Mihinkä kulkee rakkauden virta -- mihin?
Kun nuoret sydämet saavat esteittä toisiaan rakastaa, ovat päivät kuin
vuosia -- kun päivä paistaa ja suunta on selvä -- kun niiden lempi on
onnellista ja molemminpuolista. Ione ei salannut enää Glaukukselta
sitä kiintymystä, mitä tunsi häneen, ja nyt he eivät enää muusta
puhuneetkaan kuin lemmestään. Nykyhetken hurman yllä väikkyivät
tulevaisuustoiveet kuin kirkas taivas keväisten ketojen päällä. He
kulkivat lohdullisissa ajatuksissaan kauas ajanvirran mukana, he
suuntasivat matkansa välittämättä kohtalon laatimasta merikartasta, he
elivät päivän odottaakseen uutta aamua. Heidän nuorille sydämilleen
surut ja kuolema olivat tuiki tuntemattomia. Ehkä he rakastivat
toisiaan sitäkin enemmän, koska olosuhteet eivät tarjonneet
Glaukukselle muuta tavoteltavaa kuin lempeä, koska vapaan valtion
kansalaiselle ominaisia intohimoja ei tällä atenalaisella ollut, koska
hänen synnyinmaansa ei voinut hänelle tarjota mitään valtiollista
työalaa, koska hänessä ei ollut kunnianhimoakaan rakkauden tasaajana ja
senpätähden hänen henkensä ja sydämensä olivat niin tulvillaan vain
lempeä. Heistä tuntui elämän rautakausi todella kultaiselta, heidän
tehtävänään oli vain elää ja lempiä.
Pintapuolisesta tarkkaajasta, jota vain voimakaspiirteiset ja räikeästi
sivellyt luonteet miellyttävät, tuntuvat tämäntapaiset rakastuneet
liian jokapäiväisiltä. Sellaisten luonteitten kehityksestä, jotka
tahallaan esitetään tavallisiksi, puuttuu lukijan mielestä
erikoisuutta, ja ehkä todella teen näiden rakastuneiden luonteista
epätodellisen kuvan, kun en selvemmin väritä heidän yksilöllisiä
ominaisuuksiaan. Mutta ehkä myöhemmin viivähdän hetkeksi heidän
onneauhkuvan kuvansa edessä, silloinkun he saavat tuta sen hirveän
onnettomuuden ensi iskut, jota kohden he nyt kulkevat ja johon he ovat
niin vähän valmistuneet. Heidän nykyinen hempeän iloinen elämänsä on
mahdollisimman jyrkkänä vastakohtana sallimuksen myöhemmille oikuille.
Eipä paljoa välitetä kukattomasta, hedelmättömästä tammesta, jonka luja
ydin ja vahva runko kestää myrskyn, mutta huolehditaan kyllä myrtin
hennoista oksista ja viiniköynnöksen heikoista karhista.
Oli elokuun puolitaival -- seuraavaksi kuuksi oli heidän häänsä
määrätty ja Glaukuksen oven pihtipielet olivat jo köynnöksin
koristellut ja joka yö hän vei Ionen oven eteen uhkeita uhrilahjoja.
Häntä ei nähty enää entisten iloisten toveriensa parissa, hän eli vain
Ionen seurassa. Aamupäivin he paistattivat päivää ja soittivat ja
lauloivat; iltaisin he jättivät kaupungin iloisen humun ja lähtivät
veneretkelle merelle tai kuljeskelivat kohtalokkaan Vesuviuksen
vehmailla, viinitarhapeitteisillä rinteillä. Ei merkkiäkään enää
maanjäristyksestä, huolettomat pompeijilaiset unohtivat vallan, että he
olivat saaneet lähestyvästä tuomiostaan niin hirveän varotuksen.
