Mitä Ionelle tapahtui Arbakeen talossa. -- Ensimäiset merkit hirmuisen
vihollisen raivosta.
Kun Ione astui egyptiläisen tilavaan eteishalliin, sama kammo, mikä oli
hänen veljeensäkin tarttunut, valtasi nyt hänetkin. Jotakin pelottavaa
ja varottavaa oli tuon synkän tebeläisen sfinksin rauhallisissa ja
surullisissa piirteissä, niiden majesteetilliset ja intohimottomat
muodot olivat marmoriin niin hyvin veistetyt: --
Ikivanhaa kokemusta kuvastaa sen katse,
ikuista henkeä heijastaa sen silmä. --
Solakka etiopialainen orjatar hymyili vahingoniloisena ottaessaan hänet
vastaan ja viittasi häntä seuraamaan mukanaan. Puolitiessä tuli
Arbakes, juhlapuvussaan, välkkyvin jalokivin. Vaikka vielä olikin
kirkas päivä, oli talo ylhäisten tapaan keinotekoisesti hämärretty, ja
lamput loivat rauhallista ja hyvätuoksuista hohdettaan kirjaillulle
lattialle ja komeaan pylväistöön.
»Ihana Ione», Arbakes virkkoi kumartuen tarttumaan hänen käteensä.
»Sinä sokaiset päivän -- sinun silmäisi säteily valaisee koko hallin --
sinun hengityksesi täyttää sen hyvillä tuoksuilla.»
»Et saa minulle puhua noin», Ione sanoi hymyillen. »Sinä unohdat, että
itse olet minua kasvattanut pitämään vähäpätöisinä henkilökohtaisia
imarteluja. Sinä olet opettanut minua halveksimaan mairittelua. Pitääkö
sinun holhottisi nyt hyljätä saamansa oppi?»
Ione oli näin puhuessaan niin hurmaava ja teeskentelemätön, että
egyptiläinen tuli entistäänkin rakastuneemmaksi ja olisi ollut
taipuvainen uudistamaan äskeisen virheensä, mutta hillitsi sentään
itsensä. Hän vastasi sukkelasti ja iloisesti ja kiiruhti jatkamaan
keskustelua.
Hän kuletti Ionen useitten huoneitten kautta, joissa kaikissa hänen
vain Kampanian kaupunkien poroporvarilliseen komeuteen tottuneet silmänsä
luulivat näkevänsä koko mailman aarteet.
Seinillä upeili voittamattomia taidemaalauksia ja lamput valaisivat
parhaimpien kreikkalaisten mestarien veistoksia. Helmin koristettuja
jalokiviarkkuja oli pylväitten väliköissä; ovet ja kynnykset olivat
mitä harvinaisinta puulajia; kultaa, jalokiviä oli tuhlaillen siroteltu
kaikkialle. Toisinaan he olivat kahden näissä huoneissa, toisin ajoin
he sivuuttivat polvistuneen orjajoukon, joka Ionelle tarjosi
rannerenkaita, kultakäätyjä ja muita kalleuksia. Mutta turhaan Arbakes
kehotti häntä ne ottamaan.
»Olen usein kuullut», hän sanoi ihmeissään, »että sinä olet rikas,
mutta tällaisia aarteita en koskaan edes uneksinut sinun omistavan.»
»Minä toivoisin», egyptiläinen vastasi, »voivani ne kaikki juottaa
yhdeksi kruunuksi, jonka sitten saisin painaa sinun päähäsi.»
»Ah! Minä musertuisin sen painon alle. Minusta tulisi siten toinen
Tarpeia», Ione vastasi nauraen.
»Mutta sinä et silti halveksi rikkautta, Ione? Köyhät eivät tiedä, mitä
elämä saattaa tarjota. Kulta on suuri taikuri -- se toteuttaa unelmamme
-- se antaa meille jumalan voiman -- sen omistamisessa on suuruutta,
valtaa -- se on väkevin, mutta nöyrin orjamme.»
