Hartaushetki.
Apekides ja natsarealainen olivat saapuneet Sarnuksen rannalle. Tuo
joki, joka nyt on ehtynyt pieneksi puroksi, virtasi muinoin iloisena
mereen, kantoi aalloillaan lukemattomia laivoja ja sen kalvoon
kuvastuivat Pompeijin puutarhat, viiniköynnökset, palatsit ja
temppelit. Sen meluisimmilta ja vilkkaimmilta kujilta Olintus poikkesi
polulle, joka vei jonkun matkan päähän rannasta olevaan siimeiseen
lehtoon. Tämä lehtokuja oli iltaisin pompeijilaisten mielipaikka, mutta
kuumina ja touhukkaina päivänhetkinä se oli autio, ja silloin siellä
tapasi vain joitakuita leikkiviä lapsia, jonkun mietiskelevän
runoilijan tai jonkun kinastelevan filosofiparin. Eteläisimmässä
kolkassa näki pyökkipuu-istutuksia, niiden lehvistö oli mitä
moninaisimpiin ja herkullisimpiin muotoihin leikelty. Tuhansia
erilaisia kuvioita siellä näki, tuossa fauneja ja satyreja esittäviä,
tässä on Egyptin pyramidia jäljitelty, tuolla näet lehvistöön leikatun
jonkun huomatun tai arvokkaan kaupunkilaisen nimen. Sillä huono maku on
yhtä vanha kuin hyväkin. Ja Hackneyssa ja Paddingtonissa sata vuotta
sitten eläneet korkotuloiset kauppiaat eivät osanneet uneksiakaan,
että he olivat saaneet mallit omiin pyökki-istutuksiinsa Rooman
silotetuimmalta aikakaudelta, Pompeijin puutarhoista ja pyylevän
Pliniuksen huvilasta.
Tämä puistikko oli nyt, keskipäivän auringonsäteitten pudotessa
kohtisuoraan kuihtuneiden lehtien lomitse, aivan tyhjä -- ja vain
Olintuksen ja papin muodot siellä rikkoivat autiuden. He istahtivat
puitten lomaan asetetulle penkille; joelta, jonka aallot välkkyen
soluivat heidän editseen, tuntui vieno tuulenhenki. Istujat olivat
omituinen pari: toinen nuorimman uskonnon tunnustaja -- toinen mailman
vanhimman uskonnon pappi.
»Oletko ollut onnellinen senjälkeen kun minut niin äkkiä jätit?»
Olintus kysyi. »Onko sielusi saanut rauhan tuossa papillisessa
puvussasi? Oletko Jumalan ääntä kaivatessasi löytänyt lohdun Isiksen
oraakkelin kuiskauksesta? Huokauksesi, surullinen, tuijottava katseesi
vastaavat minulle samaa mitä olen itsekseni aavistellutkin.»
»Ah», Apekides vastasi väsyneesti. »Sinä näet edessäsi onnettoman ja
musertuneen miehen! Nuoresta alkaen olen uneksinut hyveen ihanteista.
Olen kadehtinut niiden miesten pyhyyttä, jotka kallioluolissa ja
yksinäisissä temppeleissä ovat saaneet tuta ylimaallista kosketusta.
Päiväni ovat kuluneet kuumeisiin ja turhamaisiin toiveihin, yöni
haihtuneet ilkamoiviin, mutta juhlallisiin näkyihin. Erään petturin
salaperäiset viittaukset saivat minut houkutelluksi pukeutumaan näihin
vaatteisiin -- koko olentoni (tunnustan sen sinulle suoraan) on
joutunut kapinaan itsensä kanssa siitä mitä olen nähnyt ja mihinkä olen
joutunut mukaan! Totuutta etsiessäni minusta onkin tullut valheen
palvelija. Samana iltana, jolloin viimeksi toisemme tapasimme, minua
kannusti uusi toivo, jonka tuo sama petturi oli minussa herättänyt,
petturi, joka minun olisi pitänyt jo paremmin tuntea. Minä olen --
mutta älkäämme puhuko siitä -- riittää, kun sanon, että olen ollut
ajattelematon ja valapatto. Verho on nyt ainaiseksi silmiltäni
poistunut. Olen huomannut kehnoksi sen, jota ennen puolijumalana
kunnioitin. Mailma mustenee silmissäni. Olen vajonnut surun syvimpään
alhoon. En tiedä enää, onko jumalia, olemmeko vain kohtalon
leikkikaluja, odottaako meitä tämän rajotetun ja raskaan nykyisyyden
jälkeen tuho vai uusi elämä; kerro minulle uskostasi; pelasta minut
näistä epäilyksistä, jos siihen pystyt.»