Pakanallisen taikauskonsa sokaisemana Glaukus kuvitteli tuota
maanjäristystä jumalien lähettämäksi pelastamaan, ellei juuri häntä,
niin ainakin Ionen. Hän toimitti kiitosuhreja tämän uskonsa pyhäköissä
ja Isiksenkin alttarin hän köynnöksin koristutti. Muistellessaan
hehkuvaa ja elävää marmorikuvaa hän häpesi sitä vaikutusta, mikä sillä
oli ollut häneen. Hän ymmärsi nyt hyvin, että kaikki oli ollut vain
ihmisen keksimää taikuutta; sillä tulos vakuutti hänelle, ettei
jumalattaren vihaa siinä ilmennyt.
Arbakeen he olivat kuullet vielä elävän. Sairasvuoteella maaten hän
vähitellen toipui siitä iskusta, jonka hän oli saanut. Hän jätti
rakastavat rauhaan. Mutta itsekseen hän hautoi koston hetkeä ja
suunnitelmia.
Aamuisin Ionen kotona ja iltaretkilläkin Nydia oli heidän alituinen ja
usein ainoakin toverinsa. He eivät huomanneet sitä salaista tulta, joka
tyttörukkaa kulutti. Se tavaton rohkeus, jolla hän sekaantui heidän
keskusteluunsa, hänen omituiset, usein itsepäiset oikkunsa jätettiin
huomioittamatta kun muistettiin, minkä palveluksen hän oli heille
tehnyt ja kuinka säälittävä hän onnettomuudessaan oli. Heidän
kiintymyksensä häneen teki vieläkin suuremmaksi koko hänen olentonsa
omituisuus, nopeat vaihtelut hurjasta kiihkosta kärsivään lempeyteen --
sekotus suurta tietämättömyyttä ja kehittynyttä älyä -- herkkyyttä ja
kovuutta -- lapsen tahatonta iloisuutta ja naisen kylmää ylväyttä.
Vaikka hän ei tahtonutkaan ottaa vastaan hänelle tarjottua vapautta,
sai hän kuitenkin aivan vapaasti liikkua, mennä minne halusi, hänen
sanojaan ja tekojaan ei moitittu eikä sidottu; ihmiset tunsivat tuota
kovanonnen kolhimaa, herkästi loukkaantuvaa tyttörukkaa kohtaan samaa
huoltavaa ja ymmärtävää osanottoa mitä äiti tuntee sairaloista ja
heikkoa lastaan kohtaan -- he varoivat käyttämästä minkäänlaista
pakkoa, silloinkin kun se olisi ollut hänen hyväänsä. Hän käytti
saamaansa vapautta riistäytymällä irti niiden orjien hoivasta, jotka
oli häntä palvelemaan määrätty. Nytkin niinkuin aijemmin suojattomina
päivinäänkin hän kulki yksin vilkkaita katuja pitkin ainoana
ohjaajanaan ohut sauvansa. Oli todella ihmeellistä huomata, kuinka
notkeasti ja varmasti hän osasi välttää uhkaavan vaaran ja kuinka
helposti hän löysi tiensä kaupungin sokkeloisimmissakin osissa. Mutta
hänen suurimpia nautintojaan oli edelleenkin käyskennellä Glaukuksen
puutarhassa kukkia vaalien -- kukat ainakin palkitsivat hänen lempeän
rakkautensa. Joskus hän uskalsi isäntänsä huoneeseenkin ja alotti
keskustelun, mutta useimmiten hän äkkiä sen katkaisi, sillä Glaukus
kykeni nykyään puhumaan vain -- Ionesta, ja hänen huuliensa lausumana
tuo nimi viilsi Nydian sydäntä. Usein hän katkerasti katui Ionen
hyväksi tekemäänsä palvelusta -- usein hän sanoi itsekseen: »Jos hän
olisi langennut, ei Glaukus ehkä enää häntä rakastaisi», ja synkät ja
rumat ajatukset raastoivat hänen rintaansa.
