Pompeijilaisen kaunottaren pukuhuone. -- Julia ja Nydia keskustelevat
tärkeistä asioista.
Komea Julia istui huoneessaan orjiensa ympäröimänä. Se oli kuten sen
viereinen kubikulumkin, pieni huone, mutta melkoista tilavampi kuin
tavalliset makuusuojat, jotka yleensä olivat niin pienenpieniä, että
joka ei ole nähnyt sen ajan makuuhuoneita, vaikkapa kaikkein
huomattavimpien talojen, ei voi kuvitellakaan, minkälaisissa
kyyhkysenpesissä Pompeijin asukkaat katsoivat mukavaksi yönsä viettää.
Mutta »vuode» ei ollutkaan vanhojen mielestä niin ankaran juhlallinen
ja salaperäinen talousesine kuin meidän. Vuode muistutti pikemmin
jotakin kapeata pientä sohvaa, jonka helposti saattoi ottaa
mukaansa[39] ja vaatimusten mukaan kuljettaa huoneesta toiseen. Ja
epäilemättä sitä säännöllisesti siirrettiinkin paikasta toiseen, kuinka
kulloinkin vuodenaika tai oikku vaati, sillä huonetta, jossa oli
kuukaudenpäivät asuttu, saatettiin jo seuraavana tarkoin välttää. Sen
ajan italialaisilla oli niinikään kummallinen taipumus pelätä heleätä
päivänvaloa; heidän pimeät huoneensa, joita aluksi luultiin
kehittymättömän rakennustaidon tuloksiksi, ovatkin huolellisen
harkinnan mukaan tehdyt. Pylväistöistä ja puutarhoista he saivat
aurinkoa niin paljon kuin heitä halutti; talojensa sisältä he hakivat
viileyttä ja varjoa.
Julian huone oli tähän vuodenaikaan talon parhaimmassa osassa,
yläkerroksen julkihuoneen vieressä, puutarhan tasalla, ja sinne olikin
hänen huoneestaan kaunis näköala. Suuren lasitetun oven kautta
tunkeutuivat hämärinä auringonsäteet sisään, mutta hänen pimeään
tottuneet silmänsä olivat kyllin terävät huomaamaan, mitkä värit
hänelle parhaiten sopivat -- minkälainen puna valaisi hienoimman
hohteen hänen tummalle iholleen ja antaisi hänen poskilleen raikkaimman
tuoreuden.
Hänen edessään olevalla pöydällä oli pieni pyöreä kuvastin kiillotettua
terästä ja sen ympärille oli järjestykseen pantu kaikennäköisiä
kaunistusvehkeitä, salvoja, jauhoja, hajuvesiä, maaleja, jalokiviä,
kampoja, nauhoja ja kultaneuloja, joiden kaikkien tehtävänä oli lisätä
luonnollista kauneutta ja tyydyttää muodin määräämät oikut. Huoneen
hämärästä välkähtelivät eloisat ja rikasväriset seinät, joille
pompeijilaiseen tapaan oli räikein värein maalattu freskoja. Pukupöydän
edessä Julian jaloissa oli itämainen valmiste, kudottu matto.
Viereisellä pöydällä oli hopeinen maljakko ja vesikulho, sammutettu
lamppu, mitä hienoin taideteos, johon taiteilija oli kuvannut Kupidon
lepäämässä myrttipuun oksien katveessa, ja pieni papyruskäärö,
joka sisälsi Tibulluksen hempeimpiä elegioja. Kubikulumiin vievällä
ovella oli kultakukin loistavasti ommeltu verho. Tämäntapainen oli
kahdeksantoista vuosisataa sitten kaunottaren pukuhuone.
Ihana Julia loikoi velttona tuolillaan sillaikaa kun »ornutriks»
(hiustenkähertäjä) pienistä kiharakasoista sommitteli torninomaista
pääkoristetta taitavasti sekottaen tekohiuksia alkuperäisiin ja kasaten
niitä lopulta niin runsaasti, että pää näytti pikemminkin keskiruumiin
osalta kuin inhimillisten muotojen huipulta.
