta. »Säilytät kai salaisuuteni. Vielä kerran,
hyvästi!»
»Tyttö», egyptiläinen sanoi vakavalla äänellä, »sinun asiasi koskee
minua -- tahdon auttaa sinua. Kuuntele. En ole itse harjaantunut noihin
tyhjiin taikakeinoihin, mutta tiedän erään, joka on. Vesuviuksen
kupeella, tuskin tunnin matkan päässä kaupungista asuu mahtava noita.
Uudenkuun paisteessa hän on koonnut juuria, joilla on merkillinen
ominaisuus sitoa rakkaus iäksi. Hänen taitonsa saa rakastajasi
jalkojesi juureen. Etsi hänet ja sano hänelle Arbakeen nimi; hän pelkää
sitä nimeä ja hän antaa sinulle parhaat juomansa.»
»Ah!» Julia virkahti. »En tunne tietä sen tuvalle, josta puhut. Vaikka
taival ei olekaan pitkä, on se vaikeata kulkea tytön, joka salaa jättää
isänsä talon. Tienoo on villin viiniköynnöksen peittämä ja monet rotkot
tekevät sen vaaralliseksi. En voi uskoutua vieraan johdettavaksi.
Minunarvoiseni nuoren naisen maine tahraantuu helposti. Ja vaikka en
välitäkään siitä, että tiedetään minun rakastavan Glaukusta, en salli
kenenkään uskoa, että olen taikajuomin koettanut lempeä nostaa.»
»Olisinpa kolmea päivää terveempi», egyptiläinen virkkoi nousten ja
astui (kuin voimiaan koetellakseen) pari kolme hoippuvaa askelta pitkin
lattiaa, »niin seuraisin itse sinua. Hyvä, sinun täytyy odottaa.»
»Mutta Glaukus aikoo kohta naida tuon vihatun napolittaren.»
»Naida.»
»Niin, ensi kuun alussa.»
»Niin pian! Tiedätkö sen aivan varmaan.»
»Hänen oman orjansa suusta.»
»Se ei tapahdu», egyptiläinen vakuutti kiivaana. »Älä pelkää. Saat
Glaukuksen omaksesi. Mutta kuinka voit hänelle tarjota saamasi
lemmenjuoman?»
»Isäni on kutsunut Glaukuksen ja ehkä myöskin napolittaren luokseen
suureen juhlaan, joka pidetään ylihuomenna. Kai joku hyvä tilaisuus
silloin sattuu.»
»Hyvä on!» egyptiläinen sanoi silmät välkähtäen niin hurjaa iloa, ettei
Julia sietänyt niihin katsoa. »Huomisiltana pane kantotuolisi kuntoon
-- onhan sinulla sellainen?»
»Onpa kyllä», rahanylpeä Julia vastasi.
»Panet kantotuolisi kuntoon. Parin kilometrin päässä kaupungista on
huvilatalo, jota rikkaat pompeijilaiset erikoisesti suosivat sen
mainioitten kylpylöitten ja ihanien puutarhojen vuoksi. Sinne voit
jonkun tekosyyn nojalla lähteä. Siellä kohtaan, elävänä tai kuolevana,
sinut Silenuksen kuvapatsaan kohdalla, puutarhaa ympäröivässä
tiheikössä, ja minä itse johdan sinut noidan luo. Me odotamme siksi,
kunnes paimenten vuohet iltatähden mukana ovat kotiinsa palanneet,
kunnes hämärä meidät verhoo eivätkä askelemme kuulu. Mene nyt kotiin
äläkä pelkää! Hadeen nimessä Arbakes vannoo, ettei Ione ikinä saa
Glaukusta.»
»Ja Glaukus tulee minun omakseni?» Julia sanoi täydentäen omasta
mielestään vaillinaisen lauseen.
»Sinäpä sen sanoit!» Arbakes virkkoi. Ja Julia päätti noudattaa toisen
kehotusta, vaikka hän melko lailla kammoikin sovittua kohtausta, mutta
mustasukkaisuudesta ja kilpailijattaren masentaakseen pikemmin kuin
rakkaudesta hän päätti uskaltaa.
Jäätyään yksin Arbakes puhkesi sanoihin:
»Loistavat tähdet, te, jotka ette koskaan valehtele, teidän lupauksenne
alkavat täyttyä -- lemmen onnea, vihollisten voittamista on minun
loppuelämäni. Hetkellä, jolloin turhaan haudoin kostonsuunnitelmia, te
lähetitte tuon kauniin hupakon avukseni.» Hän vaikeni ja mietiskeli.
»Niin», hän taas jatkoi, mutta tyynempänä. »Minä itse en voi hänelle
antaa myrkkyä, jonka oikeastaan pitäisi olla lemmenjuomaa -- epäluulo
hänen kuolemastaan kohdistuisi minuun. Mutta noita -- niin, _hän_ on
todella sopivin ja luonnollisin välikappaleeni.»
Hän kutsui orjan sisään ja käski tämän nopeasti seurata vierasta ja
ottaa tarkan selvän hänen nimestään ja asemastaan. Tämän sanottuaan hän
laahautui pylväistöönsä. Taivas oli iloinen ja kirkas, mutta Arbakes,
joka oli tottunut tarkkaamaan säänvaihteluja, näki pilvenlongista,
joita tuuli kasaili taivaanrannalle, että myrsky oli tulossa.
»Tuo on niinkuin minun kostonikin», hän virkkoi pilviä katsellessaan,
»taivas on hymyilevä, mutta myrskypilvet kerääntyvät yhteen.»