Kuutamomatka Kampanian lahdella.
»Kerrohan, Glaukus», Ione virkkoi, kun he huvialuksessaan laskivat
Sarnus-jokea alas, »kuinka jouduit Apekideen kanssa pelastamaan minut
tuon häijyn miehen käsistä.»
»Kysy Nydialta», atenalainen vastasi viitaten sokeaan tyttöön, joka
istui jonkun matkan päässä heistä, nojaten miettivänä lyyraansa. »Häntä
saat kiittää, et meitä. Näyttää siltä kuin hän olisi hakenut ensin
minua, mutta kun ei löytänyt minua kotoa, on hän mennyt veljesi luo
temppeliin; tämä seurasi häntä Arbakeen luo. Matkalla he kohtasivat
minut ystävineni, joiden iloiseen seuraan sinun ystävällinen kirjeesi
minut oli saanut. Nydian valpas korva tunsi ääneni -- pari sanaa riitti
minut liittämään Apekideen seuraan. En maininnut tovereilleni, miksi
heidät jätin -- eikö minun täytynyt säästää nimeäsi joutumasta heidän
terävän kielensä kevytmielisten huomautusten järsittäväksi. -- Nydia
jäi puutarhan portille, jonka kautta sittemmin sinut kannoimme ulos. --
Me menimme sisään ja aijoimme juuri tunkeutua tuohon salaperäiseen ja
kamottavaan taloon, kun kuulimme sinun huutosi toisaalta. Lopun
tiedät.»
Ione punastui vahvasti. Sitten hän katsahti Glaukukseen ja katseesta
tämä luki sen kiitoksen, mitä hän ei mielinyt lausua. »Tulepa tänne,
Nydiani», hän virkkoi sitten hellästi tessalittarelle. »Enkö ole
sinulle sanonut, että sinä olet minun sisareni ja ystäväni? Sinä olet
ollut minulle enemmänkin -- suojelijani ja pelastajani!»
»Ei kannata puhua», Nydia vastasi välinpitämättömästi liikahtamatta
paikaltaan.
»Ah! Unohdin», Ione jatkoi. »Minun täytyy tulla sinun luoksesi», ja hän
kulki penkkien lomitse sille paikalle, jolla Nydia istui, syleili häntä
ja peitti hänen poskensa suudelmillaan.
Nydia oli tänään tavallista kalpeampi ja entistä värittömämmäksi hän
valahti, kun kaunis napolitar häntä syleili. »Mutta kuinka sinä,
Nydia», Ione kuiskasi, »tiesit vaarasta, johon olin joutunut? Tiesitkö
jotakin egyptiläisestä?»
»Tiesin. Tunsin hänen paheensa.»
»Ja kuinka?»
»Jalo Ione. Olin hänen paheittensa orja -- ne joiden palvelijana olin,
olivat hänen auttajiaan.»
»Sinä olet ollut ennenkin siinä talossa, koska niin tarkoin tunsit
salakäytävän?»
»Olen Arbakeen luona soittanut lyyraani», Nydia virkkoi hämillään.
»Ja sinä olet välttänyt vaaran, josta minut pelastit?» napolitar sanoi
niin matalalla äänellä, ettei Glaukus kuullut.
»Jalo Ione, en ole kaunis enkä ylhäinen; olen lapsi, orja ja sokea.
Halveksittu on aina turvassa.»
Nydia lausui nämä nöyryyttävät sanansa tuskallisella, vastenmielisellä
ja ylväällä äänellä; ja Ione tunsi pitemmällä puhelulla vain
loukkaavansa Nydiaa. Hän vaikeni, ja vene saapui nyt merelle.
»Tunnusta, että olin oikeassa», Glaukus virkkoi, »kun pakotin sinut
jättämään huoneesi näin ihanana aamuna -- tunnusta että olin oikeassa!»
»Sinä olit oikeassa, Glaukus», Nydia huomautti nopeasti.
»Tuo rakas lapsi vastaa puolestasi», atenalainen virkkoi. »Mutta salli
minun istua sinua vastapäätä, muuten kevyt venheemme voi keikahtaa
kumoon.»
