Egyptiläisen yksinäisyys ja yksinhaastelu. -- Lisää hänen luonteestaan.
Siirtykäämme kertomuksessamme joku hetki taaksepäin. Saman päivän
aamuhämärässä, jonka Glaukus oli saanut valkealla merkitä, istui
egyptiläinen unetonna ja yksinään talonsa korkean ja pyramidimaisen
sivutornin ylimmällä huipulla. Korkea rintasuojus oli kuin vallina ja
yhdessä rakennuksen korkeuden ja sitä ympäröivän tiheän puuryhmän
kanssa se muodosti suojan uteliailta ja tähystäviltä katseilta. Hänen
edessään oli pöytä, jolla oli salaperäisin kirjaimin täytettyjä
papyruskääröjä. Taivaantähdet alkoivat jo vaaleta ja yön varjoista
erottautuivat kaljut vuorenhuiput; vain Vesuvius oli yhä verhoutuneena
synkkään ja paksuun sumuun, jota viime päivinä oli yhä mustempana ja
sakeampana kertynyt sen kiireelle. Yön ja päivän välinen taistelu
näyttäytyi vieläkin selvempänä laajalla valtamerellä, joka tyynenä
levittäytyi kuin suunnaton järvi, viinitarhojen ja puiden peittämän
puoliympyränmuotoisen rantaman reunaamana, ja puitten alta vilahtelivat
sieltä täältä, vielä nukkuvan kaupungin valkeat kiviseinät.
Hetki oli niitä, joita egyptiläinen salaisiin tutkimuksiinsa
tarvitsikin -- ja jotka ovat välttämättömiä tieteelle, joka tähdistä
ennustaa kohtalomme vaiheita.
Hän oli käärönsä pannut kokoon, kirjottanut muistiin ajan hetken ja
merkit, ja nojaten päätään käsiinsä hän hautoi ajatuksia, joita hänen
huomionsa herättivät.
»_Taas_ ovat tähdet minua varottaneet! Joku vaara siis uhkaa minua»,
hän puheli hiljaa itsekseen, »joku äkillinen, turmaa tuottava vaara.
Tähdet uhkaavat minua samalla ivallisella tavalla kuin, elleivät
tarinamme kerro väärin, aikoinaan Pyrrhosta -- hänenhän kohtalonsa oli
kaikki voittaa, mutta ei mistään nauttia -- kunniaa saavuttaa, mutta ei
laakereita niittää -- mainetta saada, mutta ei sen hedelmiä korjata --
seppeleitä, mutta ei triumfikulkua -- kuuluisuutta, mutta ei sen
seurauksia; ja vihdoin hän tylstyy omaan taikauskoonsa ja kuolee kuin
koira iskusta, jonka muuan vanha akka hänelle tiilikivestä antaa!
Tähdet pilkkaavat minua todella, kun ne asettavat minut tuon
tappelupukarin rinnalle -- kun ne minun tiedontavotteluilleni lupaavat
samanlaista menestystä kuin tuon toisen kunnianhimoisille hulluuksille
-- ikuista ahertelua -- eikä mitään varmaa päämäärää -- Sisyfuksen
työtä, -- vuori ja kivi! -- kivi, synkkä kuva! se muistuttaa minulle,
että minua kohtaa samanlainen kuolema kuin epirolaista. Minun täytyy
vielä kerran tutkia. 'Varo!', sanovat nuo säteilevät profeetat, 'kun
sinä kuljet vanhoilla muureilla, tai piiritysvalleilla tai ulkonevilla
kallionkielekkeillä -- ylhäältä sinkoava kivi on kohtalon määräyksestä
tuleva sinun tuhoksesi!' Ja vaara ei ole kaukana, mutta en voi varmasti
päivää ja hetkeä määrätä. No niin, jos tiimalasini hiekka on loppuun
vuotamallaan, loistakoon se ainakin viimeiseen silmänräpäykseen asti.