Taidokas Arbakes koetti Ionen häikästä aarteillaan ja
kaunopuheliaisuudellaan; hän koetti hänessä herättää halua päästä
kaiken näkemänsä omistajaksi. Hän toivoi, että Ione yhdistäisi
omistajan omaisuuteen ja että hänen rikkauksiensa loistosta jotain
säteilisi häneenkin. Mutta Ione tunsi miltei voivansa pahoin
kuullessaan nyt kohteliaisuuksia noilta huulilta, jotka tähän asti
olivat halveksineet lausua naiselliselle kauneudelle osotettuja
tavallisia mairesanoja; ja sillä herkullisella tottuneisuudella, joka
on ominaista vain naissuvulle, hän koetti antaa hänen sanoilleen toisen
merkityksen ja naurahdellen ja leikitellen hän vastaili toisen
hehkuviin puheisiin. Ei mikään mailmassa ole niin viehättävää kuin
sellainen puolustautumistapa. Siinä on jotakin afrikalaista taikuria,
joka lupasi sulanpiirrolla antaa tuulille uuden suunnan.
Egyptiläinen olikin nyt ehkä enemmän ihastunut hänen sirouteensa kuin
hänen kauneuteensa. Vain vaivoin hän kykeni tunteensa salaamaan. Ah!
Sulka oli tehokas vain kesäisiä tuulenväreitä vastaan, -- kuinka se
myrskyn kestänee!
Kun he olivat eräässä hallissa, jonka seiniä peittivät hopealla
huolitellut valkeat verhot, taputti Arbakes äkkiä käsiään, ja kuin
taikaiskusta kohosi lattiasta pöytä -- leposohva tai valtaistuimen
tapainen karmiininpunaisine telttakattoineen ilmestyi samassa hetkessä
Ionen jalkojen juureen -- ja tuossa tuokiossa alkoi verhojen takaa
kuulua näkymätöntä ja mitä vienointa soittoa.
Arbakes laskeutui Ionen jalkoihin, ja poikaset, nuoria ja kauniita kuin
Kupidot, palvelivat heitä.
Juhla-ateria oli loppunut, soitto hiljeni hiljenemistään, ja Arbakes
virkkoi ihanalle vieraalleen:
»Oletko, suojattini, milloinkaan tässä tylyssä ja epävakaisessa
maailmassa tuntenut halua katsahtaa rajan tuolle puolen? -- Oletko
koskaan tahtonut vetää syrjälle tulevaisuuden esiverhoa, ja mielinyt
nähdä tulevia tapahtumia? Sillä ei vain menneisyydellä ole henkensä;
vaan jokaisella _tulevallakin_ toiminnalla on oma henki -- varjo. Kun
oikea hetki koittaa, saa se elämän, varjo saa ruumiin ja se astuu
mailmaan. Haudantakaisessa maassa on kahdenlaisia henkiolentoja --
niitä, joilla on tulevaisuustehtävää ja niitä, jotka jo ovat työnsä
suorittaneet. Jos me viisautemme avulla voisimme tuohon maahan
tunkeutua, niin näkisimme nuo molemmat joukot, ja oppisimme, kuten minä
olen tehnyt, tuntemaan sekä kuolleitten salaisuudet että elävien
tulevat kohtalot.»
»Oletko sinä oppinut? -- Voiko tieto viedä niin pitkälle?»
»Tahdotko koetella tietojani, Ione? ja haluatko nähdä oman kohtalosi?
Siitä tulee yhtä jännittävä draama kuin joku Aiskyloon tekemistä; olen
sen sinua varten valmistanut, jos sinä vain tahdot nähdä varjojen
näyttelevän osaansa.»
Napolitar vavahti. Hän ajatteli Glaukusta. Hän huokasi ja värisi.
