Portinvartija. -- Tyttö. -- Gladiaattori.
Diomedeen talon ovi oli auki ja Medon, vanha orja istui portailla,
joita pitkin päästiin rakennukseen. Tuon rikkaan pompeijilaisen
kauppiaan ylellinen talo on vielä nytkin nähtävänä lähellä sitä
kaupunginporttia, jolta alkaa hautojen katu. Huolimatta kuolleitten
naapuruudesta se oli iloista seutua. Vastakkaisella sivulla, jonkun
askelen päässä portilta oli tilava ravintola, jonne Pompeijiin
saapuneet puuhanmiehet tai huvinhaluiset usein pysähtyivät virkistystä
hakemaan. Nytkin oli sen sisäänkäytävän edustalla joukko vaunuja,
rattaita ja muita ajoneuvoja, toiset tulossa, toiset menossa,
kaikkialla oli vilkasta touhua ja hälinää. Oven edessä olevan pienen
pyöröpöydän ääressä istui penkillä maatilanomistajia keskustelemassa
aamujuomaansa hörppien omista asioistaan. Oven pieleen oli iloisin ja
räikein värin maalattu tavallinen ravintolanmerkki.[38] Ylempänä,
katonrajassa olevalla ulokkeella oli joukko naisia, tilanomistajien
vaimoja, jotka mikä istuen, mikä kaiteeseen nojaten keskustelivat
alhaalla istuvien ystäviensä kanssa. Syvässä nurkkauksessa jonkun
matkan päässä istui jonkinlaisessa katoksessa pari kolme köyhää
matkailijaa omissa oloissaan pudistaen tomua vaatteistaan. Tien
toisella sivulla oli avoin paikka, jota Pompeijin nykyisiä asujamia
vanhempi sukupolvi käytti hautuumaanaan ja joka nyt on muutettu
Ustrinumiksi eli kuolleitten polttopaikaksi. Sen yläpuolella
kohosivat erään iloisen, miltei puitten peittämän huvilan ulokkeet.
Hautamuistomerkit itse hienoine ja taiteellisine muotoineen ja
kukka- ja lehväkoristeineen eivät vaikuttaneet läheskään surullisilta.
Kaupunginportin kupeella seisoi hyvinharjotettu roomalainen
vahtisotilas, jonka kiiltävä kypärä ja keihäs, johonka hän nojasi,
välkkyivät auringonpaisteessa. Portti itse oli kolmi-osainen, keskusta
ajoneuvoja, molemmat sivuaukot jalankulkijoita varten. Portin
kummaltakin kyljeltä alkoivat kaupunkia ympäröivät mahtavat muurit,
joita oli rakennettu, korjailtu, uusittu tuhansin kerroin, kuinka
kulloinkin sota, ajanhammas tai maanjäristys olivat vaatineet.
Säännöllisin välimatkoin kohosi muurista nelinurkkaisia torneja, joiden
karkeatekoiset harmaat seinät särkivät muurien suoran viivan ja jotka
muutenkin olivat räikeänä vastakohtana ympäristön uusille, upeille
rakennuksille.
Mutkikas tie, joka tältä kohdalta vie Pompeijista Herkulaneumiin,
luikertelee pitkin viinitarharinnettä, jonka yläpuolella kohoaa
Vesuviuksen majesteetillinen huippu.
»Oletko kuullut uutisia, vanha Medon?» virkkoi muuan nuori nainen, joka
vesiastia kädessä oli pysähtynyt Diomedeen ovelle haastelemaan hetkeksi
orjan kanssa, ennenkuin pistäytyi naapuritaloon täyttämään astiansa ja
veikeilemään matkustajien kanssa.
»Uutisia! Minkälaisia uutisia?» orja kysyi kohottaen raskaasti silmänsä
puhujaan.
»Juuri tänä aamuna, silloinkuin sinä vielä taisit nukkua, kulki tämän
portin kautta jotakin ihka uutta Pompeijiin!»
»Aai», orja sanoi välinpitämättömästi.
»Nii-in, jalon Pomponianuksen lahja.»
»Lahja! Luulen sinun puhuneen jostakin uutisesta.»
»Se onkin molempia. Tiedä siis, sinä tyhmyri, että se lahja oli ihana
nuori tiikeri lähestyviä amfiteatterinäytäntöjä varten. Kuuletko,
Medon? Se on suurenmoista! Luulen, etten voi nukkuakaan, ennenkuin olen
sen nähnyt. Sanovat sen kiljuvan kerrassaan mainiosti.»
»Tyttö parka!» Medon virkkoi surullisesti ja miltei ivallisesti.