Minä näen maineen, onnen, kunnian sädehtivän sen mustan kuilun tuolla
puolla, johon minun lopulta pitää syöksyä. Kuinka siis voin, näin
lupaavin entein vaaran jälkeen, itse vaaraan joutua? Minun henkeni
kuiskii toivoa; se liitää ihastuneena uhkaavien hetkien yli, se uneksii
tulevaisuudesta -- sen oma rohkeus on sen paras ennustaja. Jos minä
niin äkkiä ja pian tuhoutuisin, niin kuoleman varjo synkentäisi minut
ja minä tuntisin kamottavan kohtaloni esimakua. Minun henkeni ilmaisisi
suruna ja huolena ennakolta kauhean Orkuksen läheisyyden. Mutta se
hymyilee -- se vakuuttaa minulle pelastusta.»
Päätettyään tämän yksinhaastelun egyptiläinen nousi vaistomaisesti
ylös. Hän kulki nopeasti ahtaan, tähtikattoisen tornitasokkeen poikki
ja pysähtyi sen kaiteelle katselemaan harmaata ja alakuloista maisemaa.
Aamu-usvat viilensivät hänen otsaansa ja vähitellen hänen mielensä sai
entisen rauhan. Hän ei kurkistanut enää tähtiin, jotka toisensa perään
häipyivät taivaankumulta, hän antoi katseensa liidellä allaan olevilla
laajoilla tasangoilla. Aamuauteresta pistäiksi kaupungin rauhaisessa
satamassa kelluvien laivojen mastot näkyvin. Tuon loiston ja touhun
torin tavallinen humu oli tauonnut. Muita valoja, kuin sieltä täältä
temppelien pylväistöistä ja vaiteliaan forumin porttiholveista
pilkistäviä tuikkuja ei ollut häiritsemässä eloonheräävän aamun
harmahtavaa ilmaa. Uimuvan kaupungin sydämestä, sieltä, missä pian
tuhannet intohimot heräävät, ei vielä ääntäkään; elämän valtimot eivät
vielä lyöneet; ne olivat vielä ummessa, unen ikeessä. Etäiseltä
amfiteatterilta, jossa kivi-istuimet kohosivat toinen toistaan
ylemmäksi -- itsekseen ja pyöreänä seisten se näytti uinuvalta
hirviöltä -- nousi usvapilviä, jotka muuttuen yhä mustemmiksi ja
mustemmiksi vihdoin verhosivat lähistöllä kasvavien puitten tumman
lehvistön. Kaupunki näytti silloin -- ja näyttää matkailijasta
vieläkin, seitsemäntoista vuosisadan perästä -- Kuoleman
kaupungilta.[29]
Merikin -- tuo iloinen ja tasainen meri -- lepäsi yhtä tyynenä, paitsi
että kaukaa kuului jotakin hillittyä, heikkoa, säännöllistä huokailua
kuin nukkuvan hengitystä, ja ikäänkuin levitetyin käsin työntyen
viheriäiseen ja kauniiseen maahan se näytti vaistomaisesti syliinsä
sulkevan sen rannalla olevat kaupungit -- Stabiaen,[30] Herkulaneumin
ja Pompejin -- merensyvyyden lapset ja kasvatit.
»Te nukutte», egyptiläinen sanoi silmäillen noita kaupunkeja,
Kampanian kunniaa ja kukintaa, »te nukutte! Olkoon se kuoleman ikuista
lepoa! Teidän kaltaisianne -- valtakunnan kruunun jalokiviä -- olivat
muinoin Niilin kaupungitkin! Niiden suuruus on mennyt; ne nukkuvat
raunioittensa alla, niiden palatsit ja temppelit ovat haudassa,
käärme mataa niiden katujen ruohossa, sisilisko asuu niiden
autioissa halleissa. Luonnon salaperäiset lait, jotka yhden alentavat
kohottaakseen toisen, ovat teidätkin niiden raunioista korkealle
nostaneet. Sinä, ylpeä Rooma, olet Sesostriin ja Semiramiin maineen
riistänyt -- sinä olet rosvo, joka verhoot itsesi anastamallasi
saaliilla! Ja nuo -- voitonriemuiset orjat, joita minä (menneitten
hallitsijoiden viimeinen jälkeläinen) nyt katselen, kaikkinielevän
valtasi ja loistosi toverit, ne minä kiroon! Koittaa hetki, jolloin
Egypti on kostettu! sittenkun barbaarin sota-ratsu on kyliänsä saanut
Neeron kultaisessa palatsissa! ja sinä, Rooma, joka tuuleen olet
vallotuksia kylvänyt, saat hävityksen ryöpyssä korjata kylvösi
hedelmät.»