Näin sanoen hän istahti Ionea vastapäätä ja eteenpäin kumartuen hänestä
tuntui kuin Ionen hengitys enemmän kuin kesäiset tuulet levitti
sulotuoksua yli koko meren.
»Sinähän lupasit kertoa», Glaukus sanoi, »miksi talosi niin monta
päivää oli suljettuna minulta.»
»Oh, älä ajattele enää sitä», Ione vastasi nopeasti. »Minä kuuntelin,
mikäli nyt tiedän, parjausta.»
»Ja minun parjaajani oli egyptiläinen?»
Ionen vastaus oli vaitiolo.
»Hänen syynsä olivat ainakin kyllin selvät.»
»Älä puhu enää hänestä», Ione virkkoi peittäen kasvonsa käsillään,
ikäänkuin tahtoen karkottaa tämäntapaiset ajatukset mielestään.
»Ehkä hänen varjonsa jo vaeltelee hitaan Styksin rannoilla», Glaukus
tuumi, »vaikka kyllä me siinä tapauksessa olisimme kuulleet hänen
kuolemastaan puhuttavan. Veljeesi ainakin tuntuu hänen synkkä henkensä
voimakkaasti vaikuttaneen. Kun me tuona yönä olimme saapuneet sinun
taloosi, jätti hän minut äkkiä. Tuleeko hänestä koskaan minun
ystävääni?»
»Häntä jäytää joku salainen suru», Ione vastasi hellästi. »Emmeköhän
saisi häntä vähän iloisemmaksi? Koettakaamme sitä yhdessä!»
»Kuin omaa veljeä minä häntä kohtelen», kreikkalainen virkkoi.
»Kuinka rauhallisina», Ione sanoi koettaen karkottaa ne synkät
ajatukset, joita Apekideen kohtalo hänessä oli herättänyt, »kuinka
rauhallisina pilvet näyttävät taivaalla leijuvan; ja kuitenkin sinä
sanoit, sillä itse en mitään siitä tiedä, että viime yönä oli
maanjäristys.»
»Se on totta ja kerrotaan sen olleen ankarampi kuin kuusitoista vuotta
sitten tapahtunut. Maakamara, jolla elämme, tuntuu kätkevän monta
salakähmäistä kauhua; ja Pluton valtakunnassa, joka kulonpolttamien
kenttiemme alla on, lienee tapahtunut näkymättömiä mullistuksia. Etkö
sinä, Nydia, tuntenut maan tärisevän sillä paikalla, jolla viime yönä
odottelit meitä? Ja eikö juuri pelko saanut sinua itkemään?»
»Tunsin maan suunnattoman käärmeen lailla nousevan ja laskevan allani»,
Nydia vastasi, »mutta kun en mitään nähnyt, en pelännyt. Kuvittelin
maanjäristyksen olleen egyptiläisen taikaa. Väitetään hänen voivan
luonnonvoimia mielensä mukaan asetella.»
»Olet tessalitar, Nydiani», Glaukus sanoi, »ja siksi sinulla on oikeus
uskoa taikuuteen.»
»Taikuuteen? -- kuka siihen ei uskoisi?» Nydia kysyi. »Etkö sinä usko?»
»Viime yöhön asti (ja silloin nekromantinen ihme minut todella yllätti)
en uskonut muunlaiseen taikuuteen kuin rakkauden!» Glaukus virkkoi ääni
vavisten ja silmät hakien Ionen katsetta.
»Ah!» Nydia huudahti kauhistuen ja vaistomaisesti hän näppäsi jonkun
soinnun lyyrastaan. Sen ääni sointui hyvin veden tyyneen väreilyyn ja
hetken aurinkoiseen hiljaisuuteen.
»Soitapa meille jotakin, rakas Nydia», Glaukus sanoi. »Soita ja laula
meille joku vanha tessalialainen laulusi. Taikuudestakin se voi puhua
-- kuten tahdot, mutta rakkautta siinä pitää myöskin olla.»
»Rakkautta!» Nydia toisti avaten suuret, ihmeelliset silmänsä, joita ei
kukaan voinut katsella tuntematta pahoinvointia ja samalla sääliä.
