Pompeijin tori. -- Ensimäiset oireet liikkeestä, joka alottaa uuden
ajanjakson ihmiskunnan historiassa.
Oli varhainen aamu, jo forum oli täynnä touhun ihmisiä ja
tyhjäntoimittajia. Niinkuin nykypäivien Parisissa niin senajan Italian
kaupunkien asukkaat elivät enimmäkseen kotiensa ulkopuolella. Julkiset
rakennukset -- forum -- pylväskäytävät -- kylpylät -- temppelitkin
olivat heidän oikeita kotejaan. Ei siis ihme, että he näitä
mielipaikkojaan niin upeasti koristelivat -- nehän herättivät heissä
sekä kotoista tunnetta että ylpeyttä julkisesta toiminnastaan.
Ja tuona aikana oli pompeijilainen forumelämä todella vilkasta.
Suurista marmorilaatoista tehdyllä kivityksellä hääräili ihmisryhmiä,
puuttuneina tuollaiseen vilkkaaseen keskusteluun, jossa jokaisella
sanalla on oma elemerkkinsä ja joka muutenkin on niin luonteenomaista
Etelän kansoille. Tuossa, seitsemässä kojussaan pylväskäytävän kyljessä
istuivat rahanvaihettajat kiiltävät rahapinot edessään, ja heidän
koppiensa ympärillä tungeskeli kauppiaitten ja merimiesten monikirjava
joukko. Torin toisella laidalla nähtiin muutaman pitkätogaisen[32]
miehen kiiruhtavan komeaan rakennukseen, jossa julkiset oikeusistunnot
pidettiin -- ne olivat viranomaisia -- touhukasta, iloista,
haastelevaa, leikkisätä joukkoa, jommoista vielä nytkin tapaa
Westminsterissä. Forumin keskellä oli useita kuvapatsaita jalustallaan,
huomattavin niistä oli Ciceron komea pylväs. Avointa toria ympäri
säännöllinen ja symmetrinen, dorilaistekoinen pylväskäytävä; täällä ne,
jotka työ oli saanut aikasin jalkeille, nauttivat laihaa italialaista
aamiaistaan vilkkaasti haastellen viimeöisestä maanjäristyksestä ja
aina välillä kastaen leipäpalasensa laimennettuun viiniin, jota heillä
oli kulhoissa mukanaan. Avopaikalla nähtiin myöskin rihkamakauppiaita
tavaroitaan tarjoomassa. Tuossa muuan kauppasi kirjonauhoja somalle
maalaisnaiselle; tässä toinen kehui eräälle kelpo maatilanomistajalle
kenkiensä tukevuutta; tuolla taas muuan kolmas, jonkinlainen
kojuravintoloitsija, jommoiset vieläkin ovat niin tavallisia Italian
kaupungeissa, tyydytti nälkäisiä vatsoja pienen, kuljetettavan
katukeittiönsä lämpimillä annoksilla, ja sillaikaa -- mikä outo
vastakohta ja luonnehtiva piirre sen ajan pyrkimyksille yhdistää
aineellinen ja älyllinen toisiinsa -- muuan koulumestari selitti
oppilasjukureilleen latinan kieliopin alkeita.[33] Eräällä
pylväskäytävää ylempänä olevalla gallerialla, jolle noustiin kapeita
puuportaita myöten, tungeskeli myöskin joukkoa; mutta koska täällä
solmittiin kaikki suurehkot kaupat, olivat joukot täällä aika lailla
rauhallisempia ja vakavampia kuin alhaalla.
Kaikkialla joukko antoi kunnioittavasti tietä jollekin senaattorille,
joka oli matkalla Jupiterin temppeliin -- (se täytti yhden forumin
sivun ja oli senaatinkokouspaikka) -- he tervehtivät alentuvasti
tuttaviaan tai klienttejään, jotka he joukosta tunsivat. Arvokkaampien
joukossa nähtiin myöskin naapurikylien komearyhtisiä maatilanomistajia;
jotka suuntasivat askelensa valtion jyvämakasiineille. Aivan temppelin
vierestä kohosi triumfiportti, jonka aukosta näkyi ihmisvilinää täynnä
oleva, pitkä katu. Riemukaaren syvennyksestä viskasi suihkukaivo
vesisäteensä aurinkoiseen ilmaan; ja sen kamanalta katseli Kaligulan
pronssinen ratsuripatsas alas muodostaen jyrkän vastakohdan valoisalle
ympäristölleen. Rahan vaihettajain kojujen takana oli se rakennus, jota
nyt kutsutaan Pantheoniksi, ja köyhää pompeijilaisrahvasta tungeskeli
sen ahtaassa eteishallissa, josta päästiin rakennuksen sisäosaan;
heillä oli korit käsivarsilla ja he työntyivät kahden pylvään väliselle
tasokkeelle, jolta heille papit kauppasivat uhritoimituksista jälelle
jääneitä ruokatavaroita. Erään julkiseen tarkotukseen määrätyn
rakennuksen keskeneräisellä salvoksella oli miehiä työssä, pylväitä
viimeistelemässä, ja heidän moukariensa iskut kuuluivat selvästi joukon
synnyttämän melun ylikin. -- _Ne pylväät ovat vielä nytkin
keskentekoisia_.