Jaloa pelastustyötään suorittaessaan hän ei ollut kokenut vielä mitään
tuskia eikä aavistanut mikä häntä odotti. Hän ei ollut sitä ennen
koskaan ollut mukana kun Glaukus ja Ione toisensa tapasivat, hän ei
ollut ennen huomannut, että sama ääni, joka hänelle puhui ystävyyttä,
saattoi toiselle huokua suurta lempeä. Sen tuskantunteen, joka oli
hänen rintansa täyttänyt hänen huomatessaan, että Glaukus rakasti
toista, hän oli aluksi masentanut ja vaijentanut. Mutta vähitellen
mustasukkaisuus alkoi saada yhä rajumman ja rajumman muodon; siihen
sekaantui vihaa -- ja sisäiset äänet kuiskivat kostoa. Niinkuin näemme
puunoksan kiinteän vihreän lehden tuulessa lepattavan ja maahan
pudonneen, kuihtuneen lehden liikehtivän nopeasti, äkkiä myrskyn mukana
kohouvan ylös ilmoihin -- sinne tänne, levotonna, rauhatonna,
niinpä onnellisten ja toivovien rakkauskin on vielä kokematon
lentoyrityksissään -- myrskyn raivo on silloin vain leikintekoa! Mutta
sydän, joka jo on elämän vihreän kevään kuluttanut, joka on toivoton,
joka ei enää tunne kesää suonissaan, sellainen sydän on särkynyt ja se
joutuu saman myrskytuulen heiteltäväksi, joka hellii vain veljiään.
Silla ei ole tarjolla oksaa mihin tarttua, se ajelehtii paikasta
paikkaan -- näin se kulkee myrskyn kynsissä, kunnes se on iäksi tomuksi
muuttunut.
Yksin kestetty nuoruusaika oli Nydiasta tehnyt ennenaikojaan kovan
luonteen; ehkä se rietas, jumalaton elämäkin, jonka keskeen hän vasten
tahtoaan oli joutunut, oli kiihottanut hänen intohimojaan, vaikkei se
ollutkaan hänen puhtauttaan tahrannut. Burbon mässäykset olivat
herättäneet vain hänen inhoaan, egyptiläisen juhlat häntä kamottivat;
mutta myrsky, joka kulki koskematta hänen ohitseen, oli ehtinyt kylvää
häneen sentään jonkun turmeluksen siemenen. Koska pimeässä mielikuvitus
herkimmin liikkuu, oli tuon onnettoman tytön sokeus omansa hänessä
kasvattamaan mitä hurjimpia ja sairaloisimpia lemmenhaaveiluja.
Glaukuksen ääni oli ensikuulemalta kaikunut hänen korvissaan ihanalta
soitolta; toisen ystävällisyys oli syvästi vaikuttanut häneen. Kun
Glaukus edellisenä vuonna oli ollut poissa Pompeijista, oli tyttö
aarteina sydämeensä kätkenyt jokaisen hänen lausumansa sanan. Ja kun
joku kukkaistyttöraukalle kertoi, että hänen ystävänsä ja suojelijansa
oli Pompeijin loisteliaimpia ja hienoimpia nuoriamiehiä, oli hän aina
tuntenut miellyttävää ylpeyttä muistellessaan häntä. Se toimikin, jonka
hän oli Glaukukselta saanut nim. hoidella hänen kukkiaan, antoi vain
lisää yllykettä hänen ajatteluilleen. Hän yhdisti hänen olemuksensa
kaikkeen, minkä vain saattoi kuvitella todella ihanaksi, ja kun hän
kieltäytyi selittämästä, minkälaiseen kuvaan hän vertasi Ionen
kauneutta, tapahtui se osaksi siitä syystä, että hän oli jo Glaukukseen
soveltanut kaiken mahdollisen lempeän ja kauniin. Jos joku lukijoistani
on rakastanut juuri senikäisenä, että hän nyt sitä aikaa hymyten
muistelee -- aikana, jolloin mielikuvitus voittaa järjen, hän
varmaankin myöntää, että tuo rakkaus kaikista kummallisista ja
sokkeloisista herkullisuuksistaan huolimatta oli paljoa alttiimpi
mustasukkaisuudelle kuin mitkään myöhemmät lemmensuhteet. Sen syitä ei
ollut tarvis selittää; tiedän vain, että niin yleensä on laita.