Niiden ilmeeseen ei voinut koskaan tottua. Näytti kummalliselta,
etteivät niiden mustat terät erottaneet valoa. Kun niiden katse sai
omituisen syvän, salaperäisen ilmeen tai kun ne rauhattomina,
harhailevina välkähtelivät, sai katsoja saman tunteen, mikä syntyy kun
ollaan mielenvikaisten parissa -- niiden ulkoinen elämä on samanlaista
kuin meidänkin, mutta ne elävät omaa sisäistä elämäänsä, jonka
perusviivat ovat käsittämättömät, tutkimattomat, salaperäiset.
»Tahdotko, että laulan sinulle lemmestä?» hän sanoi tuijottaen
Glaukukseen.
»Tahdon», tämä vastasi katsoen maahan.
Nydia siirtyi etäämmälle Ionesta, jonka käsi yhä häntä syleili; hän
tuntui kärsivän toisen lempeästä hyväilystä. Hän asetti pienen ja soman
soittimensa polvilleen ja näpäytettyään siitä alkusoinnut hän lauloi
seuraavat säkeet.
_Nydian lemmenlaulu_.
1.
Säde päivän ja liitävä läntinen
He ruusua armasti somaa.
Sen vuoks tuul' henkäili huoaten.
Säde pilvien etsi lomaa.
2.
Mist' onkaan aukean tuulen tie.
Tuon ilmojen lapsipuolen?
On sielu hällä, ken luullut lie,
Ja huokaus lemmen, huolen.
3.
Oi säde sä onnekas! Helppo sun
On lempesi lausua julki.
Sun loistosi kieltä on kaivatun,
Mi kaikkien kuulluks kulki.
4.
Kuin tuuli kertovi lemmestään?
Ei äänensä poloista puolla.
Se vaieten etsivi ystävätään,
Sen lemmenkieltä on -- kuolla.
»Laulusi on kovin surunvoittoinen, tyttöseni», Glaukus virkkoi.
»Nuoruutesi tuntee toistaiseksi vain lemmen tumman varjon, se synnyttää
meissä aivan toisenlaisen innoituksen, kun se meissä puhkee ja herää.»
»Minä laulan niin kuin olen oppinut», Nydia vastasi huoaten.
»Opettajasi on silloin ollut onnettomasti rakastunut, kun -- annahan
kuulua joku iloisempi sävel! Älähän, Nydia, anna minulle soittimesi!»
Totellessaan kehotusta Nydia joutui koskettamaan Glaukuksen kättä ja
tämä kosketus sai hänen rintansa kohoilemaan ja hänen poskensa
läikähtämään. Vain toisissaan askartelevat Ione ja Glaukus eivät
huomanneet noita oudon ja varhaiskypsän liikutuksen merkkejä, sellainen
liikutus jäyti sydäntä, jota mielikuvitus elävöitti, mutta joka sai
luopua kaikesta toivosta.
Ja nyt heidän eteensä levisi sama rauhallinen, siintävänvälkkyvä meri,
joka vielä nytkin, seitsemäntoista vuosisadan perästä avautuu samoilta
jumalaisilta rannoilta katsojan silmille. Ilmasto, joka vielä nytkin
raukaisee vienolla, kirkemäisellä sulollaan, joka tahattomasti ja
salataioin sitoo meidät itseensä, karkottaen meistä jokaisen ajatuksen
vaivaloisesta työskentelystä, hurjan tavottelun äänet, elämän taistelut
ja touhun, se täyttää meidät raikkain ja lempein unelmin, se antaa
sielumme tuta sitä välttämätöntä, mikä on vähimmän maallista, niin että
itse ilmakin tuntuu innoittavan meitä ikävöimään ja janoamaan
rakkautta. Joka sinussa asuu, se tuntuu jättäneen maan kaikkine
katkerine tuskineen -- ja astuneen norsunluista tietä pitkin unelmien
valtakuntaan. Nuoret, ilakoivat _nykyisyyden_ neitoset -- nuo
Saturnuksen lapset, joita tämä aina himoitsee nielläkseen -- ne
näyttävät täällä olevan turvassa hänen otteiltaan. Mennyt -- tuleva
unohdetaan; me nautimme vain nykyhetkestä. Mailman puutarhan kukka --
ihastuksen suihkukaivo -- Italian Italia -- ihana, siunattu Kampania!