Yhtyivätkö heidän kohtalonsa? Puolittain epäillen ja uskoen, peläten ja
omituisen isäntänsä sanojen synnyttämän uteliaisuuden kiihottamana hän
oli tovin ääneti ja vastasi sitten:
»Se voi säikyttää -- se voi kauhistuttaa! Katsahdus tulevaisuuteen voi
ehkä katkeroittaa nykyisyyttä!»
»Ei, Ione. Minä itse olen nähnyt tulevaisuutesi ja kohtalosi henkien
vaeltavan Elysiumin puutarhoissa; ja asfodiilista ja ruusuista he
kiertävät sinun ihanan tulevaisuutesi kukkaköynnöstä ja muille niin
kovasydämiset kohtalottaret kehräävät sinulle rakkauden ja onnen
lankaa. Tahdotko tulla mukaan ja kuulla tuomiosi, voidaksesi siitä jo
etukäteen iloita?»
Taas kuiski Ionen sydän: »_Glaukus_!» Hän vastasi tuskin kuuluvasti
myöntyen. Egyptiläinen nousi ja häntä kädestä pitäen talutti hänet
juhlasalin poikki. Verhot hävisivät kuin manauksesta ja soitto helähti
iloisempaan sävellajiin. He tulivat pylväistöön, jonka laidoilla
suihkukaivot viskasivat ilmaan kirkkaat kaarensa; he saapuivat leveitä
ja mukavia portaita myöten puutarhaan. Oli tullut ilta; kuu oli
korkealla taivaalla, ja nuo ihanat kukat, jotka päivisin nukkuvat,
mutta öisin täyttävät yöilman suloisilla tuoksuillaan, loistivat
tiheinä ryhminä käytävillä, jotka veivät tuuheitten pensaikkojen halki
tai painuivat kuin kunnioitustaan osottaen niiden kuvapatsaitten
juureen, joita oli asetettu polun kummallekin puolelle.
»Mihin sinä viet minut, Arbakes?» Ione kysyi kummastellen.
»Kas tuonne», hän vastasi viitaten käytävän päässä olevaan pieneen
rakennukseen. »Tuolla on kohtalottarille pyhitetty temppeli -- meidän
uskonnolliset menomme vaativat niin pyhän paikan.»
He joutuivat pieneen halliin, jonka takaseinällä riippui musta verho.
Arbakes kohotti sitä, Ione astui sisään ja huomasi olevansa pilkko
pimeässä.
»Älä pelkää!» egyptiläinen virkkoi, »valoa tulee kyllä pian.» Hänen
vielä puhuessaan alkoi kaikkialle vähitellen levitä hentoa valoa. Ione
huomasi nyt olevansa avarassa huoneessa, joka oli aivan mustiin
verhottu, ja samanvärinen leposohva oli hänen vierellään. Keskellä
salia oli matala alttari ja sillä pronssinen kolmijalka. Sivuseinämällä
seisoi korkealla graniittijalustalla yömustasta marmorista veistetty,
suunnattoman suuri pää, jonka Ione sen otsalle kierretystä vehnäntähkää
muistuttavasta seppelestä tunsi suureksi egyptiläiseksi jumalattareksi.
Arbakes astui alttarin eteen. Hän oli seppelensä pannut erääseen
lippaaseen ja puuhaili nyt tyhjentämässä pronssimaljakon sisällystä
kolmijalkaan, josta äkkiä leimahti sinervä, väräjävä liekki.
Egyptiläinen palasi Ionen luo ja mutisi vieraskielisiä sanoja, joita
Ione ei ymmärtänyt. Alttarin takainen verho alkoi häälyä -- halkesi
vihdoin kahtia ja siihen syntyneestä aukosta Ione näki edessään
epäselvän, värittömän maiseman, mutta se tuli sitä elävämmäksi ja
kirkkaammaksi, mitä kauemmin hän sitä katseli; vihdoin hän erotti siinä
puita, puroja, niittyjä ja lopulta avautui hänen eteensä mitä ihanin
maalaismaisema. Pian ilmestyi etualalle epäselvä varjo, joka pysähtyi
Ionea vastapäätä. Vähitellen taikavoima muutti senkin yhtä eläväksi
kuin luonnonkin; se sai muodot ja selvät piirteet ja ah! Ione tunsi
niissä oman itsensä!