»En ihmettele», natsarealainen vastasi, »että olet harhateille joutunut
ja että sinulla on epäilyksesi. Kahdeksankymmentä vuotta sitten ei
ihmisellä vielä ollut selvää varmuutta Jumalasta tai haudantakaisesta
tulevaisuudesta. Niille, joilla on korvat kuulla, ovat uudet totuudet
selvinneet -- taivas, todellinen Olympos, on auennut niille, joilla on
silmät. Katso siis ja kuule!»
Ja sellaisen miehen vakavuudella, jolla itsellä on luja usko ja into
käännyttää muita, natsarealainen selitti Apekideelle pyhän kirjan
totuuksia. Hän kertoi Kristuksen kärsimyksistä ja ihmeistä; hän itki
puhuessaan. Hän siirtyi sitten taivaaseenastuneen Vapahtajan kunniaa
kuvaamaan ja selittämään ilmotuksen ennustuksia. Hän kuvaili vain
hyveelle pyhitettyä puhdasta, aistitonta taivasta -- sitä tulta ja
tuskaa, mikä on synnin ja rikoksen palkka.
Pakanuuden kannattajissa ei ollut läheskään sellaisia epäilyjä Jumalan
ihmiskuntaa pelastavan uhritoimen mittaamattomuudesta kuin myöhemmin
kääntyneissä. Pakana oli tottunut uskomaan, että jumalat elivät
mailmassa, että he olivat saaneet inhimilliset muodot, että heillä oli
inhimillisiä intohimoja, tekivät työtä ja saivat tuta onnettomuutta
kuten ihmisetkin. Eikö Alkmenen poika,[34] jonka alttarit lukuisissa
kaupungeissa suitsuivat pyhää vihkisavua, ollut sankaritöitään
suorittanut ihmiskunnan parhaaksi? Eikö suuri dorilainen Apollo ollut
mennyt hautaan sovittamaan mystillistä rikosta? Nuo taivasten jumalat
olivat olleet mailman lainsäätäjiä ja hyväntekijöitä, ja kiitollisuus
oli ihmisen johtanut niitä palvomaan. Senpätähden pakanasta ei
tuntunutkaan uudelta eikä oudolta oppi, että Kristus oli tullut
taivaasta, että kuolemattomasta oli tullut kuolevainen ja että hän oli
ottanut kestääkseen kuoleman tuskan. Ja päämäärä, jonka takia Hän kärsi
ja kesti, tuntui Apekideestä suunnattomasti ihanammalta kuin ne
pyrkimykset, jotka olivat vanhan käsityksen jumalat saaneet manalassa
käymään ja kuoleman kujia kulkemaan! Eikö ollut todella jumalan
arvoista laskeutua tänne valituksen laaksoihin hälventämään pilvet,
jotka peittivät tulevaisuuden synkkää vuorta -- ratkaisemaan viisaitten
epäilyt -- muuttamaan haparoinnin varmuudeksi -- omalla esimerkillä
opettamaan hyveellistä elämää -- esiintymisellään selittämään haudan
arvotuksen -- ja todistamaan, ettei hengen kuolemattomuusjano ole
turhan tavottelua! Tässä juuri oli noiden mainioiden miesten päätuki
heidän yrittäessään parantaa ihmiskunnan tilaa. Ei mikään niin herkytä
ihmisylpeyttä ja inhimillisiä toiveita kuin usko tulevaan tilaan eikä
mikään ole sotkuisempaa ja hämärämpää kuin pakanaviisaitten tätä
salaperäistä kysymystä koskevat selitykset. Apekides oli jo aikoja
sitten huomannut, että filosofien usko ei ollut joukkojen uskoa, että
jos he salaisesti uskoivatkin jumalallisempaan voimaan, eivät he
pitäneet viisaana tehdä tätä uskoa yleiseksi. Hän oli myöskin
huomannut, että papitkin ivasivat sitä uskoa, josta he rahvaalle
puhuivat, että jonkun ja joukon käsitykset eivät koskaan olleet yhtä.