-- turhamielisiä todella olivat titanit tahtoessaan täällä vallottaa
itselleen toisen taivaan! Kukapa ei mielisi saada elää ainiaan täällä,
missä Jumala tuntuu muuttaneen arkipäivän yhtämittaiseksi juhlapäiväksi
-- jossa ei mitään kysytä, mitään toivota, mitään pelätä niinkauan kun
pilvet yllämme väikkyvät -- meri jaloissamme loiskuu -- ilma tuo
tullessaan hienot viestit orvokeista ja oransseista -- ja sydän vain
yhdelle tunteelle alttiina ja vain yhtä ja ainoata tavottaen voi löytää
huulet ja silmät, jotka hänelle vakuuttavat (oi, turhuuksien
turhuutta!), että rakkaus yksin voi kaikkea uhmata ja ikuisesti kestää!
Tällaisessa ilmassa ja tällaisella merellä atenalainen näki edessään
paikan tunne-alaan sopeutuvat nymfin piirteet -- hänen silmänsä
tarkkasivat hienon posken hivelevää ruusunhohdetta, hän tunsi onnensa
tavallisen elämän onnea suuremmaksi, hän rakasti ja tiesi, että häntä
rakastettiin.
Menneitten aikojen inhimillisen intohimon esityksissä on runsaasti
aikaeron synnyttämää viehättävyyttä. Me tunnemme itsessämme mielellämme
sen siteen, joka yhdistää meidät etäisimpiinkin aikakausiin: ihmiset,
kansat, tavat ja laitokset häviävät; _tunteet ovat ikuisia!_ -- siinä
sukupolvet toisiinsa yhdistävät siteet. Mennyt elämä herää uudelleen
kun sen tunteet meissä puhkeavat -- se elää meissä itsessämme! Mikä
oli, on aina! Taikavoimaa, joka kuolleet herättää ja elävöittää
unohdettujen hautojen tomun, sitä voimaa ei ole kirjailijan taidossa,
vaan lukijan sydämessä!
Etsittyään turhaan Ionen silmiä -- ne harhailivat muualle hänen
katsettaan vältellen -- atenalainen tukahdutti tunteensa, joita
onnellisemmat ajatukset olivat innoittaneet kuin ne olivat, jotka
Nydian laulun olivat värittäneet, ja hän alotti matalalla ja vienolla
äänellä:
_Glaukuksen laulu_.
Kuin haahti sinehen aaltojen,
Niin syömeni lempehen laskihen,
Se tunteeni tulvassa huoleti häilyy.
Ja sielusi säihkyä aallot päilyy.
Ne milloin kuohuu ja vaipuu milloin,
Vuoks hymysi, vuoksi kyynelies,
Ja niin kuni tähdet, mi syttyvät illoin,
On tielleni oppaana katsehes.
Sun tahtohos haahteni syviä sous.
Ja pilviä kohti se syöksyin nous,
Mun iloni, eloni onpi sun hurmas,
Ja katsehes synkkä mun onneni surmas.
Ah, sulompi kuolla on loistohon lempes
Kuin haipua edessä katsees hyyn,
Mut sulointa ompi huumassa hempes
Sun sielusi raueta säteilyyn.
Laulun viimeisten sanojen häipyessä meren aaltoihin Ione kohotti
silmänsä -- ne kohtasivat hänen rakastettunsa katseen. Onnellinen
Nydia! -- onnettomuutesi on sinun onnesi, sillä sinä et voinut nähdä
sitä lumoavaa katsetta, joka sanoi niin paljon -- joka silmästä teki
sielun äänen -- joka lupasi vaihtelun mahdottomuutta!
Mutta vaikka tessalitar ei voinutkaan tätä katsetta huomata, niin hän
ymmärsi toki sen merkityksen äänettömyydestä -- heidän huokailuistaan.
Hän painoi kädet lujasti rinnalleen puristaakseen sinne katkerat ja
kateet ajatuksensa; ja sitten hän kiiruhti puhumaan, sillä äänettömyys
oli hänestä sietämätöntä.