Maalarin tai runoilijan mielikuvissa ei liene koskaan väikkynyt kuvaa
niin synkästä ja kamottavasta tuhonennustajasta kuin Arbakeesta hänen
singotessaan ennustusta, jonka kohtalo niin kaamealla tavalla toteutti.
Aamuhämärä, joka kalventaa kaunottarenkin nuorteat posket, antoi hänen
juhlallisille ja komeille piirteilleen kalmanvärin, musta, tuuhea tukka
varjosi niitä, tumma, laaja viitta liehui ilmassa, nyrkkiin puristettu,
voimakas käsi oli ilmassa koholla, välkkyvät silmät, hurjasta ilosta
palaen -- siinä oli profeettaa, siinä oli paholaista.
Hän siirsi katseensa kaupungista ja merestä -- hänen eteensä levisivät
viljavan Kampanian viinitarhat ja vainiot. Kaupungin vanhanaikuiset
portit ja muurit -- osittain pelasgilaista alkuperää -- eivät tuntuneet
sen laajuutta rajottavan. Joka taholla kohosi huviloita ja kyläsiä
Vesuviuksen rinteillä, joka ei silloin vielä ollut niin jyrkkä ja
korkea kuin nykyisin. Sillä niinkuin itse Roomakin oli rakennettu
sammuneelle tulivuorelle, yhtä huolettomina etelän asukkaat uskalsivat
asettua asumaan tulivuoren vehreälle ja viinisatoiselle rinteelle,
sillä he arvelivat sen tulen ikipäiviksi sammuneen. Yhdeltä
kaupunginportilta alkoi hautajono, kooltaan ja rakenteeltaan mitä
kirjavin kokoelma. Kaiken yllä kohosi tuon kauhunvuoren pilvipeitteinen
huippu, ja sen vaihtelevista valohäivähdyksistä paljastui siellä täällä
syviä rotkoja ja säröisiä kallionkielekkeitä, jotka olivat edellisten
hävitysten todistuksia ja tulevista tuhoista ennustivat -- mutta
ihmiset ovat sokeita!
Vaikeata on käsittää, minkätähden senaikuiset tarut usein kuvasivat
näitä seutuja niin synkiksi ja kaameiksi; minkätähden runoilijat ovat
juuri näille penikulmien laajuisille hymyileville tasangoille --
Baiaeseen ja Misenumiin kuvanneet helvettinsä sisäänkäytävän ja
kynnyksen -- Akeroninsa ja tarunomaisen Styksinsä; miksikä näille
Flegraen[31] niityille, jotka silloin viiniä hersyivät, on jumalat
pantu kamppailemaan, ja titanit viety hurjaan otteluun taivaanvoimien
kanssa -- ellemme oleta, että jo silloin mielikuvitus näki tulen ja
hävityksen ruhjomissa vuorenhuipuissa olympolaisen moukariniskun
vaikutusta.
Mutta ei vaiteliaan tulivuoren rauhallinen ja kalju kiire, ei
vainioiden vehmas vehreys, ei surunvoittoinen hautajono, eivät
ylellisen kansan loistavat huvilat -- nyt Arbakeen silmää kahlinneet.
Vesuviuksen rinteeltä laskeutui tasangon laitaan kapea, ruokkoamaton
polku, jonka alasvierähtäneet kivijärkäleet ja tuuheat villipensastot
usein paikoin tukkivat. Sen juurella oli soinen lätäkkö; ja Arbakeen
terävä silmä huomasi siellä elävän olennon, joka liikkui tuossa
vetisessä liejukossa ja kumartui silloin tällöin ikäänkuin poimiakseen
mudasta sen tuotteita.