Monikirjava oli tuo joukko vaateparsineen, arvoineen, tapoineen,
toimineen; tuskinpa mikään on sen eloisampaa, iloisempaa, vilkkaampaa
kuin tuo vilske ja touhu forumilla. Siinä näkyivät kaikki tuhannet
merkit kuumeisesta sivistysmuodosta -- jossa huvittelu ja toiminta,
laiskottelu ja työ, ahneus ja kunnianhimo kulkivat vuolaina, mutta
sopusointuisina virtoina suureen mereen.
Jupiterin temppelin portaikon edessä seisoi muuan viisissäkymmenissä
oleva mies kädet ristissä ryntäillä ja piirteissä halveksiva ja ylpeä
ilme. Hänen pukunsa oli silmiinpistävän yksinkertainen -- ehkei juuri
vaateaineksiltaan kuin siten, että siitä puuttuivat ne koristukset,
joilla kaikensäätyiset pompeijilaiset itsensä somistivat, osaksi
tavallisesta turhamaisuudesta, osaksi koska nuo koreudet yleensä oli
tehty senmuotoisiksi, että ne mainiosti tehosivat noituutta ja »pahan
silmän» vaikutusta vastaan. Hänen otsansa oli korkea ja sileä; hänen
harvat kiharansa takaraivolla peitti huupantapainen päähine, joka oli
osa hänen puvustaan ja jonka mielin määrin saattoi laskea ja kohottaa
ja joka nyt peitti melkein koko pään auringonsäteiltä suojaksi. Hänen
pukunsa väri oli ruskea, vähän viljelty väri Pompeijissa, sillä
tulipunaisen ja purppuran välimuotoja tarkoin vältettiin. Hänen
vyöstään riippui mustetolppo, piirrin ja pieniä vahatauluja.
Omituisinta oli, ettei miehellä ollut lainkaan rahakukkaroa, joka
poikkeuksetta riippui jokaisen vyössä, olkoonpa että se onnettomuudeksi
oli tyhjä!
Harvoin nuo iloiset ja omaansa ajavat pompeijilaiset vaivautuivat
tarkastelemaan naapuriensa esiintymistä ja toimia. Mutta tuon
seisoskelijan katseesta ilmeni niin voimakasta katkeruutta ja
halveksintaa, kun hän seurasi sitä uskonnollista juhlakulkuetta, joka
paraikaa nousi temppelin astuimia ylös, että monien huomio pakostakin
häneen kiintyi.
»Kuka tuo kyynikko on?» muuan kauppias kysyi toveriltaan kultasepältä.
»Se on Olintus», tämä vastasi, »kuuluu olevan natsarealainen.»
Kauppias kauhistui. »Hirveä uskonlakko!» hän virkkoi kuiskaten ja
pelokkain äänin. »Sanotaan heidän yöllisissä kokouksissaan alottavan
menot murhaamalla vastasyntyneitä lapsia. He tunnustavat kaikkien
jumalien yhteyden -- nuo kirotut! Jumalien yhteys! Mitä tulee
kauppiaista ja kultasepistä, jos sellainen uskonto pääsee levenemään?»
»Se on totta», kultaseppä sanoi. »Eivätpä he jalokiviä ostakaan -- he
mutisevat loihtulukuja käärmeen nähdessään ja Pompeijissa ovat kaikki
koristukset käärmeenmuotoisia.»
»Katsohan», muuan kolmas, pronssinvalaja huomautti, »kuinka
pilkallisesti hän hymyilee tuolle hartaalle uhritoimitukselle. Hän
varmaankin kiroo itsekseen koko temppelin. Tiedäpäs, Celcinus, että
mennessään toissa päivänä kojuni ohi ja nähdessään minun muovailevan
Minervan kuvaa tuo mies virkkoi minulle vihaisena, että hän olisi
iskenyt palasiksi tekeleeni, jos se olisi ollut marmoria; mutta pronssi
oli liian tukevaa hänelle. 'Tuhotako Jumalatar!' minä huudahdin.
'Jumalatar!' tuo jumalainkieltäjä virkkoi, 'demoni hän on --
pahahenki'. Sitte hän meni manaten tiehensä. Voiko sellaista sietää!
Onko ihme, että maa viime yönä niin uhkaavana järisi heittääkseen
kamaraltaan pois tuollaisen ateistin -- Sanoinko ateistin -- pahempi
hän on -- kaunotaiteitten raastaja! Mikä onkaan meidän pronssinvalajain
kohtalona, jos tuontapaiset miehet pääsevät luomaan lakeja
yhteiskunnalle?»