»Mutta, oi Glaukus», hän sanoi, »eipä ole sinunkaan laulusi iloinen.»
»Ja silti aijoin ilosta laulaa, kun sinun lyyraasi tartuin, tyttöni.
Mutta ehkä onni ei sisälläkään iloa.»
»Kuinka merkillistä», sanoi Ione puheenaihetta vaihtaen, sillä
tähänastinen oli häntä tuskastuttanut, »että tuo pilvi on jo monta
päivää liikkumatonna leijunut Vesuviuksen kiireellä! Ei kuitenkaan
aivan liikkumatonna, sillä hetkittäin se muuttaa muotoaan, ja nyt se
muistuttaa suunnatonta jättiläistä, joka kohottaa toisen kätensä
kaupungin ylle. Huomaatko sinäkin yhtäläisyyden -- vai onko se vain
minun kuvittelujani?»
»Ihana Ione, huomaan samaa. Sen erottaa merkillisen selvästi.
Jättiläinen näyttää istuvan vuoren huipulla, häivähtelevät pilvet ovat
kääriytyneet kuin laajaksi vaipaksi hänen ympärilleen; hän näyttää
tuijottavan allaan olevaan kaupunkiin, toisella kädellään hän tuntuu
osottavan, kuten sinäkin sanoit, kaupungin välkähteleviä katuja, toinen
käsi (huomaatko sen?) on koholla taivasta vasten. Se on minusta kuin
jonkun titanin henki, surumielin tarkastelemassa mailmaa, josta hänen
on täytynyt erota, menneisyyttä murehtien; nyt sen eleissä on jotakin
tulevaisuutta uhkaavaa.
»Olikohan tuo vuori jollakin tavalla mukana viimeöisessä
maanjäristyksessä? Sanotaan sen, perintätiedon mukaan, ammoin sitten
syösseen laavaa kidastaan kuten Etna nykyisin. Ehkä liekit nytkin sen
uumenissa loimottavat ja vaanivat ulospääsyä.»
»Mahdollista», Glaukus virkkoi mietteissään.
»Sanoit äsken, ettet paljoakaan usko noituuteen!» Nydia huomautti
äkkiä. »Olen kuullut kerrottavan, että tuon vuoren kätköluolissa
asustaa mahtava noita ja tuo pilvi lienee noidan kutsuman pahanhengen
usvavarjo.»
»Sinussa on yhä synnynseutusi, Tessalian luonteenomaista haaveilua»,
Glaukus virkkoi, »ja sinä itse olet kummallinen sekotus tunnetta ja
monimutkaista taikauskoa.»
»Pimeässä olemme aina taikauskoisia», Nydia vastasi. »Sanohan», hän
lisäsi hetken vaijettuaan, »sanohan, oi Glaukus, ovatko kaikki kauniit
toistensa näköisiä! Sanovat sinua kauniiksi ja Ionea myöskin. Ovatko
teidän purteenne siis samanlaiset? En käsitä sitä oikein, mutta kaipa
niin on laita.»
»Sen suurempaa vääryyttä et voi Ionelle tehdä», Glaukus vastasi
naurahtaen. »Me emme muistuta toisiamme vähääkään! Ionen tukka on
tumma, minun vaalea, Ionen silmät ovat -- niin, minkäväriset, Ione? --
En voi nähdä! Käännyhän tännepäin. Ah, ovatko ne mustat? -- eivät, ne
ovat liiaksi lempeät. Ovatko ne siniset? -- eivät, ne ovat liiaksi
syvät, niissä väikkyvät kaikki auringonvalon värit. -- En tajua niiden
väriä. Mutta minun, Nydia kulta, ovat harmaat, ja loistavat vain kun
Ione niihin katsahtaa. Ionen posket --.»
»En käsitä sanaakaan kuvauksestasi», Nydia keskeytti. »Minä ymmärrän
vain, ettette muistuta toisianne, ja se ilahuttaa minua.»
»Miksi niin, Nydia»? Ione kysyi.