Mutta tämä uusi usko tuntui hänestä yhdistävän toisiinsa kaikki,
filosofin, papin, kansan, sanansaarnaajat ja uskovaiset; he eivät
kiistele ja väittele kuolemattomuudesta, he haastavat siitä selvänä ja
varmana asiana; lupauksen suurenmoisuus häikäisi hänet, sen lohdunsanat
rauhottivat. Kristinusko sai ensimäiset kannattajansa syntisten
joukosta. Monet sen vanhimmista ja marttyyreistä olivat saaneet tuta
paheellisen elämän katkeruutta, eivätkä sen väärät tarjonnat enää
voineet houkutella heitä vakaan ja puhtaan hyveen poluilta. Kaikki
tämän onnellistuttavan uskon vakuutukset vaativat katumusta -- ne
olivat aivankuin rikollisia ja synnintuntoisia varten! ja se voimakas
häpeäntunne, jonka Apekideessa hänen viimeaikaiset irstailunsa olivat
herättäneet, teki hänet herkäksi omaksumaan uskon, joka piti pyhänä
tällaista katumusta ja joka lupasi taivaan iloa kääntyneelle
syntiselle.
»Tule», natsarealainen virkkoi huomatessaan sanojensa vaikutuksen,
»tule siihen hiljaiseen paikkaan, johon me kokoonnumme -- me harvat
valitut. Kuuntele siellä rukouksiamme, vakuuttaudu katuvien
kyyneleittemme suoruudesta, ota osaa yksinkertaiseen uhriimme -- se ei
ole teuraseläimiä ja kukkaköynnöksiä, vaan se on sydämen alttarilla
esitettyjä hurskaita ajatuksia. Kukat, joita me uhraamme, ovat
lakastumattomia -- ne kukkivat vielä silloinkin, kun meitä ei enää ole;
niin, ne seuraavat meitä haudan tuolle puolelle, ne puhkeavat uuteen
kukkaan taivaassa jalkojemme juureen, niiden ikuinen tuoksu ihastuttaa
meitä, sillä ne ovat hengen kukkia; ne uhrit ovat voitettuja kiusauksia
ja kaduttuja rikkomuksia. Tule, ah, tule! Älä hukkaa hetkeäkään;
valmistaudu tästä alkaen tuohon suureen, tärkeään siirryntäpäivään,
pimeästä valoon, surusta iloon, rikollisesta kuolemattomaan! Tänään on
Jumalanpojan päivä, päivä, jota me vietämme juhlana. Vaikka me
tavallisesti kokoonnummekin öiseen aikaan, on meitä jo nytkin jokunen
koolla. Mikä ilo ja riemu meidät täyttääkään, kun me saamme viedä
kadonneen lampaan pyhään laumaan!»
Apekideesta, jonka luonne pohjaltaan oli niin puhdas, tuntui Olintuksen
esiintymisessä olevan jotakin erikoisen jaloa ja hyvänsuopaa -- siinä
oli hänestä henki, joka tunsi oman onnensa toisen onnesta -- ja jonka
suurena päämääränä on vain uusia tovereita johtaa ikuiseen autuuteen.
Hän oli liikutettu, pehminnyt, voitettu. Hän ei ollut kyllin rohkea
jäämään yksin; myöskin uteliaisuutta sekaantui hänen puhtaampiin
ajatuksiinsa -- hän halusi lähemmältä katsella niitä menoja, jotka huhu
tiesi kuvata niin mustiksi ja eriskummallisiksi. Hän mietti hetken,
katsahti papilliseen pukuunsa, ajatteli Arbakesta, värähti kauhusta,
nosti katseensa natsarealaisen kirkkaaseen otsaan; siinä mies,
joka on huolissaan ja tuskissaan -- vain hänen hyvästään, hänen
pelastuksestaan. Hän kietoi vaipan ympärilleen niin että se peitti
kokonaan hänen muun pukunsa, ja sanoi: »Vie minua, minä seuraan sinua.»
Olintus puristi iloisena hänen kättään, ja sitten he astelivat joen
rannalle, hypähtivät erääseen veneeseen, jommoisia tällä rannalla
oli aina saatavissa. Vene lykättiin vesille; auringolta suojaava
kangasverho esti ketään heitä huomaamasta; nopeasti he kulkivat virtaa
alas. Eräästä heidän ohitseen lipuvasta veneestä kuului hempeää
soittoa; veneen kokka oli kukin koristeltu; -- se kulki merelle päin.