»Haa!» hän sanoi ääneen, »minulla on siis seuraakin yötä yksin
valvoessani. Vesuviuksen velho tuolla liikuskelee. Mitä! tutkiiko
hänkin, niinkuin taikauskoiset luulevat, tutkiiko hänkin suuria tähtiä?
Harjottaako hän magian houretta kuunpaisteessa vai kokooko hän (kuten
hänen asennostaan käy päättäminen) suosta myrkyllisiä yrttejä? Hyvä,
minun täytyy oppia tuntemaan tuo työkumppalini. Joka tietoon pyrkii,
sille ei mikään inhimillinen muoto saa olla halveksittavaa.
Halveksittavia olette vain te -- te lihavat ja laiskat olennot --
ylellisyyden orjat -- tyhjät vetelehtijät -- jotka vain aistejanne
tyydyttäen kuvittelette, että maaparka kyllä jaksaa kasvattaa teille
yhtaikaa sekä myrtin että laakerin. Ei, vain viisas ymmärtää nauttia.
Meille vain on oikea nautinto suotu, kun äly, sydän, kokemus, tieto,
taito, mielikuvitus, kaikki yhtyvät ja mahtavan virran lailla vihdoin
päätyvät _aistien_ mereen! -- Ione!»
Lausuttuaan viimeisen, ihastuttavan sanan Arbakes vaipui jälleen syviin
mietiskelyihin. Hän seisoi paikallaan, katse tuijotti maahan; kerran
parin hän hymyili iloisesti ja jättäessään tornin hakeakseen vuodetta
hän mutisi: »Jos kuolema on niin lähellä, täytyy minun ainakin voida
sanoa, että olen rakastanut -- Ionen täytyy tulla omakseni.»
Arbakeen luonne oli niin monisotkuista kudosta, että siinä asuva
henkikin usein sekaantui ja hämmentyi. Hänessä, valtikkansa menettäneen
hallitsijasuvun viimeisessä vesassa, unohdetun kansan jälkeläisessä
asusti se tyydyttämättömän ylpeyden henki, joka aina jäytää voimakasta
luonnetta; se tuntee vasten tahtoaan sinkoutuneensa pois siitä
maaperästä, jolla hänen esi-isänsä loistivat, ja johon luonto ja
syntyperä olivat hänet täysin oikeuttaneet. Tämä tunne ei ole
myötämielinen, se on sodassa yhteiskunnan kanssa, se näkee vihollisen
jokaisessa ihmisessä. Mutta tällä kerralla ei tällä tunteella ollut
tavallista seuralaistaan, köyhyyttä. Arbakes oli rikas ja hän oli siten
Rooman ylhäisinten veroinen; ja se antoi vapaat kädet hänen
intohimoilleen, joita eivät tavallinen työntouhu tai valtiotoimet
tyydyttäneet. Kulkien maasta toiseen ja nähden kaikkialla vain
Roomaa, hän sai yhtämittaa uutta yllykettä yhteiskuntavihalleen ja
nautinnonhalulleen. Hän oli ikäänkuin suuressa vankilassa, jossa hän
kuitenkin sai tyydyttää intohimonsa vaatimuksia. Kun hän ei voinut
tästä vankilasta vapautua, oli hänen ainoa päämääränsä sentähden
koettaa tehdä siitä palatsi. Egyptiläiset olivat ammoisista ajoista
asti taipuvia aistillisiin nautintoihin. Arbakes oli perinyt sekä
tämän taipumuksen että hehkuvan mielikuvituksen, joka tämän paheen
jalostaa. Mutta epäsosialisena nautinnoissaan niinkuin vakavissa
askarteluissaankin, ja hyväksymättä ketään itseään ylemmäksi tai edes
rinnalleen, hänellä ei ollut juuri lainkaan tovereita, huomioittamatta
hänen mässäyksiensä alttiita orjia. Hän oli suuren haaremin yksinäinen
isäntä. Mutta hänkin tunsi pian joutuneensa saman kyllästymyksen
valtaan, joka on kaikkien sellaisten kirouksena, joiden äly on heidän
toimiaan ylevämpi, ja mikä ensinnä oli äkillisen intohimon puuskaa se
laimeni vähitellen totutuksi tavaksi. Aistihuumauksista toinnuttuaan
hän koetti jälleen kohottautua syventymällä tieteellisiin tutkimuksiin,
mutta kun hänen päämääränsä ei suinkaan ollut edistää yhteiskuntaa,
halveksi hän kaikkea käytöllisen ja hyödyllisen tutkimista. Hänen
synkkä mielikuvitusvoimansa askarteli mieluummin tuollaisissa
haavemaisissa, salakähmäisissä puuhissa, jotka aina ovat olleet
omituisten ja yksinäisten luonteitten mielihaluja, ja joihin häntä
hänen rohkea, ylväs luonteensa ja hänen kansansa mystilliset
muistitiedot kiihottivat. Hyljäten silloisen pakanamailman sekaiset
uskonnolliset käsitteet hän luotti sitä enemmän inhimillisen tiedon
voimaan. Hän ei tuntenut (tuskinpa kukaan niitä sen paremmin siihen
aikaan tunsi) niitä rajoja, jotka luonto asettaa tutkimuksillemme.