Glaukuksen palatessa Pompeijiin oli Nydia ehtinyt tulla vuotta
vanhemmaksi. Kulunut vuosi suruineen, yksinäisine hetkineen,
viettelyksineen oli voimakkaasti kehittänyt hänen henkeään ja
sydäntään. Ja kun Glaukus viattomana sulki Nydian syliinsä pitäen häntä
vielä täysilapsena, -- kun hän suuteli hänen pehmeitä poskiaan, kun hän
kietoi kätensä hänen värähtelevän vartalonsa ympärille, tunsi Nydia
äkkiä, että se tunne, jota hän niin kauan ja viattomana oli vaalinut,
oli rakkautta. Päästyään Glaukuksen avulla irti kahleistaan --
totuttuaan häneltä turvaa hakemaan -- totuttuaan, vaikkapa vain
hetkeksi hengittämään samaa ilmaa kuin hän -- tuuditeltuaan jo itseään
yltäkylläisen sydämensä tuhansien onnellisten ja hurmaavien haaveilujen
huumassa hän huomaa, että Glaukus rakastaakin toista; että hänet
valitaan lähetiksi tuon toisen luokse; hän saa tuntea, kuinka mitätön
asema hänellä sentään on ja että hän pysyy sellaisena koko ikänsä,
vaikka hän ei ole sitä kokemattomana tähän asti huomannut -- emme
ihmettele, että hänen hurja ja intohimoinen luonteensa sellaisissa
olosuhteissa harhautuu ja että näin kehittynyt rakkaustunne menettää
alkuperäisen puhtautensa ja pyhyytensä. Toisinaan hän vain pelkäsi,
että Glaukukselle selviää hänen salaisuutensa. Toisinaan häntä
harmittikin, ettei _sitä_ huomattu; sehän oli halveksinnan merkki --
saattoiko hän kuvitella, että hänen taipumuksensa oli hänet viennyt
niin kauaksi? Hänen tunteensa Ionea kohtaan vaihtuivat joka hetki kuin
vuoksi ja luode, milloin hän rakasti häntä, koska _hänkin_, milloin
taas vihasi, samasta syystä. Oli hetkiä, jolloin hän oli valmis hänet
surmaamaan ja toisia, jolloin hän oli yhtä valmis oman henkensä
uhraamaan hänen puolestaan. Tämäntapaisia ylpeitä ja häälyviä
intohimonpuuskia oli ajanpitkään vaikeata kestää. Hänen terveytensä
heikkeni hänen huomaamattaan -- hänen askelensa kävivät epävarmemmiksi
-- usein hän itki, eikä itkukaan tuonut hänelle huojennusta. Tullessaan
eräänä aamuna tavalliselle toimelleen atenalaisen puutarhaan hän tapasi
Glaukuksen peristylen pylväistössä erään kaupunkilaiskauppiaan kanssa
keskustelemassa. Kreikkalainen valikoi parhaillaan jalokiviä
morsiamelleen. Hän oli jo järjestänyt hänen asuntonsa; jalokivetkin,
joita hän valikoi, piti vietämän sinne -- niillä ei aijottu koristaa
Ionen ihania muotoja; samat kivet löytää vieläkin Pompeijin
maastakaivettujen aarteitten joukosta Napolin »oppihuoneesta.»[35]
»Tulehan tänne, Nydia, pane syrjään astiasi ja tule tänne. Ota nämä
koreudet minulta -- kas noin, minä panen ne yllesi --. Eivätkö ne
sovikin hyvin, Servilius?»