»Noin», Olintus virkkoi surullisena »noin kulkevat nautintoa
tavottelevat huolettomina ja aavistamatta pettymyksiään suurelle
valtamerelle myrskyyn ja haaksirikkoon! Me sivuutamme heidät, ja
saavumme rauhallisesti ja huomaamatta rauhan maahan.»
Apekides nosti päänsä ja huomasi auringon verhon aukosta erään noista
iloisista veneessäolijoista -- se oli hänen sisarensa. Rakastuneet
olivat juuri sillä huvimatkalla, josta aijemmin olemme jo puhuneet.
Pappi huokasi ja vaipui jälleen tuhdolleen. He saapuivat rannalle,
jolla esikaupunkimaisesti matalat ja vähäpätöiset huonerivit ulottuivat
aivan vedenpartaalle saakka. Noustuaan maihin ja sidottuaan veneen
Olintus kuljetti pappia oikeata katusokkeloa pitkin ja vihdoin he
saapuivat erään naapureitaan tavallista suuremman rakennuksen lukitulle
ovelle. Olintus koputti kolmasti -- ovi aukeni ja sulkeutui heti kun
Apekides johtajineen oli astunut kynnyksen yli sisään.
He kulkivat aution atriumin kautta ja saapuivat suurehkoon huoneeseen,
johonka oven sulkeuduttua heidän jälkeensä pääsi valoa vain pienestä
ovenpäällisestä ikkunasta. Mutta ennenkuin he astuivat sisään, sanoi
Olintus ovelle naputtaessaan: »Rauhaa teille!» Ääni vastasi sisältä:
»Rauhaa keille?» »Uskoville!» Olintus vastasi ja ovi aukeni.
Kaksi- tai neljätoista henkilöä istui puoliympyrässä puuhun veistetyn
ristiinnaulitun edessä, vaijeten, ajatuksiin vaipuneina.
Olintuksen astuessa huoneeseen he katsahtivat häneen sanaakaan
virkkamatta. Ennenkuin heitä puhutteli, natsarealainen polvistui, ja
hänen huultensa liikkeistä ja ristiinnaulitun kuvaan suunnatuista
katseista Apekides tiesi, että hän rukoili. Kun tämä oli ohi, kääntyi
Olintus läsnäolevien puoleen ja sanoi: »Miehet ja veljet, älkää
hämmästykö, vaikka tuonkin mukanani Isiksen papin. Hän on tähän asti
elänyt sokeitten parissa, mutta pyhä henki on hänet valaissut -- hän
tahtoo nähdä, kuulla ja oppia.»
»Tapahtukoon niin», muuan joukosta sanoi; ja Apekides huomasi puhujan
vielä nuoremmaksi, kuin hän itse olikaan, tälläkin oli elähtäneet ja
kalpeat piirteet, syvälle painuneet silmät ilmaisivat niinikään
uupumatonta ja kuumeista henkistä ponnistelua.
»Tapahtukoon niin», toinen ääni toisti. Joka näin puhui oli myöskin
vasta mieheksi tullut; hänen ruskea ihonsa ja aasialainen asunsa
ilmaisivat hänet Syyrian pojaksi -- hän oli nuorempana ollut tavallinen
rosvo.
»Tapahtukoon niin», kolmas ääni kuului. Ja kääntyessään ääntä kohden
pappi näki edessään pitkä- ja harmaapartaisen, vanhan miehen, jonka hän
tunsi rikkaan Diomedeen orjaksi.
»Tapahtukoon niin», koko joukko yhtaikaa toisti. -- Siinä oli miehiä,
jotka kahta poikkeusta lukuunottamatta olivat kansan alhaisoa.
Näiksi poikkeuksiksi Apekides huomasi erään kaartinupseerin ja
aleksandrialaisen kauppiaan.
»Emme vaadi», Olintus alkoi, »emme vaadi sinulta vaitiolon lupausta.