Maisema häipyi äkkiä sumuun ja siitä sumusta ilmestyi taustaksi komea
palatsi. Keskelle sen avaraa salia oli pystytetty valtaistuin --
epäselvät orja- ja vartijajoukot ympäröivät sitä -- ja kalpea käsi
piteli valtaistuimen yllä diademintapaista kruunua. Nyt ilmestyi uusi
henkilö näyttämölle. Se oli kiireestä kantapäähän verhottu mustaan
pukuun -- sen kasvot olivat peitetyt -- se polvistui Ionen varjon eteen
-- tarttui hänen käteensä ja viittasi valtaistuimeen ikäänkuin
kehottaen häntä nousemaan sille.
Napolittaren sydän löi kiivaasti. »Tahdotko, että tuo varjo ilmaisee
itsensä?» kuiskasi ääni hänen vierellään -- Arbakeen ääni.
»Ah, kyllä.» Ione vastasi hiljaa.
Arbakes kohotti kätensä; haamu näytti heittävän yltään vaipan, johon se
oli kääriytyneenä ja Ione kirkaisi -- hän näki Arbakeen haamun
polvillaan edessään.
»Siinä on sinun kohtalosi!» kuiski ääni jälleen hänen viereltään.
»Sinut on määrätty Arbakeen morsiameksi.»
Ione kauhistui; musta esiverho peitti jälleen koko haavenäytelmän ja
Arbakes itse -- todellinen, elävä Arbakes oli hänen edessään
polvillaan.
»Oi, Ione», hän sanoi katsoen häneen intohimoisesti. »Kuule minua, joka
turhaan olen niin kauan rakkauttani vastaan taistellut. Minä jumaloin
sinua! Kohtalottaret eivät valehtele -- sinä olet minulle määrätty.
Olen etsinyt koko mailman, mutta en sinun veroistasi löytänyt. Nuoresta
alkaen olen halunnut sellaista naisolentoa kuin sinua. Olen uneksinut
kunnes näin sinut -- minä heräsin ja minä näen sinut. Älä käänny
minusta, Ione! Älä arvostele minua enää samoin kuin ennen! En ole enää
tuo kylmä, tunteeton, yksinäinen mies -- jommoiselta olen sinusta tähän
asti näyttänyt. Ei ketään naista ole niin alttiisti, niin
intohimoisesti rakastettu, kuin minä sinua rakastan. Älä vedä kättäsi
pois; katso -- minä päästän sen. Jos tahdot, niin vedä se pois. --
hyvä, olkoon niin! Mutta älä hylkää minua, Ione -- älä julmana hylkää!
Käytä valtaasi siihen, jonka sinä voit mielesi mukaan muuttaa. Minä,
joka en ole nöyrtynyt kenenkään kuolevaisen edessä, polvistun sinun
eteesi. Minä, joka määrään kohtaloa, odotan omani ratkaisua sinulta.
Ione, älä vapise, sinä olet minun kuningattareni -- jumalattareni --
morsiameni! Kaikki sinun toiveesi täytetään. Kaikki maanääret
palvelevat sinua -- loisto, valta, ylellisyys ovat sinun orjiasi.
Arbakeella on vain yksi himo, ylpeys saada totella sinua. Ione, käännä
silmäsi minuun -- ihastuta minua hymylläsi! Musta on sieluni, kun sinä
kasvosi pois käännät -- paistaos minuun, aurinkoni -- taivaani --
aamunkoittoni -- Ione, Ione, älä hylkää minun rakkauttani!»