Nydia punastui lievästi. »Koska», hän alkoi kylmästi, »olen aina
kuvaillut mielessäni teidät erinäköisiksi ja on aina mieluista kuulla,
ettei ole erehtynyt.»
»Ja mihinkä olet Glaukusta verrannut?» Ione kysyi lempeästi.
»Soittoon», Nydia vastasi maahan katsellen.
»Olet oikeassa», Ione ajatteli itsekseen.
»Ja mihinkä vertaat Ionea?»
»En voi vielä sanoa», sokea tyttö vastasi. »En ole tuntenut häntä vielä
kyllin kauan voidakseni löytää hänelle sopivaa vertauskohtaa.»
»Minä sanon sen sinulle», Glaukus virkkoi innoissaan. »Hän on kuin
aurinko, joka lämmittää -- kuin aalto, joka virkistää.»
»Aurinko polttaa joskus ja aaltoon toisinaan hukkuu», Nydia vastasi.
»Ota nämä ruusut», Glaukus sanoi, »niiden tuoksusta sinä tunnet Ionen.»
»Ah, ruusut kuihtuvat!» napolitar virkahti ilakoiden.
Tällaisessa haastelussa hetket kuluivat -- rakastuneet olivat
onnellisia, sillä lempi hymyili heille; sokea tyttö yksin tunsi sen
kolkkouden -- sen tuskat -- kateuden ailut ja pistot.
Veneen liukuessa eteenpäin Glaukus tarttui taas lyyraan ja siveltyään
sen kieliä hyväilevin sormin hän kajahutti niin rohkean ja iloisen
laulun, että Nydiakin heräsi haaveistaan ja huudahti ihastuksesta.
»Näethän, lapseni!» Glaukus huudahti, »että minä osaan loihtia esiin
lemmen oikean luonteen ja että olin väärässä sanoessani, ettei onni voi
olla iloista. Kuule, Nydia! Kuule, rakas Ioneni! Ja kuulkaa!»
_Venuksen synty_.
1.
Kuni tähtönen taivaan heljän,
Kuni unelma ihmemaan,
Nous laineista siintävän seljän
Iki-Lemmetär hurmassaan.
Ja hymyten taivas hohti
Nyt kumpuja Kypron kohti,
Ja metsät hiljaa huohui,
Ja elämä uusi kuohui
Nyt runsasna, riemuiten
Maan suonissa syttyen.
Terve, terve, oi sullen!
Nuo aallokot värjyvät, aavat,
Nuo pilvyet puuntavat,
Ne loistonsa sulta saavat,
Ne eloas tulvivat.
Terve, terve, oi ootetullen!
Sä siivin kiitäen kirkkain
Tulit tienoilta läntisen,
Maan lapsille lohtua virkkain
Ja tenhoja taivaitten.
Sua varjossa kaukorantain
Ajan impyet oottivat,
Ens suukon sinulle antain
Sun lemmityks lausuivat.
2.
Kuin simpukka venhossansa
Hän loistavi helmenä sen!
Se valavi purppuratansa
Lumirinnallen, poskillen
Ja käsillen hohtavillen,
Hämihehkuhun syttyvillen.
Ja venho se hiljaa ees
Ui laineilla liekkuen,
Valo väikkyen verhoo sees
Tuon taivahisen.
Terve, oi terve sullen!
Sun oomme me, iäti sun;
Joka liikkuva vehryt lehti,
Joka laine mi elää ehti,
Joka huokaus tuulten
Joka hymyily huulten
Sun suomaas on, siunatun.
3.
Ja sinä, sä armaani ainoinen,
Kun silmihis suloihin katselen,
Niin syntyvän silloin uudelleen
Nään Venuksen katsehes seijanteen,
Hän luomies kehdossa kirkasna hohtaa;
Kas, nyt hän esihin ennättäy
Ja täydessä loistossa luokseni käy.
Terve, oi sullen!
Niin, nousevi hän kuni helmasta veen
Ja vaipuvi sieluhun hurmauneen,
Lumot kaunon mi kohtaa.
Hän nousevi niin kuni helmasta veen,
Ja vaipuvi sieluhun hurmauneen.
Venus, terve, oi, sullen!