»Älä soimaa minua, ukonkänttyrä! Tiikeri on sievä eläin, kunhan vain
keksisimme jonkun, kenen heittää sen syötäväksi. Meillä on nyt siis
leijona ja tiikeri; aatteles, Medon! Ja kun meillä ei ole kahta kunnon
pahantekijää, on kai tarvis päästää ne toistensa kimppuun. Mutta sinun
poikasihan on gladiaattori, taitava ja väkevä mies -- etkö voisi
taivuttaa häntä ottelemaan tiikerin kanssa? Koeta toki, silloin tekisit
minullekin mieliksi ja sinusta tulisi koko kaupungin hyväntekijä.»
»Lorua!» orja virkkoi katkerana. »Ajattele ennemmin omaa vaaraasi kuin
puhut minun poikaparkani kuolemasta.»
»Omaa vaaraani!» tyttö huudahti pelästyen ja katsahtaen arasti
ympärilleen. »Kiroon ennustuksesi, ja tulkoon sanojesi vaikutus sinulle
itsellesi kiroukseksi!» Näin sanoessaan tyttö hypisteli kaulallaan
riippuvaa taikakalua. »Omaa vaaraasi! -- Mikä vaara minua uhkaa?»
»Eikö pari yötä sitten sattunut maanjäristys ollut varotus sinullekin?»
Medon kysyi. »Eikö sillä ollut ääntä? Eikö se sanonut meille kaikille:
Valmistukaa kuolemaan, sillä mailmanloppu on lähellä.»
»Kas vain sitä yksinkertaisuutta!» nuori nainen virkkoi kooten
tunikansa liepeet. »Sinähän puhut kuin kuuleman mukaan natsarealaiset
-- ehkä oletkin heikäläisiä. Hyvä on. Ei sinunlaisesi harmaan hassun
kanssa kannata enempää puhua, sinä käyt päivä päivältä äksymmäksi --
_Vale!_ Oi, Herkules, lähetä meille leijonalle sopiva mies -- ja toinen
tiikerille.»
Hei, hei, mikä näky on riemukas tuo!
Kuin aaltoo katsojakansan vuo!
Kas, taistojat, uljaat kuin poika Alkmenan,
Jo yhtenen iskevät hiekall' arenan.
Vait olkaa! Kuolema keskeen jo astuu,
Ja hiekka jo hurmehin kirkkain kastuu.
Hei, hei, kuin reimasti marssii nuo!
Hei, hei, on katsoa hupaista tuo!
Hopeanheleällä ja kirkkaalla äänellä laulellen tuo naikkonen
sipsutteli, tunikansa helmoja pölyiseltä tieltä koholla pitäen
läheiseen ravintolaan.
»Poika parkani!» orja puoliääneen virkkoi, »käytkö sinä kuolemaan
tuollaisten häpeällisten seikkojen vuoksi? Oi, Kristuksen usko! Jo
senkin vuoksi, että sinä opetat kammoomaan näitä verisiä leikkejä, minä
tahdon sinun palvojiasi olla.»
Vanhan miehen pää painui voimatonna rinnalle. Hän oli vaiti ja
ajatuksiinsa vaipuneena vain silloin tällöin pyyhki hihansa suulla
silmäkulmiaan. Hänen ajatuksensa liikkuivat hänen pojassaan. Hän ei
huomannut nuorukaista, joka joustavin askelin ja ylväin ja ylimielisin
elein asteli portilta päin. Hän ei nostanut silmiään ennenkuin nuori
mies, joka oli pysähtynyt aivan vanhuksen viereen, sanoi:
»Isä!»
»Poikani, Lydonini! Sinäkö se olet?» vanhus huudahti iloisena. »Ah,
sinä olet alati ajatuksissani.»
»Olen iloinen sen kuullessani, isäni», gladiaattori virkkoi sivellen
kunnioittavasti orjan polvia ja partaa, »ja kohta saan olla aina
luonasi, enkä vain ajatuksissasi.»
»Niin, poikani -- mutta ei tässä maailmassa!» vanhus virkkoi vakavana.
»Älä sano niin, rakas isä! Katso luottaen tulevaisuuteen niinkuin
minäkin. Olen varma, että voitan ottelussa ja ansaitsemallani kullalla
ostan sinut vapaaksi. Oi, isäni! Joku päivä sitten minua ivasi muuan,
josta en sellaista olisi luullut, sillä hän on vertaisiaan tavallista
rakastettavampi -- hän ei ole roomalainen, hän on Atenasta -- hän luuli
minun voitonhimosta kysyneen, kuinka paljon voittaja saa. Ah! Huonosti
hän tunsi Lydonin luonteen.»
»Poikani, poikani», orja virkkoi astuen hitaasti portaita alas ja vei
poikansa omaan pieneen huoneeseensa, joka oli yhteydessä käytävähallin
kanssa, jona tässä huvilassa oli peristyle eikä atrium. Huone on
vieläkin tallella; siihen pääsee kolmannesta ovesta sisäänkäytävästä
lukien. Ensimäinen ovi vie portaille, toinen pieneen komeroon, jossa
säilytettiin pronssipatsasta.