Vaikka Ione tunsikin olevansa täydellisesti tuon omituisen ja hirveän
miehen vallassa, ei hän kuitenkaan pelännyt. Toisen kunnioittava
äänensävy, hänen äänensä lempeys rauhottivat hänet; ja omassa
puhtaudessaan hän tunsi parhaimman suojelijansa. Mutta hän oli
hämmentynyt -- kummastunut. Kului joku hetki, ennenkuin hän kykeni
puhumaan.
»Nouse, Arbakes!» hän vihdoin lausui ojentaen hänelle jälleen kätensä,
mutta hän veti sen nopeasti takaisin, kun hän sillä tunsi egyptiläisen
polttavat huulet. »Nouse, ja jos olet puhunut vakavasti, jos sinun
sanasi ovat tosia --»
»_Jos_!» hän vastasi hellästi.
»Hyvä! Kuule siis. Sinä olet ollut minun holhoojani, ystäväni,
kasvattajani, tätä osaa en ole voinut aavistaakaan. Älä luule», hän
nopeasti lisäsi, kun hän huomasi toisen silmissä hurjan, intohimoisen
välkähdyksen -- »älä luule, että olen sinulle vihoissani, etten tuntisi
ylpeyttä, kun sinä minua kunnioitat; mutta sano, voitko minua
rauhallisena kuunnella?
»Voin, vaikka sanasi olisivat salamoita, jotka uhkaisivat murskata
minut.»
»_Minä rakastan toista_», Ione virkkoi punehtuen, mutta varmalla
äänellä.
»Jumalten nimessä -- manalan vallat!» ähkäisi Arbakes nousten täyteen
pituuteensa. »Älä sano sellaista minulle -- älä pilkkaa minua -- se on
mahdotonta! Kenen olet nähnyt, kenen olet oppinut tuntemaan? Oh, Ione!
Kaikki on vain naisellista keksintöä -- se on naisen puhetta -- sinä
tahdot voittaa aikaa. Minä olen yllättänyt sinut -- ehkä pelottanut
sinua. Tee minulle mitä tahdot, sano vaikkapa, ettet minua rakasta,
matta älä sano, että rakastat toista!»
»Ah!» Ione alotti, mutta pelästyen hänen äkillistä ja odottamatonta
kiivauttaan hän pillahti itkuun.
Arbakes siirtihe lähemmäksi -- hänen hengityksensä poltti Ionen poskia
-- hän sulki hänet syliinsä -- Ione koetti kaikin voimin vapautua.
Tässä tiimellyksessä putosi Ionen povesta pieni taulu lattialle.
Arbakes huomasi sen ja sieppasi sen -- se oli kirje, jonka Ione oli
aamulla saanut Glaukukselta. Ione vaipui kauhun lamaannuttamana
leposohvalle.
Arbakes silmäili nopeasti kirjettä; napolitar ei tohtinut häntä
katsella. Hän ei huomannut sitä kalmanväriä, joka oli Arbakeen
kasvoille levinnyt; hän ei nähnyt toisen uhkaavaa asentoa, ei hänen
huultensa värähdystä, ei hänen rintansa väkivaltaista aaltoilua. Hän
luki kirjeen loppuun, se putosi hänen kädestään ja hän virkkoi
halveksivan kylmällä äänellä:
»Onko tämän kirjeen kirjottaja sinun rakastettusi?»
Ione huokasi, mutta ei vastannut.
»Puhu!» toinen ärjäsi.
»On!»
»Ja hänen nimensä -- niin sehän on tässä kirjeessä -- hänen nimensä on
Glaukus!»
Ione risti kätensä ja katsahti ympärilleen ikäänkuin suojaa ja apua
hakien.