»Erinomaisesti!» jalokivikauppias vastasi; sillä kivet oli hyvin
valikoitu ja mairivat ketä tahansa, siihenkin aikaan. »Mutta kun nuo
renkaat välkkyvät jalon Ionen korvissa, niin huomaatpa, Bakkus vieköön,
että minun taitoni voi kauneuttakin lisätä.»
»Ionen?» toisti Nydia, joka tähän asti oli hymyillen ja punastuen
pitänyt Glaukuksen lahjaa.
»Niin», atenalainen vastasi leikitellen huolettomasti koristeilla.
»Olen valikoimassa lahjaa Ionelle, mutta en ole vielä löytänyt kyllin
arvokasta.»
Äkkiä hän vaikeni, sillä hän huomasi Nydian omituiset eleet. Hän näet
riuhtaisi kaulaltaan kaikki korut ja viskasi ne lattialle.
»Mitä tuo on? Mitä, Nydia, eikö minun lahjani miellytä sinua? Olenko
loukannut sinua?»
»Sinä kohtelet minua aina orjana ja lapsena», tessalitar vastasi, ja
syvä huokaus pusertautui hänen rinnastaan. Hän kääntyi äkkiä ja katosi
puutarhaan.
Glaukus ei yrittänytkään häntä estää; hän oli itsekin loukkaantunut.
Hän jatkoi jalokivien tarkastelua ja niiden arvostelua -- yhtä kiitti
ja toista moitti ja lopuksi kauppias sai hänet ostamaan ne kaikki. Se
onkin paras ratkaisutapa rakastuneelle, ja sen hyväksyy kuka tahansa --
paitsi se, jonka morsiamena on Ione!
Päätettyään kaupat ja jäätyään yksin hän vetäytyi huoneeseensa,
pukeutui, hyppäsi vaunuihinsa ja ajoi Ionen luo. Hän ei muistellut enää
sokeaa tyttöä eikä hänen loukkaavaa käyttäytymistään, molemmat hän oli
unohtanut.
Hän vietti aamupäivän ihanan napolittaren seurassa, käväisi sitten
kylpylöissä, illasti (mikäli, kuten aijemmin jo olen huomauttanutkin,
voimme roomalaisten kl. 3 i.p. suorittamaa coena-ateriaa illalliseksi
kutsua) yksinään ravintolassa, sillä Pompeijissakin oli ravintoloita.
Palattuaan kotiin muuttamaan pukua mennäkseen iltapäivällä jälleen
Ionen luo hän kulki peristyleessään uneksien ja hajamielisenä kuten
rakastuneet ainakin eikä ollut huomatakaan sokeata tyttöä, joka seisoi
samalla paikalla, minne Glaukus oli hänet jättänyt. Mutta vaikka
Glaukus ei häntä nähnytkään, tunsi tämä heti askeleista, kuka oli
tullut. Hän ei ollut osannut aavistaa hänen paluuaikaansa. Päästyään
mielihuoneeseensa, jonka ovi avautui peristyleen ja istahdettuaan
miettiväisenä lepotuoliinsa Glaukus tunsi äkkiä aran kosketuksen
tunikallaan ja kääntyessään hän huomasi Nydian, joka polvillaan ojensi
hänelle kouran täyden kukkasia -- miellyttävän ja vaikeasti hyljättävän
rauhanuhrin. Hänen tummista, ylöstähdätyistä silmistään vierivät
kyynelet.
»Olen sinua loukannut», hän virkkoi nyyhkyttäen, »ja ensi kertaa
eläissäni. Tahdon mieluummin kuolla kuin tietää, että olet minuun
tyytymätön. Sano, että annat minulle anteeksi! Katso! Olen jo korut
koonnut. Olen ne pannut ylleni. En ikinä niistä luovu -- ne ovat sinun
lahjasi.»
»Nydia kulta», Glaukus vastasi ja nostaessaan hänet ylös hän suuteli
hänen otsaansa, »älä ajattele sitä enää! Mutta, rakas lapsi, miksi niin
äkkiä suutuit? En keksi syytä.»