Hänen keltainen tunikansa, jota vastaan hänen musta tukkansa selvänä
piirtyi ja joka oli aikalailla edullinen hänen ruskeahkolle
iholleen, valui vuolaina laskoksina maahan asti. Hänen jaloissaan oli
tohvelit, jotka oli ohuen nilkan ympäri sidottu valkeilla nauhoilla;
purppuranväriset tohvelit itse olivat jalokivin koreillut ja niissä oli
kiverä kärki kuten nykyajan turkkilaisten tohveleissa. Vanha orjatar,
joka oli täysin perehtynyt pukeutumisen salaisuuksiin, seisoi
kähertäjän vieressä pitäen käsivarrellaan emäntänsä leveää, kirjailtua
vyötä ja silloin tällöin antaen neuvoja (höystäen puhettaan vehmailla
imarteluillaan), kuinka hiusrakennusta on muovailtava.
»Tuo neula on pantava hiukan enemmän oikealle -- syvemmälle, tyhmyri!
Etkö huomaa, kuinka tasaiset kulmakarvat ovat? Luulisi miltei sinun nyt
pukevan Karinnaa, jonka piirteet ovat niin vinot. Nyt pane kukkia --
mitä! kehno! Älä neilikkaa -- et sinä nyt ole värittämässä Klodiksen
kalpeita poskia. Helakimmat kukat vain sopivat nuoren Julian ihanille
poskille.»
»Oikein!» neiti virkkoi polkien kiivaana pienellä jalallaan lattiaa.
»Sinä sotket minun tukkaani niinkuin noukkisit sieltä rikkaruohoa.»
»Taitamaton!» menojen ohjaaja jatkoi. »Et tiedä, kuinka herkkä emäntäsi
on -- luulet nyt palmikoivasi Fulvian lesken karkeita harjashiuksia.
Kas noin, nyt nauha -- hyvä on. Ihana Julia, katsahda nyt kuvastimeen;
oletko koskaan nähnyt kauniimpia kasvoja kuin nyt omasi?»
Kun vihdoin monen neuvon ja vaivan perästä tuo taidokas hiustorni oli
valmistunut, oli seuraava toimi antaa silmille hempeä hohde, ja se
saatiin siten, että silmäripsiin hierottiin mustaa jauhetta. Pieni,
puolikuunmuotoinen kauneustäplä ruusuhuulten vieressä oli omansa
katsojan huomion kohdistamaan poskikuoppiin ja hampaisiin, joiden
luonnollinen valkea kiilto oli kaikin mahdollisin taidekeinoin saatu
entistä välkkyvämmäksi.
Tähän asti toimetonna ollut orja sai nyt tehtäväkseen täydentää puennan
jalokivillä -- helmirenkaat korviin (kumpaankin kaksi) -- paksut
kultaiset rannerenkaat -- kaulaketjut samaa metallia, siitä riippui
kristallinen taikaesine -- kaunis kiehkura vasemmalle olalle, jolla jo
ennestään välkkyi Psykeä kuvaava kamee -- purppuravyö, johon oli
tiheään kudottu kultalankaa ja kuvailtu kiemurtelevia käärmeitä -- ja
vihdoin valkeat ja hoikat sormet täyteen mitä erilaisimpia sormuksia.
Puenta oli nyt suoritettu Rooman uusimman muodin mukaan. Ihana Julia
katsahti kuvaansa viimeisen kerran itsetyytyväisin mielin ja
heittäytyen veltosti nojatuoliinsa hän käski nuorimman orjansa heikolla
äänellä lukea Tibulluksen hempeimpiä säkeitä. Lukemista jatkui yhä,
kunnes orjatar ilmotti Nydian saapuneen tapaamaan talon valtijatarta.
»_Salve_, Julia!» kukkastyttö sanoi pysähtyen parin askelen päähän
Juliasta ja ristiten rinnalle kätensä. »Olen totellut käskyäsi.»
»Se oli oikein», talon neiti sanoi. »Tule lähemmä -- ja istu!»
Joku orjista siirsi tuolin Julian viereen ja Nydia istahti sille.