»Niin hurskaat ja kunnolliset kuin pyrkimyksesi ovatkin», Medon jatkoi,
kun he olivat päässeet suojaan, »on teko silti synti; sinä panet
henkesi tarjolle vapauttaaksesi isäsi -- se vielä annettaisiinkin
anteeksi, -- mutta voiton hintana on toisen veri. Oh, se on
kuolemansynti, ei jaloinkaan tarkotus voi siitä puhdistaa. Luovu! Luovu
aikeestasi! Mieluummin olen koko ikäni orjana kuin ostan vapauteni
sellaisella hinnalla.»
»Kuulehan, isä», Lydon puhui hieman kärsimättömänä, »sinut on uusi
uskosi tehnyt liian omantunnontarkaksi. Pyydän, ettet puhu minulle
siitä enää mitään, sillä jumalat, jotka ovat minulle voiman antaneet,
eivät ole lahjottaneet samalla viisautta enkä minä käsitä sanaakaan
kaikesta siitä, mitä minulle niin usein saarnaat. Sinä olet, sanon sen
toistamiseen, tästä uudesta opista saanut päähäsi omituisia mielikuvia
oikeasta ja väärästä. Suo anteeksi, jos sinua loukkaan, mutta
ajattelehan nyt! Kenen kanssa taistelen? Oh, jospa sinä tuntisit nuo
heittiöt, joiden kanssa minun pitää sinun tähtesi seurustella, niin
vakuutan, että sinäkin kiittäisit minua, jos minä vapauttaisin maan
yhdestäkin sentapaisesta. Ne ovat petoja, joiden huulet janoovat verta,
olioita, joilla hurjan rohkeutensa ohella ei ole mitään tunnetta,
rajuja, raakoja, sydämettömiä -- ei mikään inhimillinen side ole heitä
varten. Pelkoa he eivät tunne, se on totta, mutta eivät myöskään
kiitollisuutta, eivät lempeyttä, eivät rakkautta; he ovat luodut vain
työtänsä varten, säälittä surmaamaan, pelotta kuolemaan! Voivatko sinun
jumalasi, mitä lienevätkin, paheksia taistelua näiden konnien kanssa ja
lisäksi minun syistäni? Oi, isäni, mitä voimia lieneekin maallisia
asioita johtamassa, ne eivät voi mitään pitää niin suurena, niin pyhänä
kuin uhria, jonka poika hartaana tarjoo harmaantuneen isänsä puolesta!»
Vanha orjaparka, joka itsekin vielä kaipasi ylhäältä valaistusta,
sillä hän oli vasta hiljan kääntynyt kristinuskoon, ei tiennyt,
mihin todistuskappaleisiin vedota kumotakseen niin synkän, mutta
erehdyksessäänkin niin kauniin tietämättömyyden. Hänen ensimäinen
tekonsa oli heittäytyä poikansa rinnoille, toinen kääntyä poispäin --
tarttua hänen käteensä ja löytämättä sopivia sanoja hän puhkesi itkuun.
»Ja jos», Lydon arveli -- »jos sinun Jumalasi (luuloni mukaan sinä
uskot vain yhteen) on niin hyvänsuopa ja säälivä kuin väität, Hän
tietää silloin myös, että sinun uskosi häneen on vahvistanut sitä minun
päätöstäni, jota sinä nyt moitit.
»Kuinka! Mitä tarkotat?»
»Niinkuin tiedät, minut ostettiin lapsena orjaksi, mutta Roomassa
minä pääsin vapaaksi, sillä minulla oli onni miellyttää isäntääni.
Kiiruhdin Pompeijiin tapaamaan sinua. Tapasin sinut vanhentuneena ja
heikontuneena oikullisen ja itsekkään isännän orjuudessa. Olit hiljan
kääntynyt uuteen uskoosi, ja orjuutesi tuntui sinusta nyt kahta
raskaammalta. Tottumukset, joiden avulla tähän asti olimme pahimman
voineet kestää, olivat menettäneet kaiken tehonsa. Etkö usein
valitellut, että sinun täytyi suorittaa palveluksia, joita et orjana
vihannut, mutta jotka natsarealaisesta ovat synnillisiä? Etkö usein
kertonut minulle kärsineesi omantunnon tuskia, kun sinun täytyi uhrata
leivän murunen lareille, jotka impluviumiamme vartioivat? että sinun
sielusi oli ainaisessa ristiriidassa? Etkö sanonut minulle, että
kun sinun täytyi kynnykselle tiputella viiniä ja lausua jonkun
kreikkalaisen jumalan nimi, sinä silloin kärsit vieläkin kauheampia
tuskia kuin Tantalus, ikuista piinaa vielä hirveämpää kuin Manalan
kentillä koskaan? Etkö ole näin minulle puhunut? Minä ihmettelin, en
ymmärtänyt -- ja Herkules avita, en vieläkään mitään käsitä. Mutta
olin sinun poikasi ja minun velvollisuuteni oli sinua auttaa ja sinut
vapauttaa. Pitikö minun kuunnella sinun huokailujasi -- sinun
kamottavan pelon aiheuttamaa valitustasi, ja itse pysyä toimetonna? Ei!