Huomatessaan, että kuta korkeammalle ihmisen tiedot kohosivat sitä
enemmän ihmeitä hän kohtasi, hän kuvitteli, että luonto ei vain omassa
kiertokulussaan esitä meille ihmeitä, vaan että se itsekin joutuu
pois oikealta radaltaan jonkun suuren hengen taikavoimasta.
Siten hän haki tietoa sen rajojen tuolta puolenkin, erehdysten ja
varjojen maasta. Tähtitieteellisistä totuuksista hän hypähti
tähtitaikaisiin kuvitelmiin; kemian löydöistä hän joutui magian
aavemaisiin sokkeloihin; ja hän, joka epäili jumalten voimaa, uskoi
järkähtämättömästi ihmisen kykyyn. Magia, jota siihen aikaan kaikki
n.s. viisaat innokkaasti harjottivat, oli oikeastaan itämaista
alkuperää. Se oli aivan vieras kreikkalaisten aijemmalle filosofialle;
Se tuli Kreikkaan ensikertaa erään Ostaneen toimesta, miehen, joka
Kserkseen joukkoja seuraten joutui herkkäuskoisten kreikkalaisten
pariin levittämään Zoroasterin juhlallista taikauskoista oppia.
Keisarien aikana se tuli tutuksi myöskin Roomassa (ja joutui Juvenaliin
purevan vitsonnan esineeksi). Magia liittyi läheisesti Isiksen
palvontaan ja egyptiläisen jumalanpalveluksen kautta levisi myöskin
usko egyptiläiseen taikuuteen. Teurgia eli siunausta tuottava magia --
goetia eli musta ja paha henkimanaus olivat täydessä vauhdissa
kristillisen ajanlaskun ensimäisellä vuosisadalla; ja Apolloniuksen
taikakeinot voittivat Faustuksen taiat. Kuninkaat, hovilaiset, viisaat,
kaikki pelkäsivät tuon hirvittävän voiman haltijoita. Ja synkkä Arbakes
oli myöskin noita mahtavia loihtijoita. Hänen maineensa ja keksintönsä
tunsivat kaikki, jotka vähänkin magiaa viljelivät, he pitivät häntä
suorastaan kuolematonna. Mutta hänen jokapäiväiseen kunnioitettuun
nimeensä ei osattu sovelluttaa mustan tieteen harjottajan mainetta;
hänen oikeata nimeään ei Italiassa tiedetty, sillä »Arbakes» ei ollut
alkuperin egyptiläinen vaan medialainen nimi, joka vanhan ajan kansojen
yhtämittaisessa sekaannuksessa oli tullut yleiseksi myöskin Niilin
laaksossa. Monesta syystä, osaksi ylpeydestä osaksi poliittisista
syistä (hän oli nuorena yllyttänyt kapinaan Roomaa vastaan) hän salasi
oikean nimensä ja arvonsa. Mediasta hän ei ollut muuta lainannutkaan
kuin nimen, ja siinä, missä hänen egyptiläiset toverinsa kunnioittivat
kuninkaallista alkuperää, siinä magian harrastajat tunnustivat suuren
mestarin. Hän otti vastaan heidän kunnianosotuksensa salaperäisen
juhlallisesti ja Suur-Kreikassa ja Idässä hän oli jo hänen tunnettu
nimellä: »Hermes, tultasuitsevan vyön omistaja.» Hänen viisastelevat
päätelmänsä, ja hänen tietoja näyttävät oppinsa, jotka ilmestyivät
moniosaisessa teoksessa, olivat niiden »kiellettyjen taitojen»
todistuksia, jotka efesolaiset kristityt iloisina, vaikka ehkä myöskin
kaivaten viskasivat tuleen ja riistivät siten jälkimailmalta näytteet
paholaisen aikaansaamasta villityksestä.
