Nydia tapaa Julian. -- Pakanallisen sisaren ja kääntyneen veljen
välinen keskustelu -- Erään atenalaisen huomioita kristinuskosta.
»Kuinka onnellinen Ione onkaan! Ihanaa on saada olla aina Glaukuksen
rinnalla, kuulla hänen ääntään. -- Ja _hän_ voi nähdäkin hänet!»
Näin puheli sokea tyttö kulkiessaan yksin iltahämärässä uuden emäntänsä
taloon, jonne Glaukus jo edeltäpäin oli mennyt. Äkisti hänen
yksinhaastelunsa katkaisi sivulta kuuluva naisääni.
»Sokea kukkastyttö, minne menet? Sinulla ei ole nyt koria mukanasi,
oletko jo kukkasi myynyt?»
Henkilö, joka näin puhutteli Nydiaa, oli ylhäinen nainen, mutta nainen,
jolla oli kovat ja epänaiselliset piirteet. Se oli Julia, Diomedeen
tytär. Hän oli puhuessaan kohottanut huntuaan. Häntä seurasivat hänen
isänsä ja orjajoukko, joka kantoi lyhtyä heidän edellään. -- Kauppias
ja tytär olivat palaamassa naapuritalon illallisilta.
»Etkö tunne enää ääntäni», Julia jatkoi. »Olen rikkaan Diomedeen
tytär.»
»Ah, anteeksi, tunnen jälleen äänesi. Jalo Julia, minulla ei ole enää
kukkia kaupan.»
»Olen kuullut, että kaunis kreikkalainen Glaukus on sinut ostanut; onko
siinä perää, sievä orja?» Julia kysyi.
»Olen napolittaren, Ionen palveluksessa», Nydia vastasi vältellen.
»Ah! On siis totta, että --»
»Tule nyt!» keskeytti hänet Diomedes kietoen vaippansa suuhun saakka.
»Yö alkaa olla kylmä, en voi sinua odottaa tässä sinun rupatellessasi
sokean tytön kanssa. Tule, ota hänet mukaasi kotiin, jos sinulla on
jotakin puhuttavaa hänelle.»
»Tule, lapsi», Julia sanoi äänellä, joka ei sietänyt vastustelua.
»Minulla on paljonkin sinulle puhuttavaa -- tule!»
»En voi tänä yönä; on jo myöhä», Nydia vastasi. »Minun täytyy kotiin.
En ole vapaa, jalo Ione.»
»Mitä! Lempeä Ioneko moittisi sinua? Ah, en luule häntä toiseksi
Talestriiksi. No, tule siis huomisaamulla! Muista, että olen ollut
sinun suosijoitasi.»
»Täytän tahtosi», Nydia vastasi. Ja Diomedes hoputti jälleen
kärsimättömänä tytärtään; Julian täytyi totella, vaikka hän olisi
erästä asiaa mielellään Nydialta kysynyt.
Siirtykäämme nyt Ionen luo. Aika, joka oli kulunut Glaukuksen
ensimäisestä käynnistä toiseen, ei ollut Ionesta ollut oikein
miellyttävä; hänen veljensä oli käynyt hänen luonaan. Siitä yöstä asti,
jolloin hän pääsi egyptiläisen käsistä, hän ei ollut tätä nähnytkään.
Omissa vakavissa ja hänelle niin tärkeissä ajatuksissa touhutessaan
nuori pappi ei ollut paljon sisartaan muistellut. Ja sellaiset miehet,
joilla on vilkas mielikuvitus ja joiden ajatukset alati liikkuvat
ylimaallisilla aloilla, sellaiset miehet tosiaankin varsin vähän
välittävät maallisista tunteista, ja pitkään aikaan ei Apekides ollut
hakenut tilaisuutta sellaiseen ystävälliseen ajatustenvaihtoon,
sellaiseen miellyttävään, luottavaan keskusteluun, mikä oli aijemmin
ollut yhdyssiteenä Ionen ja hänen välillään ja mikä sisarusten parissa
on niin tavallista ja luonnollista.