»Kuule siis», Arbakes sanoi alentaen äänensä kuiskailuksi. »Sinut saa
pikemmin hauta kuin hänen käsivartensa syleilläkseen. Mitä! Luuletko,
että Arbakes sietää rinnallaan sellaista kilpailijaa kuin on tuo kurja
kreikkalainen? Mitä? Luuletko, että olen hedelmän antanut kypsyä
antaakseni sen toiselle? Ei niin -- minun ihana houkkioni! Ei! Sinä
olet minun -- yksinomaan -- vain minun! Ja nyt -- nyt minä tartun
sinuun ja teen sinut omakseni!» Näin sanoen hän kietoi Ionen
käsivarsiinsa; ja tässä väkivaltaisessa otteessa ilmeni kaikki
valloilleen päässyt raivo -- siinä oli enemmän kostonhalua kuin
rakkautta.
Mutta epätoivo antoi Ionelle yliluonnolliset voimat; hän riistihe irti
toisen otteesta -- hän syöksyi huoneen toiseen päähän, sinne mistä he
olivat tulleet -- hän veti jo esiverhoa syrjään -- mutta samassa
Arbakes sai hänet kiinni -- taas hän pääsi irti ja kaatui väsyneenä ja
kirkaisten sen patsaan juurelle, jolla oli egyptiläisen jumalattaren
kuva. Arbakes pysähtyi hetkeksi hengähtääkseen ja taas hän hyökkäsi
saaliinsa kimppuun.
Samassa riuhtaistiin verho syrjään; egyptiläinen tunsi rajun ja
voimakkaan otteen olkapäissään. Hän kääntyi -- ja näki edessään
Glaukuksen säihkyvät silmät ja Apekideen kalpeat, elähtäneet, mutta
uhkaavat piirteet. »Ah!» hän murahti, katsellen vuoroon toista, vuoroon
toista, »mikä raivotar teidät on tänne saattanut?»
»Ate», Glaukus vastasi ja tarttui hurjan raivoisasti egyptiläiseen.
Apekides nosti tajuttoman sisarensa lattialta, mutta hänen sisäisissä
taisteluissa kuihtuneet voimansa eivät riittäneet kantamaan häntä pois,
niin hento ja kevyt kuin Ione olikin. Hän pani hänet sentähden
leposohvalle ja jäi hänen viereensä seisomaan paljastetuin puukoin
katsellen Glaukuksen ja egyptiläisen taistelua, valmiina työntämään
aseensa Arbakeen rintaan, jos tämä voittajana selviytyisi. Ei mitään
liene kammottavampaa katsella kuin pelkkien ruumiillisten voimien
ottelua, jossa ei käytetä muita aseita kuin mitä luonto on vihalle ja
raivolle antanut. Molemmat vastustajat olivat toisiinsa takertuneet,
kumpikin tavotteli toisen kurkkua -- pää taaksepäin taivutettuna --
silmät vihasta kiiluen -- lihakset jännitettyinä -- suonet paisuvina --
huulet yhteenpuristettuina -- hammasta purren. Kummallakin oli
tavattomat ruumiinvoimat, kumpaakin kannusti sammuttamaton viha. He
kietoutuivat toisiinsa -- he vaappuivat puoleen ja toiseen -- he
liikkuivat ahtaan taistelukenttänsä päästä toiseen -- he kiljahtelivat
vihasta ja kostonhalusta. He olivat nyt alttarin edessä -- nyt sen
patsaan juurella, jonka äärellä taistelu oli alkanut. He päästivät
toisensa irti hengähtääkseen. -- Arbakes nojasi kuvapatsaaseen, Glaukus
siirtyi jonkun askelen päähän.
»Oi, vanha arvokas jumalatar», Arbakes huudahti syleillen kuvapatsasta
ja kohottaen katseensa sen pyhitettyyn päähän, »suojele valittuasi,
sinkoa kostosi tuohon sinun ikivanhan uskontosi pilkkaajaan, joka
syntisellä väkivallalla häpäisee sinun pyhäkkösi ja ahdistaa sinun
palvelijaasi!»