Emme vaadi sinulta valoja (niinkuin aremmat veljistämme tahtoisivat),
valoja, ettet meitä kavalla. Tosin ei ole mitään selvää lakia meitä
vastaan, mutta joukko verenhimoisempana omia hallitsijoitaan vaanii
meidän henkeämme. Niin, veljeni, eikö silloinkin kun Pilatus vielä
epäröi, eikö kansa silloin kiljunut: 'Ristiinnaulitse Kristus!' Mutta
me emme ole huolissamme turvallisuudestamme. Kavalla meidät joukolle,
petä meidät jos tahdot -- me olemme valmiit kuolemaan -- iloisina me
käymme jalopeuran kynsiin ja kidutuksen tuskaan -- me uhmaamme haudan
kummoa, ja mitä kuolema on rikolliselle, se on kristitylle ikuisuus.»
Heikko hyväksynnän mutina kuului joukosta.
»Tulet luoksemme tutkivana, palaa kääntyneenä! Uskontomme? -- sinä näet
sen. Tuo risti on meidän ainoa kuvamme, tuo kirja sisältää Kereemme ja
Eleusiksemme salaisuudet. Hyveemme? -- se on meidän elämäämme!
Rikollisia olemme kaikki olleet; kuka meitä nyt voi jostain rikoksesta
syyttää? Meidät on kaste entisestä pessyt. Mutta mikään ei ole omaa
ansiotamme; kaikki on Jumalan. Tule tänne, Medon», hän puhutteli orjaa,
joka kolmantena oli puoltanut Apekidestä, »sinä olet joukkomme ainoa,
joka et ole vapaa. Mutta taivaassa viimeinen on ensimäinen; ja niin on
meidänkin keskuudessamme. Avaa nyt kirja, lue ja selitä.»
Tarpeetonta lienee meidän pitemmältä seurata Medonin lukemista ja
kokouksen kulkua. Nuo siihen aikaan niin oudot ja uudet opit ovat nyt
jo tarpeeksi tutut. Kahdeksantoista vuosisadan aikana olemme saaneet
tutustua raamatun henkeen ja Kristuksen elämään. Ja meistä pakanapapin
epäilykset ehkä tuntuisivat liian kummallisilta ja sangen vähän
opettavilta ne selitykset, joita oppimattomat, karkean yksinkertaiset,
vain sisäisestä vakaumuksestaan tietoiset miehet antoivat.
Mutta sitten seurasi jotain sellaista, mikä ankarasti järkytti
napolilaista. Kun lukeminen oli päättynyt, kuultiin heikkoa naputusta
ovelta; tunnussanat vaihdettiin, ovi avattiin, ja kaksi lasta, joista
vanhempi tuskin oli vielä seitsemäänsä täyttänyt, astui arkaillen
sisään. He olivat talon isännän lapsia, saman synkän ja kovettuneen
syyrialaisen, jonka nuoruus oli kulunut hurjisteluissa ja veritöissä.
Seuran vanhin (sama vanha orja) levitti heille sylinsä, he syöksyivät
suojelijansa käsille -- painuivat hänen rinnoilleen ja heidän häntä
hyväillessään hänen kovat piirteensä lientyivät. Ja nyt nuo rohkeat ja
tuliset miehet, nuo kohtalon kolhimat, elämän rajutuulten pieksämät
miehet, jotka olivat lujasti panssaroituneet uhmaamaan koko mailmaa,
valmiit kidutusta kärsimään ja asestetut kuolemankin voittamaan --
miehet, jotka olivat kuviteltavimman jyrkkänä vastakohtana herkille
hermoille, pehmeille sydämille, nuoruusiän hennolle hauraudelle, samat
miehet nyt ympäröivät lapset, hyväilivät näiden sileätä otsaa, ja
heidän partahuulensa vääntyivät lapsekkaaseen ja isälliseen hymyyn.
Vanhus aukaisi käärökirjan uudelleen ja pani lapset sanelunsa mukaan
kertaamaan saman rukouksen, jonka mekin hiljaa itseksemme toistamme
Herralle ja jonka vielä nytkin opetamme lapsillemme. Sitten hän kertoi
heille yksinkertaisin sanoin Jumalan lapsiin kohdistuvasta rakkaudesta,
kertoi, ettei varpunenkaan putoa maahan Hänen sitä näkemättä. Tämä
miellyttävä tapa opettaa lapsia säilyi kauan ensimäisessä kirkossa,
muisteltiin sanoja: »Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä
kieltäkö heitä!» Ja tästä ehkä johtui se taikauskoinen harhaluulo,
jonka mukaan natsarealaisia syytettiin samasta rikoksesta, jonka he
voitokkaina selviydyttyään viskasivat juutalaisten niskoille, että he
näet inhottavien uskonnollisien menojensa yhteydessä salaa uhrasivat
lapsia.