Ione sensijaan suri tavattomasti hänen eristäytymistään. Hän luuli sen
johtuneen veljen ankarasta, papillisesta velvollisuudentunteesta. Usein
kesken kirkkaimpia toiveitaan, kesken ihanimpia lemmenhaavelujaan --
muistellessaan veljensä ennenaikojaan vakoutunutta otsaa, hänen
hymyttömiä huuliaan ja koukistunutta vartaloaan hän huokasi ja
ihmetteli, että jumalten palvonta heittää niin synkän varjon samaan
maahan, jonka jumalat itse ovat luoneet.
Mutta kun veli tänään kävi hänen luonaan, huomasi hän tämän piirteissä
syvän rauhan ilmeen ja hänen painuneissa silmissään sellaisen vakavan,
luottavan katseen, jommoista niissä ei ollut vuosikausiin ollut. Mutta
tuo muuttunut ilme oli vain hetkellinen; se oli väärää tyyneyttä, jonka
pieninkin sisäinen myrsky saattoi koska tahansa rikkoa.
»Jumalat sinua siunatkoot, veljeni!» Ione virkkoi häntä syleillessään.
»Jumalat! Kuinka voit niin sanoa! Sillä on vain _yksi_ jumala!»
»Veljeni!»
»Entä jos natsarealaisen verraton oppi onkin oikea? Entä jos jumala
onkin yksinvaltias -- yksi -- näkymätön -- ainoa? Entä jos kaikki ne
lukemattomat jumalat, joiden alttarit täyttävät maan, ovatkin vain
pahoja henkiä, jotka viekottelevat meitä oikeasta uskosta? Se on
mahdollista, Ione!»
»Ah! Voimmeko sellaista uskoa? Ja jos uskommekin, eikö se ole
murheellista uskoa?» napolitar vastasi. »Mitä! Tässä ihanassa maassa
asuu vain ihmisiä -- vuorissa ei olisi oreadeja -- vesissä ei nymfejä
-- tuon uskon ihanan täydellisyyden, joka kaiken jumalallistaa, joka
halvimmat kukatkin pyhittää, joka hienoimpaan ilmaväreilyynkin saa
taivaallista henkäilyä -- kaiken sen tahdot kieltää ja tehdä maasta
vain tuhka- ja tomukasan? Ei, Apekides! Vain se usko on oikea ja saa
asua sydämessämme, joka kaiken, koko maailman kansottaa jumalilla.»
Ione puhui niinkuin se, joka on vanhan mytologian runollisuuden
innoittama. Me voimme tämän vastauksen mukaan arvioida, mikä luja
vastarinta kristinuskolla oli voitettavana pakanamailmassa. Tuo kaunis
taikausko ulottui kaikkialle; jokainen, vähäpätöisinkin teko sai
muotonsa siitä -- se oli elämänosa niinkuin kukat ovat osa tyrsusta.
Jokaisesta tapahtumasta vedottiin jumalaan, jokainen viinilasi
tyhjennettiin rukouksin, ovenköynnöksetkin omistettiin jollekin
jumalalle. Ja heidän, lareina palvotut esi-isänsä suojelivat heidän
liesiään ja atriumiaan. Niin syöpynyt tämä usko oli heihin, ettei vielä
nytkään näiltä seuduilta epäjumalanpalvelusta ole saatu
poisjuurritetuksi. Palvonnan esineet vain ovat muuttuneet. Nyt
huudetaan avuksi yhtä monta pyhimystä kuin ennen jumalaa ja joukot
kuuntelevat nyt p. Januariuksen tai p. Tapanin alttareilta
oraakkeliennustuksia yhtä hartaina kuin ennenmuinoin Isiksen ja
Apollon.
Mutta ensimäiset kristityt pelkäsivät tuota taikauskoa enemmän kuin
halveksivat. He eivät uskoneet kuten pakanallisen filosofian
rauhallinen skeptillisyys, että jumalat ovat pappien tekoa, eivätkä
suuren joukon mukana, että ne ovat hämärien historiallisten tietojen
mukaan alkuaan olleet ihmisiä kuten kaikki. He kuvittelivat pakanoiden
jumalat pahoiksihengiksi, he siirsivät Indian ja Idän mustat henget
Italiaan ja Kreikkaan, ja Jupiteria ja Marsia he vertasivat Molokiin ja
Saatanaan.[36]
Apekides ei vielä ollut muodollisesti omaksunut kristinuskoa, mutta hän
oli vakaasti päättänyt sen tehdä. Hän hyväksyi täydelleen Olintuksen
mielipiteet -- hän piti jo kaikkia pakanallisen mielikuvituksen luomia
ihmissuvun pahimman vihollisen, perkeleen kuiskauksen tuloksina. Hän
kauhistui sisarensa viatonta ja luonnollista vastausta. Hän vastasi
rajusti ja samalla niin sekavasti, että Ione enemmän pelkäsi hänen
järkeään kuin säikähti hänen kiivauttaan.