Arbakeen tieto oli vain älyyn perustuvaa; se ei kammonut mitään
moralisia lakeja. Hän arveli, että jos kerran ihminen pystyi pitämään
aisoissa suurta joukkoa, se pystyi älynsä voimalla myöskin kohoumaan
sen yläpuolelle. »Jos», hän teki johtopäätöksiä, »jos minä kykenen
laatimaan lakeja, niin eikö minulla myöskin ole oikeus käskeä omia
luomiani. Enemmänkin, eikö minulla ole oikeus pitää kurissa --
halveksia -- tuhota minua alempana olevien älyjen saannoksia?» Jos
hänestä tätä tietä tuli konna, niin vetosi hän perusteluihin, joiden
oikeastaan olisi pitänyt tehdä hänestä hyveellinen -- nimittäin
henkisiin kykyihinsä.
Jokaisessa on enemmän tai vähemmän vallanhimoa; Arbakeessa tämä himo
vastasi hänen muutakin luonnettaan. Se ei ollut taipumusta vain
ulkoiseen ja raakaan etevämmyyteen. Hän ei halunnut kultaa ja
purppuraa, noita alhaisen vallanhimon tunnusmerkkejä. Kun hänen
nuoruutensa kunnianhimoiset aikeet olivat savuna haihtuneet, oli
tilalle jäänyt halveksintaa -- hänen ylpeytensä, hänen vihansa Roomaa
kohtaan -- Roomaa, joka silloin oli koko mailma (Rooman ylvästä nimeä
hän halveksi yhtä voimakkaasti kuin roomalaiset puolestaan barbareja)
-- ei ollut sallinut hänen koskaan pyrkiä saamaan toista ulkonaisesti
valtaansa, sillä sehän olisi tietänyt asettua keisarin kätyriksi.
_Hänenkö_, kuulun Ramses-suvun jälkeläisen -- pitäisi panna toisen
käskyjä täytäntöön, saada valta toisen kädestä! Jo pelkkä ajatuskin
siihen suuntaan sai hänet raivoon. Hyljätessään siis sen vallanhimon,
joka tyytyy ulkonaiseen valtaan, hän pyrki käyttämään niitä vallanhimon
voimia, jotka taluttavat ihmissydämiä. Kunnioittaen siis henkistä
voimaa maaemon suurimpana lahjana hän mielellään tunsi sen itsessään
sykkivän huomatessaan sen vaikutukset kaikissa niissä, jotka joutuivat
häntä lähelle. Sentähden hän aina hakikin nuoria -- siksipä hän heitä
koetti vangita ja johtaa. Hän valikoi alamaisensa ihmismielistä -- hän
tahtoi hallita näkymätöntä ja aineetonta valtakuntaa! Ellei hän olisi
ollut niin aistillinen ja niin rikas, olisi hän asettunut uuden
uskonnon perustajaksi. Nyt hänen työtarmonsa väsähti alituisissa
nautinnoissa. Paitsi tuota halua tavotella henkistä herruutta
(tavallinen viisaitten turhamaisuus!) innoitti häntä lisäksi outo
haaveellinen harrastus kaikkeen sellaiseen, mikä jollakin tavalla koski
hänen esi-isiensä salaperäistä maata. Vaikka hän ei uskonutkaan maansa
jumaliin, uskoi hän ainakin niitä esittäviin vertauskuviin -- tai ehkä
paremmin, hän tulkitsi vertauskuvatkin omalla tavallaan. Hän tahtoi
pitää pystyssä egyptiläisen uskonnon, koska siten säilyisi edes varjo
ja muisto sen entisestä vallasta. Senvuoksi hän lahjotti Osiriin ja
Isiksen alttareille kuninkaallisia omaisuuksia ja haki innokkaasti
niiden papistoon uusia ja rikkaita jäseniä. Kun papinvala oli vannottu,
hän valikoi niiden joukosta, jotka hän oli uhreikseen määrännyt,
toverit öisiin irstailuihinsa, osaksi syystä että hän siten sai heidät
parhaiten vaikenemaan, osaksi koska hän siten sai vaikutuksensa heihin
kiinteämmäksi. Siitä johtui hänen menettelynsä Apekidesta kohtaan ja
tässä erikoistapauksessa vaikutti lisävoimana hänen intohimonsa Ioneen.