»Älä kysy!» hän vastasi äkkiä punastuen. »Minä olen pelkkää oikkua ja
vikaa. Sinähän tiedät, että olen vielä lapsi -- sinä sanot sen niin
usein. Ethän lapselta voi vaatia perusteluja jokaiseen hassutukseen.»
»Mutta ethän sinä kohta ole enää mikään lapsi, ja jos sinä haluat, että
sinua kohdellaan naisena, niin sinun täytyy oppia hillitsemään outoja
tunnepuuskiasi ja kiivaita mielijohteitasi. Älä luule, että sinua
soimaan; en, minä puhun vain sinun onneksesi.»
»Se on totta», Nydia sanoi. »Minun täytyy oppia hallitsemaan itseäni.
Minun täytyy salata, täytyy masentaa sydämeni tunteet. Se on naisen
tehtävä ja velvollisuus. Hänen ainoa hyveensä on arveluni mukaan
liehittely.»
»Itsensä hillitseminen ei ole vika, Nydiani», atenalainen vastasi. »Ja
se hyve on tarpeen sekä miehelle että naiselle. Se on todellinen
senaattorin toga, se on sitä kantavan henkilön ainoa arvonmerkki.»
»Itsehillintä! itsehillintä! Sinä puhut oikein. Sinua, Glaukus,
kuunnellessani hurjimmatkin ajatukseni rauhottuvat ja tasaantuvat ja
herkkä ilomieli valtaa minut. Ole aina minun neuvojanani, auttajanani!»
»Hyvä sydämesi on paras ohjaajasi, Nydia, kun olet oppinut tunteesi
kahlehtimaan.»
»Ah! Sitä en koskaan opi», Nydia huokasi kyyneliään kuivaten.
»Älä sano niin! Vain ensi-yritys tuntuu vaikealta.»
»Olen tehnyt monta ensi-yritystä», Nydia vastasi lapsekkaasti. »Mutta
oletko itse, neuvojani, huomannut sen niin helpoksi? Voitko sinä
hallita, voitko salata rakkauttasi Ioneen?»
»Rakkautta! Nydia rakas! Ah! Se onkin toinen juttu», nuori
elämäntuntija vastasi.
»Sitä arvelinkin!» Nydia virkkoi surumielisesti hymyillen. »Glaukus,
otatko minun kukkaraukkani? Tee niillä mitä tahdot -- voit antaa ne
vaikkapa Ionelle», hän lisäsi hiukan arkaillen»
»En, Nydia», Glaukus vastasi ystävällisesti, huomatessaan toisen
puheessa mustasukkaisuuden oireita, vaikka hän arveli kateuden olevan
vain ärtyneen lapsen oikkuja. »En aijo antaa ihania kukkiasi
kenellekään. Istu tähän ja sido niistä seppele, panen sen tänä iltana
päähäni. Se ei ole ensimäinen, jonka nuo herkät sormet ovat sitoneet.»
Ihastuneena tuo tyttöraukka istahti Glaukuksen viereen. Hän otti
vyöltään nipun kirjavia, kapeita nauhoja, joita käytettiin seppeleitten
sidontaan ja joita hän aina piti mukanaan (koska seppeleet olivat hänen
alaansa) ja ryhtyi taitavasti ja sirosti työhönsä. Hänen nuorilta
poskiltaan kyynelet olivat jo kuivuneet, heikko mutta onnellinen hymy
väreili hänen huulillaan. Lapsen lailla hän tunsi vain hetkeniloa; hän
oli nyt sopinut Glaukuksen kanssa, tämä oli antanut hänelle anteeksi --
hän sai nyt istua Glaukuksen vieressä -- tämä silitteli hyväillen hänen
silkinhienoa kassaansa -- hänen hengityksensä lämmitti hänen poskiaan.