»Ne ovat niitä samoja murhapolttajia, jotka Neeron aikana sytyttivät
Rooman tuleen», kultaseppä tiesi sanoa.
Samaan aikaan kun tällaisia ystävällisiä huomautuksia lausuttiin
natsarealaisen käyttäytymisestä ja uskosta, tunsi Olintus itsekin, että
hän oli herättänyt huomiota. Hän katsahti ympärilleen ja huomasi
kuiskivan, häntä tirraavan, liikkelehtivän joukon; ja tarkastettuaan
sitä hetken, ensin halveksien sitten säälien hän veti vaippansa
tiukemmalle ja lähti kuuluvasti mutisten: »Teitä, petettyjä
epäjumalanpalvojia! Eikö viimeyön maanjäristyskään teitä varottanut?
Ah! Kuinka kestätte, kun viimeinen hetki lyö?»
Joukko, joka kuuli nämä uhkaavat sanat, tulkitsi ne omalla tavallaan,
kukin oman tietämättömyytensä ja pelkonsa mukaan niitä punniten;
mutta kaikkien mielestä ne sisälsivät hirveän kirouksen. He pitivät
tuota kristittyä ihmiskunnan vihollisena. Ne haukkumasanat, joita he
hänelle syytivät ja joista »ateisti» oli suosituin ja tavallisin
olkoot varotuksena meille, joilla on sama, nyt jo voitokas usko,
ettemme ryhtyisi uskonvainoihin ja ettemme kohtelisi niitä, joiden
mailmankatsomus eroaa omastamme, samoinkuin uskomme esitaistelijoita
kohdeltiin.
Päästyään joukosta erilleen ja saavuttuaan eräälle forumista vievälle,
autiommalle uloskäytävälle huomasi Olintus kalpean ja vakavan miehen,
joka tutkivasti katseli häntä, ja jota hän ei ollut tuntea.
Kääriytyneenä »palliumiin», joka osaksi peitti hänen papillisen asunsa,
nuori Apekides tarkasteli tuon uuden ja salaperäisen uskon apostolia,
uskon, jonka tunnustajia hänkin jo miltei oli ollut.
»Onko tuokin petturi? Onko tuossakin miehessä, joka elintavoiltaan,
asultaan, esiintymiseltään on yksinkertainen -- onko hänessäkin kuten
Arbakeessa vakavuus vain aistillisen verhona? Piileekö tuossakin,
Vestan hunnun takana rappeutunut pahe?»
Olintus, joka oli tottunut seurustelemaan kaikenkarvaisten joukkojen
kanssa ja jolla paitsi uskoninnoitusta oli tarkka ihmistuntemuskyky,
arvasi ehkä papin piirteistä osan siitä, mitä hänen sisässään kiehui.
Hän kesti puhtain ja avoimin otsin Apekideen tiukan katseen.
»Rauhaa sinulle!» hän virkkoi tervehtien Apekidesta.
»Rauhaa?» pappi toisti niin kaiuttomalla äänellä, että natsarealaisen
sydäntä kouristi.
»Siihen toivomukseen», Olintus jatkoi, »on kaikki hyvä yhtynyt --
hyveettä et löydä rauhaa. Sateenkaaren lailla rauhaa kyllä on maassa,
mutta kaari itse pysyy korkealla taivaissa. Taivas kirjoo sen
väriloistoin -- se syntyy pilvien ja kyynelten aikana -- se on ikuisen
auringon heijastusta -- se on rauhan vakuutta -- se on merkki suuresta,
ihmistä ja jumalaa välittävästä olennosta. Sellainen rauha, oi nuori
mies, on hengen hymyilyä. Se on ikuisessa valossa kulkevan etäisen
auringon säteilyä. _Rauhaa_ toivotan sinulle!»
»Ah!» Apekides alotti, mutta hän huomasi samassa joukon uteliaita,
jotka mielellään olisivat kuulleet, mitä vihatulla natsarealaisella ja
Isiksen papilla oli toisilleen sanottavaa. Hän vaikeni äkisti ja lisäsi
sitten matalalla äänellä: »Emme voi tässä keskustella. Seuraan sinua
joen rantamalle. Siellä on lehtokuja, joka tähän aikaan on autio ja
tyhjä.»
Olintus hyväksyi ehdotuksen. Hän kulki nopein askelin, mutta terävin ja
pälyilevin silmin pitkin katuja. Tuontuostakin hän tervehti puhuvin
katsein ja erikoisin merkein joitakuita vastaantulijoita, jotka
useimmiten asusta päättäen olivat syvien rivien miehiä. Sillä
kristinuskossa näemme saman ilmiön, minkä kaikissa vähäpätöisemmissäkin
vallankumouksissa -- uskonvoima valtaa ensin suuren joukon sydämet.
Sillä suurella kymellä, jonka laineet sittemmin huuhtelivat kaupunkeja
ja palatseja, oli alkulähteensä köyhyyden ja ahkeruuden majojen
lähellä.