Hän ei viihtynyt kauaa samalla seudulla; mutta mitä vanhemmaksi hän
tuli, sitä vähemmän hän oli altis uusia näköaloja hakemaan ja hän oli
oleskellut Kampanian herkullisissa kaupungeissa jo niin pitkän ajan,
että häntä itseäänkin ihmetytti. Hänen ylpeytensäkin jossakin määrässä
vaikutti hänen valintaansa. Epäonnistuneen salahankkeensa jälkeen hän
ei voinut enää asua niissä kuumissa maissa, joita hän piti laillisena
perintöomaisuutenaan, mutta jotka nyt voitettuina ja masennettuina
nöyrtyivät Rooman kotkanmerkkien edessä. Roomaa itseä hän vihasi; eikä
hän mielinyt lähteä rikkauksillaan kilpailemaan hovin suosikkien kanssa
ja joutua itse varjoon hovin verrattoman loiston rinnalla. Kampanian
kaupungit tarjosivat hänelle kaikkea, mitä hänen mielensä kaipasi --
erinomaisen ilmaston suloja ja rehevän sivistyksen hienostuneita
muotoja. Häntä ei loukannut nähdä täällä häntä itseään rikkaampia;
hänen rikkauksilleen ei täällä ollutkaan kilpailijaa; hänen ei liioin
tarvinnut pelätä kateellisen hovin vakoojia. Niinkauan kuin hän oli
rikas, ei kukaan välittänyt hänen erikoispuuhistaan. Hän sai kulkea
mustalla tiellään rauhallisena ja turvassa. Aistillisten ihmisten
kirouksena on, että he vasta sitten oppivat oikein rakastamaan, kun
heidän aistinsa jo ovat ehtineet tylstyä. Nuoruuden tuli on vähitellen
sammunut ainaisessa himojen viljelyksessä; heidän sydämensä on jo
väsynyt. Tavotellessaan ikuisesti rakkaudennautintoa ja palavan
mielikuvituksensa avulla arvioidessaan sen viehätysvoiman ehkä liian
korkealle Arbakeskin oli tuhlannut parhaat miehuusvuotensa löytämättä
halujensa tyydykettä. Aamun kaunotarta seurasi päivän kaunotar ja
varjot johtivat hänet harhaan, kun hän itse oliota ajoi takaa. Vasta
kun hän kaksi vuotta ennen tämän kertomuksen tapahtuma-aikaa kohtasi
Ionen, hän huomasi heti ensi hetkessä, että vain Ione kykeni hänessä
herättämään todellista rakkautta. Hän oli silloin jo siinä iässä,
jolloin ihminen näkee toisella puolellaan kuluneen nuoruuden,
toisellaan harmaana sarastavan vanhuuden -- iässä, jolloin me olemme
kiihkeämpiä kuin koskaan ennen vakuuttamaan, ennenkuin on myöhäistä,
itsellemme sitä, minkä olemme huomanneet välttämättömäksi elämämme
nautinnoksi, elämän, jonka valoisan puolen olemme taaksemme jättäneet.