Kuolemattomien jumalten nimessä! Ajatus välähti minuun kuin salama
Olympoosta. Minulla ei ollut rahaa, mutta oli voimaa ja nuoruutta --
sinun lahjojasi -- ne saatoin uhrata sinun hyväksesi. Tiedustelin
vapautesi hintaa. Sain tietää, että voittavan gladiaattorin palkinto on
kaksi kertaa niin suuri. Minusta tuli gladiaattori. Minä lyöttäydyin
noiden paheellisten miesten pariin. Voitin vastenmielisyyteni.
Harjaannuin heidän taidoissaan. Siunattu olkoon se oppi! Sen avulla
saan isäni vapaaksi.»
»Oh, jospa saisit kuulla Olintusta!» vanhus huokasi yhä enemmän ja
enemmän ihastuen poikansa kuntoon, mutta pysyen yhä entisen varmana
hänen ehdotuksensa synnillisyydestä.
»Minä kuuntelen, ketä vain tahdot», gladiaattori vastasi iloisena,
»mutta vasta silloin kun sinä et enää ole orja. Oman kattosi alla,
isäni, saat päivät pitkät ja miksei yötkin tuumiasi hautoa niinkuin
itse tahdot. Oi, olen jo sinulle valinnut ihanan paikan. Se on yksi
vanhan Julia Feliksin 999:stä myymälästä, kaupungin aurinkoisimmassa
osassa -- siellä saat päivät pääksytysten ovesi edessä päivää
paistattaa. Ja minä myyskelen puolestasi öljyä ja viiniä, isä. Ja jos
Venus (tai ellei se sinua miellytä, sillä et mielelläsi kuule sitä
nimeä lausuttavan, Lydonille on yhdentekevää) -- niin joku muu tahtoo,
ehkä saat pienen tytönkin, joka silittää harmaat hiuksesi ja lepertelee
polvellasi ja kutsuu sinua 'Lydonin isäksi!' Ah! Me olemme onnellisia
-- voitonrahoilla hankin kaiken tämän. Iloitse, riemuitse, isäukko! Ja
nyt minun täytyy mennä -- ilta joutuu -- _lamistani_ odottaa minua.
Tule ja siunaa minut!»
Puhuessaan Lydon oli siirtynyt isänsä pimeästä huoneesta ja vilkkaasti
vaikka kuiskaten haastellen he olivat saapuneet samalle paikalle, jossa
portinvartija oli aluksi istunut.
»Oi, minä siunaan sinut, siunaan sinut, kunnon poikani», Medon sanoi
liikutettuna. »Ja ymmärtäköön se suuri Henki, joka tutkii kaikki
sydämet, sinun mielesi jalouden ja antakoon anteeksi rikoksesi!»
Gladiaattorin solakka vartalo hävisi pian näkyvistä. Orjan silmät
seurasivat hänen kevyttä, mutta varmaa käyntiään, kunnes viimeinen
vilahdus oli kadonnut, ja vaivuttuaan jälleen istuimelleen hän alkoi
tuijottaa maahan. Hän istui mykkänä ja jäykkänä kuin kivipatsas. Joka
muistelee omia onnellisia aikojaan, käsittää, mitä tunteita, mitä
ajatuksia liikkui hänen mielessään!
»Saanko tulla sisään?» kuului vieno ääni sanovan. »Onko emäntäsi, Julia
kotona?»
Orja viittasi koneenomaisesti myöntävän vastauksen, mutta tulija, joka
häneltä kysyi, ei nähnyt viittausta. Hän toisti kysymyksensä arasti,
mutta kuuluvammalla äänellä.
»Enkö jo sinulle sanonut?» orja vastasi kärsimättömänä. »Käy sisään!»
»Kiitän», kysyjä virkkoi kärsivällisesti, ja herättyään unelmistaan
orja huomasi edessään sokean kukkaistytön. Onnettomuus herättää aina
toisen onnettoman sääliä. Medon nousi ja talutti hänet rappusten
yläpäähän (sieltä vei ovi Julian huoneisiin) ja täällä hän kutsui
orjattaren, jonka piti viedä sokea tyttö määrän päähän.