»Ah, veljeni!» hän sanoi. »Ankarat velvollisuutesi ovat sumentaneet
henkesi. Tule luokseni, Apekides, veljeni, minun oma veljeni, ojenna
minulle kätesi, salli minun kuivata hiki otsaltasi. Älä suutu minuun,
en ymmärrä sinua kuitenkaan. Ole vain varma, ettei Ione tahdo loukata
sinua!»
»Ione», Apekides virkkoi painaen Ionea lähemmä itseään ja katsellen
häntä hellästi, »saatanko ajatella, että tämä ihana vartalo, tämä
kaunis sydän on tuomittu ikuiseen tuskaan?»
»_Dii meliora_!»[37] Ione sanoi käyttäen sitä sanamuotoa, jolla
aikalaiset olivat tottuneet manaamaan pahaa ennustusta.
Nämä sanat ja vielä enemmän niihin sisältyvä taikausko loukkasivat
Apekideen korvaa. Hän nousi, mutisi itsekseen, kääntyi huoneesta
poistuakseen, pysähtyi kuitenkin puolitiessä, katsahti vielä kerran
Ioneen ja levitti kätensä.
Ione juoksi iloisena hänen syliinsä. Apekides suuteli häntä vakavana ja
sitten hän sanoi: »Hyvästi, sisareni! Kun ensi kerran tavataan, et sinä
enää ole minulle sisar. Salli minun siis vielä kerran sinua syleillä --
nyt kun vielä olen tulvillani lapsuusajan helliä muistoja, uskoa ja
toivoa, nyt kun taipumuksemme, toiveemme, mielipiteemme vielä ovat
samoja. Mutta nyt pitää tämän siteen katketa.»
Sen sanottuaan hän poistui.
Ensimäisten kristittyjen vaikein ja ankarin koetus olikin kyetä
täydelleen luopumaan kaikista rakkaimmista tottumuksistaan. He eivät
voineet enää olla minkäänlaisessa kosketuksessa ihmisten kanssa, joiden
jokainen toimi, jokainen sana oli ilmeistä epäjumalan palvelusta. He
kauhistuivat rakkauden iloja; heidän korvissaan kaikui lempi
pahanhengen kuiskaukselta. Tämä heidän onnettomuutensa oli samalla
heidän voimansa. Mikä heidät erotti muusta maailmasta, se oli omansa
liittämään heidät keskenään lujemmin yhteen. He olivat raudanlujia
luonteita, miehiä, jotka julistivat Jumalan sanaa, ja heitä yhdistävät
siteet olivat niinikään rautaa!
Glaukus löysi Ionen itkemästä. Hän saattoi jo pitää oikeutenaan
lohduttaa häntä. Hän sai selville jonkun kohdan hänen keskustelustaan
veljen kanssa. Mutta hänen oli vaikeaa toisen sekavasta puheesta -- ja
sekavaa se oli kaikille asiaanperehtymättömille -- päästä selville
Apekideen todellisista tarkotusperistä.
»Oletko sinä koskaan kuullut», Ione kysyi, »mitään siitä uudesta
natsarealaisesta opista, josta veljeni minulle puhui?»