Osottaen sitkeyttä ja kärsivällisyyttä, jonka vertaista hänellä ei
ollut ollut tavallisia nautintojaan järjestäessään Arbakes ryhtyi
vallottamaan Ionen sydäntä. Hän ei tyytynyt vain itse rakastamaan, hän
tahtoi myöskin, että häntä rakastettiin. Tätä toivoen hän oli
perustanut kaikki kauniin napolittaren yhä kehittyvään nuoruuteen. Ja
kun hän tiesi, kuinka voimakas hengen vaikutus voi olla sellaisiin,
jotka itse älyään viljelevät, hän oli tätä silmällä pitäen suunnitellut
Ionelle mitä huolellisimman kasvatuksen; hän oli vakuutettu siitä, että
Ione silloin parhaiten kykeni oikein arvostelemaan hänen vaatimuksiaan
hänen lempeensä -- nimittäin oikein arvostelemaan luonnetta, joka
rikollisena ja paheellisenakin oli pohja-aineksiltaan voimakas ja jalo.
Jotta hänen luonteensa selvempänä piirtyisi, hän kehotti Ionea
seurustelemaan hengettömien nautiskelijoiden parissa, hän toivoi näet,
että Ionen luonne, korkeampiin päämääriin pyrkivänä, pian kaipaisi
hänen seuraansa ja että verratessaan häntä toisiin Ione vihdoin oppisi
rakastamaan häntä. Hän oli unohtanut, että kuten auringonkukka hakee
aurinkoa, nuoruuskin löytää nuoruuden, kunnes hänen mustasukkaisuutensa
Glaukusta kohtaan oli äkkiä hänelle hänen erehdyksensä paljastanut.
Siitä hetkestä asti -- vaikkei hän vielä tiennyt, kuinka paljo hänellä
oli syytä pelätä -- sai hänen niin kauan kurissa pidetty intohimonsa
väkivaltaisemman ja rajumman muodon. Ei mikään sytytä lemmenliekkiä
herkemmin kuin mustasukkaisuus; siitä kasvaa pian hurja, sammuttamaton
palo; se unohtaa lempeyden ja hennon; se saa itseensä jotakin
väkivaltaista -- julmaa -- vihaa.
Arbakes päätti hetkeäkään enää tuhlaamatta ryhtyä varovaisiin ja
seurauksiltaan varmoihin toimenpiteisiin. Hän päätti itsensä ja
kilpailijansa väliin nostaa ylipääsemättömän sulun; hän päätti vallata
Ionen ruumiin. Tässä rakkaudessa, jota oli niin kauan valmisteltu ja
jota oli ravittu puhtaammilla toiveilla kuin pelkillä aistihimoilla, ei
häntä tosin pelkkä omistaminen tyydyttänyt. Hän ei tahtonut vallata
vain Ionen kauneutta, vaan myöskin hänen sydämensä ja henkensä. Mutta
hän kuvitteli, että kun hän rohkealla rikoksella ensin on Ionen muista
ihmisistä eristänyt ja hänet sitonut kahleilla, joita ei yhden
miesmuistin aikana katkota, Ione olisi pakotettu suuntaamaan
ajatuksensa vain häneen; taikatempuillaan hän sitten täydentäisi
vallotustyön ja seuraamalla roomalaisten ja sabinitarten mainiota
esimerkkiä vahvistettaisiin väkivalloin saatu herruus lempeämmillä
keinoilla. Tähän päätökseen häntä olivat yllyttäneet hänen tähdistä
saamansa ennustukset. Ne olivat usein, jo vuotta ennen ja juuri kuluvaa
kuukautta varottaneet käännekohtana, jolloin jokin hirvittävä
onnettomuus uhkaa häntä, vaanii suorastaan hänen henkeään. Hänen
toimiaikansa oli siis rajotettua ja tarkkaan määrättyä. Hän päätti siis
kuolevan hallitsijan lailla koota hautaussaattoonsa kaikki ne, jotka
ovat hänelle rakkaita. Hän päätti, omien sanojensa mukaan, jos kerran
kuolema hänet yllättää, saada edes tuntea eläneensä ja Ionen omakseen.