Julia katsoi Nydiaa hetken miltei hämillään. Sitten hän käski
palvelijoittensa poistua ja sulkea oven. Kun he olivat kahden, hän
virkkoi kääntyen vaistomaisesti poispäin, sillä kuten näytti hän
unohti, ettei toinen voinut hänen piirteitään tarkata:
»Sinä olet napolittaren, Ionen, palveluksessa?»
»Nykyisin olen», Nydia vastasi.
»Onko hän niin kaunis kuin sanotaan?»
»En tiedä. Kuinka voinkaan sellaista arvostella?»
»Ah! Olisihan minun pitänyt muistaa. Mutta sinä voit kuulla,
vaikket nähdä. Eivätkö toiset orjat ole kertoneet, onko hän kaunis.
Rupattelevat orjattaret eivät jätä emäntiään kehumatta.»
»He sanovat, että hän on kaunis.»
»Hm! -- sanovatko he myöskin, että hän on solakka?»
»Sanovat.»
»Niin minäkin olen. Musta tukka?»
»Niin olen kuullut.»
»Niin minullakin on. Ja käykö Glaukus usein hänen luonaan?»
»Joka päivä», Nydia vastasi vaivoin salaten huokauksensa.
»Joka päivä, todellako! Miellyttääkö Ione häntä?»
»Tottapa, koska heidät piakkoin vihitään.»
»Vihitään!» Julia huudahti kalveten väärästä poskipunastaan huolimatta
ja nousten rajusti tuoliltaan. Nydia ei huomannut kuitenkaan tämän
mielenliikutuksen syitä. Julia oli pitkän ajan vaiti, mutta hänen
aaltoileva rintansa ja säihkyvät silmänsä ilmaisivat jokaiselle
_näkevälle_, kuinka syvä haava hänen turhamielisyyteensä oli isketty.
»Sanovat sinua tessalittareksi», hän vihdoin sanoi vaitiolon
katkaisten.
»Niin olenkin.»
»Tessaliahan on taikuuden ja velhojen, talismaanien ja lemmenjuomien
maa», Julia virkkoi.
»Se on aina ollut kuuluisa noidistaan», Nydia vastasi vaatimattomasti.
»Tunnetko sinä, sokea tessalitar, yhtään lemmenjuomaa?»
»Minä?» kukkastyttö vastasi punastuen. »_Minä!_ Kuinka minä? En, ihan
varmaan en.»
»Sitä pahempi sinulle! Olisin antanut sinulle niin paljon rahaa, että
olisit voinut ostaa itsesi vapaaksi, jos olisit ollut tässä asiassa
viisaampi.»
»Mutta», Nydia kysyi, »miksi ihana ja rikas Julia kyselee tämmöistä
palvelijaltaan? Eikö hän ole nuori, rikas ja rakastettava? Eikö niissä
ole tarpeeksi _viehätystä_ tarvitsematta taikaan turvata?»
»On kaikkiin muihin paitsi yhteen», Julia vastasi ylväänä. »Mutta
luulenpa, että sinun sokeutesi on tarttuvaa ja --. Kyllin siitä.»
»Ja se yksi?» Nydia kysyi uteliaana.
»_Ei_ ole Glaukus», Julia täytti toisen lauseen valhetellen kuten hänen
sukupuolensa tapana on. »Glaukus se ei ole!»
Nydia hengähti vapaammin, ja hetken perästä Julia jatkoi:
»Mutta puhuessamme Glaukuksesta ja hänen kiintymyksestään napolittareen
tuli mieleeni lemmenjuoma, jota Ione varmaankin on käyttänyt
voittaakseen Glaukuksen. Sokea tyttö, minä rakastan ja -- täytyykö
Julian se tunnustaa? -- minua ei rakasteta! Se nöyryyttää -- ei, ei
_nöyryytä_, vaan se _haavottaa_ minun ylpeyttäni. Tahdon nähdä tuon
kiittämättömän jaloissani -- ei siten, että hänet siitä kohottaisin,
vaan voidakseni osottaa halveksintaani. Kun oletin, että olet
tessalitar, kuvittelin, että nuorena olet oppinut jotakin kansasi
salaisista taikatempuista.»