»Olen monesti kuullut sen opin kannattajista», Glaukus vastasi, »mutta
heidän oppinsa sisällöstä en tiedä mitään paitsi että siinä on jotakin
luonnottoman ankaraa ja synkkää. He eristäytyvät muista ihmisistä. He
eivät hyväksy edes meidän yksinkertaista seppelöimistapaamme. He eivät
iloitse edes elämän viattomista nautinnoista, he lausuvat hirveitä
ennustuksia lähestyvästä maailman lopusta, lyhyesti he näyttävät
saaneen hymyttömän ja kaamean uskonsa Trofoniuksen rotkosta. Mutta»,
Glaukus jatkoi hetken vaijettuaan, »heidän joukossaan on sentään joku
lujatahtoinen ja kyvykäs mies ja Atenan areopagiittienkin joukosta he
saivat kääntyneitä veljiä. Muistanpa isäni joskus puhuneen eräästä
ihmeellisestä vieraasta, joka vuosia sitten kävi Atenassa; muistaakseni
hänen nimensä oli Paavali. Isäni oli siinä joukossa, joka oli
kokoontunut eräälle Aterian kuolemattomista kukkuloista kuulemaan mitä
tällä Idän viisaalla oli sanottavaa. Joukko odotti hiljaa -- siitä
melusta ja hälinästä, jolla omia puhujiamme tavallisesti tervehdittiin,
ei nyt merkkiäkään. Ja kun hän kukkulan korkeimmalle kiireelle
noustuaan kohottautui mahtavana häntä hengähtämättä kuuntelevan joukon
yli, valtasi hän, tuo salaperäinen vieras, jokaisen sydämen, ennenkuin
hän oli lausunut sanaakaan. Isäni kertoi, että hän oli pienikokoinen
mies, mutta ylväät ja käskevät piirteet hänellä oli. Hänen pukunsa oli
musta ja yksinkertainen. Laskeva aurinko -- oli näet ilta -- valaisi
hänen muotojaan, kun hän eleittä, mutta hallitsevana seisoi
puhujalavalla. Hänen piirteensä olivat kuihtuneet ja terävät niinkuin
miehen, jota on onnettomuus kohdannut tai joka on kestänyt monenlaisen
ilmaston ankarat vaivat. Mutta hänen silmänsä välkkyivät miltei
ylimaallista tulta, ja kun hän kohotti kätensä puhuakseen, oli hänen
eleissään majesteetillinen piirre, niinkuin Jumalan henki olisi hänessä
asunut.
»'Atenan miehet!» hän kuuluu sanoneen. »Olen täällä huomannut alttarin,
jonka otsakkeena on lause: _Tuntemattomalle jumalalle_. Te kunnioitatte
tietämättänne sitä Jumalaa, jota minä palvelen. Siitä jumalasta, josta
nyt ette mitään tiedä, tahdon teille puhua.'
»Sitten tuo juhlallinen mies oli selittänyt, ettei kaiken suuri Luoja
-- maan ja taivaan Herra asu ihmisten tekemissä temppeleissä; että
Hän on kaikkialla, Hänen henkensä liikkuu ilmassa, jota me hengitämme,
-- meidän elämämme ja olemuksemme ovat Hänestä riippuvaisia.
'Luuletteko', hän huudahti, 'että Näkymätön voi olla teidän kulta- ja
marmoripatsaanne kaltainen? Luuletteko, että Hän, joka on taivaan ja
maan luonut, kaipaa teidän uhrejanne?' Sitten hän kuvaili niitä
hirveitä aikoja, jotka lähestyivät, mailmanloppua, puhui kuolleista
heräämisestä, minkä vakuudeksi on todistuksen antanut sen miehen
ylösnouseminen, jonka oppia hän saarnasi.
»Kun hän oli lopettanut, puhkesi kauan pidätetty tyytymättömyys
ilmoille ja filosofit, joita siellä täällä oli kuuntelevassa joukossa,
murahtivat viisaan halveksintansa. Saattoi nähdä stoalaisen synkän
otsan, kyynikon pilkallisen hymyn ja epikuurolaiset, jotka eivät
itsekään usko Elysiumiimme, kulkivat naureskellen ja kevyesti ivaten
joukon keskessä. Mutta suuren joukon sydämiin oli puhe syvältä
koskenut; he vapisivat, vaikkeivät tienneet miksi, sillä tuo vieras
oli puhunut sellaisen miehen äänellä ja valtavuudella, joka on
Tuntemattomalta jumalalta todella saanut tehtävän Hänen uskoaan
levittää.»
Ione oli kuunnellut hartaana. Ja kertojan vakavasta ilmeestä saattoi
päättää, kuinka syvän vaikutuksen häneen oli tehnyt kertomus, jonka hän
oli kuullut henkilöltä, joka pakanallisen Marsin kukkulalta oli saanut
ensimäiset tiedot Kristuksen opista.