Ione, tuo julma Ione ei ollut nyt mukana. Kukaan toinen ei ollut nyt
jakamassa hänen hyväilyjään. Niin, hän oli onnellinen ja hän oli kaiken
entisen unohtanut. Hän eli niitä harvoja, lyhyen ja tuskaisen elämänsä
hetkiä, joita myöhemmin olisi voinut ihanina muistella. Perhosen
lailla, jonka talviaurinko on hetkeksi houkutellut äkilliseen lämpöön
liihottelemaan, kunnes yltyvä tuuli ja kiristyvä pakkanen ennen iltaa
sen tuhoovat, Nydiakin nyt lämmitteli paisteessa, joka hänen
edellisille tottumuksilleen vastakkaisena ei ainakaan jäätänyt. Ja
vaisto, jonka olisi pitänyt häntä varottaa lämmön lyhytaikasuudesta,
sai hänet siitä entistä iloisempana nauttimaan.
»Sinulla on kauniit kiharat», Glaukus virkkoi. »Ne lienevät kerran
olleet äitisi ihastus.»
Nydia huokasi. Hän ei ollut varmaankaan orjana syntynyt, mutta hän
vältti koskaan puhumasta vanhemmistaan, ja olkoon alhainen tai
ylhäinen, varmaa vain on, että hänen syntyperästään eivät tienneet
mitään hänen suojelijansa eikä kukaan muukaan tuossa kaukaisessa
maassa. Hän tuli, tuo onnettomuuden ja salaperäisyyden lapsi kuin
lintu, joka hetken räpyttelee siipiään huoneessamme; me näemme sen
lentelevän sinne tänne, me emme tiedä, mistä se tulee ja mihinkä se
jälleen lentonsa suuntaa.
Nydia huokasi ja virkkoi sitten hetken vaijettuaan ja vastaamatta hänen
huomautukseensa:
»Mutta enkö pane liian paljo ruusuja seppeleeseen, Glaukus? Sanotaan
niiden olevan sinun mielikukkiasi.»
»Ja niitä rakastavat aina ne, joissa runouden henki asuu. Ruusu on
lemmenkukka ja saman kukan omistamme vaitiololle ja kuolemalle.
Niinkauan kun elämällä vielä on jotakin arvoa, koristaa se meidän
otsaamme, ja kun meitä ei enää ole, sirotellaan niitä meidän
haudallemme.»
»Ah!» Nydia virkkoi, »jospa voisin tämän katoovan köynnöksen asemasta
saada kohtalottarien käsistä sinun elämänlankasi ja pujottaa nämä
ruusut siihen.»
»Kelpo tyttöni! Se toivomus on sinun kaunissointuisen äänesi arvoinen
ja siinä piileikse todellista laulunhenkeä. Ja minkälaiseksi kohtaloni
luontuukin, minä kiitän sinua.»
»Minkälaiseksi kohtalosi? Eikö se juuri viittaa kaikkeen valoisaan
ja kauniiseen? Minun toivomukseni oli tarpeeton. Kohtalottaret
osottautuvat sinulle yhtä suosiollisiksi kuin toivoinkin.»
»En olisi onnellinen, ellen rakastaisi, Nydia! Nuorena voin hetkeksi
isänmaanikin unohtaa. Mutta kuka atenalainen voi miehenikäisenä
muistella Atenaa sellaisena kuin se aikoinaan oli ja väittää olevansa
onnellinen silloinkun Atena on raunioina -- sortunut iäksi?
»Ja minkätähden iäksi?»
»Kuten tuhka ei enää uudestaan voi muuttua hehkuksi; -- kuten rakkaus,
joka on kerran kuollut, ei voi enää herätä eloon, ei myöskään kansa voi
saada kadottamaansa vapautta takaisin. Mutta emmekö puhu sinulle
käsittämättömistä asioista.»