»Ah! En mitään tiedä!» Nydia mutisi. »Toivon, että tietäisin.»
»Kiitos edes tuosta ystävällisestä toivomuksestasi», Julia sanoi
aavistamatta, mitä ajatuksia kätkeytyi kukkastytön sydämeen.
»Mutta sanohan -- etkö ole orjien, jotka aina ovat jonkun verran
taikauskoisia ja jotka usein raaoissa lemmentouhuissaan turvautuvat
taikuuteen -- etkö ole kuullut heidän mainitsevan nimeltä erästä
itämaista tietäjää, joka asuu tässä kaupungissa ja jolla on se
taito, mikä sinulta puuttuu? Hän ei ole tavallinen taikuri, ei
markkinahuijari, vaan todella mahtava ja viisas indialainen tai
egyptiläinen tietäjä!»
»Egyptiläinen? Aivan niin», Nydia sanoi kammoten. »Kukapa
pompeijilainen ei olisi kuullut Arbakeesta?»
»Arbakes! Siinäpä se», Julia toisti nimeä tapaillen. »Sanovat hänen
olevan viisaamman kaikkia tyhjiä kerskureita -- että hän on viisautensa
saanut tähdistä ja tuntee vanhan Noksin salaisuudet. Miksei yhtä hyvin
rakkauden salakeinoja?»
»Jos halutaan taitomiestä, joka on kaikkia muita pystyvämpi, niin hän
on niitä», Nydia vastasi talismaaniaan hypistellen.
»Hän on kyllin rikas rahalla lahjoa?» Julia virkkoi ivallisesti. »Enkö
voisi käydä hänen luonaan?»
»Se on vaarallinen paikka nuorelle ja kauniille naiselle», Nydia sanoi.
»Olen kuullut, että hän on sairas --»
»Vaarallinen talo!» Julia huudahti tarraten vain ensimäiseen
lauseeseen. »Kuinka niin?»
»Huhu tietää kertoa, että siinä talossa vietetään öisiä irstailuja.»
»Keres, Pan ja Kybele auttakoot! Sinähän et näine tietoinesi pelota,
vaan kiihotat uteliaisuuttani», urhea ja kevytmielinen pompeijitar
vastasi. »Minä menen hänen luokseen ja tiedustelen häneltä
lemmenasioita. Jos kerran rakkautta on mukana noissa öitsilöissä, niin
tottapahan hän tuntee myöskin sen salaisuudet.»
Nydia ei vastannut.
»Käyn hänen luonaan vielä tänään.» Julia päätteli. »Ei, miksen heti?»
»Päivänvalossa ja hänen nykyisen sairautensa aikana sinulla ei ole
mitään pelättävää», Nydia vastasi tuntien itsessään äkillisen ja
salaisen halun oppia, kykeneekö tuo synkkä egyptiläinen todella
herättämään ja sitomaan rakkauden niinkuin hän oli usein kuullut
väitettävän.
»Ja kuka uskaltaa loukata Diomedeen rikasta tytärtä?» Julia kysyi
ylpeänä. »Minä menen.»
»Saanko iltapäivällä käydä tiedustelemassa käyntisi tulosta?» Nydia
kysyi tuskaisena.
»Suutele minua, sillä sinä osotat suurta huolenpitoa Julian kunniasta»,
neiti vastasi. »Niin, tietysti saat. Tänä iltana olen estetty --. Tule
huomenna samaan aikaan, ja sinä saat kuulla kaiken. Minä tarvitsen
myöhemminkin palvelustasi. Kas tässä, ota tämä rannerengas palkinnoksi
ajatuksesta, jonka minussa synnytit; ja ole varma, että jos Juliaa
hyvin palvelet, hän on ystävällinen ja antelias.»
»En voi ottaa lahjaasi», Nydia virkkoi ja pani korun pöydälle. »Mutta
niin nuori kuin olenkin voin ostamattakin tuntea osanottoa sitä
kohtaan, joka rakastaa -- mutta rakastaa turhaan.»
»Sanotko niin?» Julia vastasi. »Puhut kuin vapaa -- ja pian oletkin
vapaa. Hyvästi!»