Vakava syyrialainen isä näytti lapsiensa viattomuudesta johtuneen
ajattelemaan nuoruusvuosiensa elämää -- ennenkuin rikokset olivat sen
tahranneet.
Hän tarkkasi vakavin katsein heidän nuorten huultensa liikkeitä. Hän
hymyili, kun he nöyrinä kertasivat pyhät sanat; ja kun lukeminen oli
loppunut ja he vapaina ja iloisina hypähtivät hänen polvelleen, painoi
hän heidät rintaansa vasten, suuteli heitä yhä uudestaan ja uudestaan
ja kyynelet vierivät hänen poskilleen -- kyynelet, joiden alkulähteelle
oli mahdotonta päästä, niin sekaantunut oli ilo suruun, katumus
toivoon, tieto omasta kurjasta entisyydestään rakkauteen lapsiinsa.
Kuten sanoin, tässä näyssä oli jotakin, mikä erikoisesti liikutti
Apekidestä; ja vaikeata todella on löytää muotoa, joka paremmin sopisi
hyvään perustuvalle uskonnolle, selvemmin toisi esille perhe-elämän
tunnealoja ja voimakkaammin liikuttaisi ihmisrinnan herkimpiä kieliä.
Silloin avautui hiljaa huoneen sisäovi, ja huoneeseen astui
sauvatukinen, vanha mies. Koko seurakunta nousi seisomaan; jokaisen
kasvoille levisi syvän kunnioituksen piirre, ja tarkastaessaan
vanhuksen piirteitä Apekideskin tunsi vastustamatonta kiintymystä
häneen. Ei kukaan voinut noihin kasvoihin katsoa niihin ihastumatta;
sillä jumalallinen hymy niistä säteili, Jumalan rakkaus oli niissä
muodon saanut -- ja tämän hymyilyn kunniakehä oli hänen kasvoilleen
jäänyt.
»Jumala olkoon kanssanne, lapseni!» vanhus virkkoi kohottaen kätensä ja
hänen puhuessaan kapusivat lapset hänen polvilleen. Hän istui penkille
ja he kietoutuivat hänen rinnoilleen. Oli ihanaa katsella elämän
äärimäisyyksien noin toisiinsa yhtyneinä -- puron, joka juuri
lähteestään iloisena pulppuaa ja juhlallisen, ikuisuuden valtamereen
virtaavan kymen! Niinkuin painuvan päivän hämärässä maa ja taivas
näyttävät sulavan yhteen ja esineitten ääriviivat vain hahmoina näkyvät
ja vuorenhuiput kätkeytyvät usvapilveen; samoin tuntui tuon hyvänsuovan
vanhuksen hymykin kaikki koossaolijat kirkastavan, poistavan ikäeron,
luovan lapsuuteen ja miehenikään sitä taivaan valoa, jonka yhteyteen
vanhuus pian toivoo pääsevänsä.
»Isä», Olintus virkkoi, »sinä, johon Vapahtajan ihmetyö on vaikuttanut,
-- sinä, joka olet haudasta noussut Hänen armonsa ja Hänen voimansa
elävänä todistajana -- katso! Tässä on joukossamme vieras, uusi lammas,
joka laumaamme liittyy.»
»Siunaan hänet», vanhus sanoi. Joukko väistyi. Apekides lähestyi kuin
vaiston työntämänä, hän lankesi polvilleen hänen eteensä, vanhus laski
kätensä papin päälaelle ja siunasi hänet, mutta ei ääneen. Hänen
huulensa liikkuivat, silmät katsoivat ylös, ja kyynelet -- sellaiset
kyynelet, joita vain hyvät ihmiset vuodattavat toiselle onnea
toivottaessaan -- vierivät hänen poskiaan pitkin.
Lapset seisoivat kääntyneen vieressä. Hänen sydämensä oli kuin näiden
-- hän oli tullut heidän kaltaisekseen -- Taivaan valtakuntaan
päästäkseen.