»Minulle! -- Oh! sinä erehdyt! Minäkin suren Kreikkaa; minun kätkyeni
oli Olympoon juurella. Jumalat ovat tosin jättäneet vuoren, mutta
heidän jälkensä ovat vielä näkyvissä -- jumalat asuvat vielä heitä
palvovien sydämissä ja tuossa ihanassa maassa. Minulle on kerrottu sen
olevan kauniin, itse olen saanut hengittää sen leutoa ilmaa, jonka
rinnalla tämänkin maan ilma tuntuu raa'alta -- olen tuntenut sen maan
auringon lämpöä, jonka rinnalla tämän maan aurinko hohtaa kylmää. Oh!
Puhu minulle enemmän Kreikasta! Ymmärrän sinua hyvin, vaikka olenkin
vain tällainen tyttöhupakko. Ja minusta tuntuu, että jos olisin
kreikkalainen nainen, jonka kohtalo on suonut rakastaa ja jota
rakastetaan, niin itse asestaisin rakastettuni uutta Maratonia, uutta
Plataiaa varten. Niin, tämä käsi, joka nyt punoo ruusuja köynnökseen,
sitoisi silloin sinulle oliviseppelen!»
»Jospa se päivä koittaisi!» Glaukus voihkaisi kiihtyneenä sokean
tessalittaren innostuksesta. »Mutta ei! Aurinko on mailleen mennyt, ja
yössä me saamme unohtaa entisen kunniamme -- ja me voimme senohella
nauttia elämästä -- sido nyt ruususi valmiiksi!»
Mutta viimeiset sanansa atenalainen lausui luonnottoman iloisesti ja
vaivuttuaan syviin aatoksiin hän vasta jonkun minuutin perästä lauluun,
jota Nydia matalalla, hennolla äänellään lauloi. Laulu, jonka hän itse
oli Nydialle opettanut, oli
_Ilon ylistyslaulu_.
1.
Ken laakerit saada sois
Uron uijahan, maineikkaan,
Nuo lehvät, mi kuihtuu pois
Hänen haudallaan?
Ken oksasen tohtisi taittaa ainoon,
Ja suojelushaltijat vaatia vainoon?
Niin, laakerit pyhät on nuo,
Jotk' urhollen taistonsa suo;
Mut kuihtuva ruusunen riemun mailla
Oma orjan ja vapaan on yhdell' lailla.
2.
Niin, muisto hautoja haipuvain
Vain kastaos kyyneleillä,
Ja vapaus varjoa olkoon vain,
Mutt' ilo on osana meillä.
Tule, solmios ilolle seppelehet,
Ilon ruusu on kukista armain,
Sen taattomme meille on suonehet
Varaks huolten vuosien varmain.
3.
Huipulla Phyleen vuoren,
Ylvähän, valkeapään
On astunta vaiennut urhon tään,
Ja hiljennyt aatos on huima,
Ja tyyntynyt tunto on tuima
Tuon hurmeen hyrskyvän, nuoren.
Glaukopis jättävi armahansa,
Ja jumalat meidät vainossansa,
Mut yhäti vierillä virtojen
Soi helke laulujen hopeisten,
Yölintu valveille kutsuu kuun,
Ja mettiset kiitävät karkeluun
Luo lehväin vihreän viinipuun.
Ei kaikkemme meilt' ole mennyt vielä,
Kun ilo on armaanamme,
Ja lempi, lohtumme tuskain tiellä,
Tuo taivainen tuttavamme.
4.
Niin, ruusuja seppeliks solmikaa!
Ilo ystävä yhä on meidän,
Yhä loistavi taivas ja hymyyvi maa,
Ilo ystävä yhä on meidän.
Mi oivaa, kaunoa, kirkast' on
Heloss' auringon, keskessä katveikon,
Kotimaastamme kerto'os suloin kielin,
Ja kaipuumme tyynnytä kerkein mielin!
Seppeliks ruusuja solmikaa!
Ne muistoja menneitä tarinoi,
Kotitienoon kuiskehet mullen soi,
Kun ruusut pöytäni purppuroi.