Hänen näin puhuessaan näyttivät jumalattaren rauhalliset ja suuret
piirteet äkkiä saaneen eloa -- mustasta marmorista hohti kuin kuultavan
hunnun läpi punerva ja väräjävä valo; pään ympärillä välkähti
tulikielekkeitä kuin sähähteleviä salamia; silmiin tuli synkkä
kiilto ja ne näyttivät suuntaavan uhkaavan vihansa kreikkalaiseen.
Ällistyneenä ja hämmentyen tästä äkillisestä ja salakähmäisestä
vastauksesta, jonka hänen vihollisensa oli rukoukseensa saanut, ja
oman perinnäisen taikauskonsa kahlehtimana Glaukus kalpeni sitä
odottamatonta ja salaperäistä elämää, minkä marmori yhtäkkiä oli saanut
-- hänen polvensa alkoivat vapista -- kauhu täytti hänen mielensä ja
hän seisoi pelokkaana ja hämillään vihamiehensä edessä. Arbakes ei
antanut hänelle aikaa tointua hämmästyksestä. »Kuole kirottu», hän
karjui ukkosenäänellä hyökäten uudelleen kreikkalaisen kimppuun,
»kunnioitettava Äiti tahtoo sinut eläväksi uhrikseen.» Menetettyään
taikauskoisen pelkonsa ensi hämmennyksessä mielenmalttinsa
kreikkalainen väistyi askelen taaksepäin; marmorilattia oli lasinliukas
-- hän luiskahti -- ja kaatui. Arbakes pani jalkansa kaatuneen
vihollisensa rinnalle. Mutta Apekides, joka oli saanut kokemusta
papillisessa toimessaan ja tunsi hyvin Arbakeen mahtavat ihmeet, ei
hämmentynyt niin helposti kuin hänen toverinsa. Hän syöksyi nyt puukko
koholla esiin -- valpas egyptiläinen tarttui sitä pitelevään käteen --
yksi ainoa voimakas isku sinkosi aseen papin voimattomasta kädestä, --
toinen kauhea isku paiskasi hänet itsensä maahan. Vahingoniloisin ja
uhkaavin elein Arbakes heilutteli puukkoa ilmassa. Silmääräpäyttämättä
Glaukus katseli uhkaavaa vaaraa kaatuneen gladiaattorin lailla
alistuen kohtaloonsa. Mutta juuri ratkaisevalla hetkellä lattia alkoi
heidän allaan keinua. Suurempi henki kuin Arbakeen manaama ilmaisi
olemassaolonsa! -- hävittävä jättivoima, jonka tieltä hänen intohimonsa
ja taitonsa äkkiä hävisivät. Maanjäristyksen kamala demoni oli herännyt
-- se kohenteleikse -- pilkaten inhimillisen viekkauden taikavoimaa ja
inhimillisen raivon puuskaa. Titanin lailla, jonka harteilla vuoret
ovat levänneet, se ravisteleikse vuosien unesta -- se panee sitä
kiusanneet vuorivuoteet liikkeelle -- syvyyden kuilut vapisevat ja
horjahtelevat, kun se jäseniään oikoo. Itseensä luottava puolijumala
nujerretaan juuri silloin kun hän on kostonsa saamallaan ja valtaansa
näyttämällään. Kaikkialta kuului maan alta kummaa kuminaa -- huoneen
esiverhot liehuivat ilmassa kuin myrskyn kynsissä -- alttari huojui --
kolmijalka kaatui -- ja korkealla taistelukentän yllä pylväs heilahteli
puolelta toiselle -- jumalattaren marmoripää irtaantui ja putosi
jalustaltaan, ja Arbakeen kumartuessa antamaan uhrilleen viimeistä
iskua jysähti marmorimassa suoraan hänen olkapäilleen ja niskaansa. Ja
äkkiä kuin kuoleman hävittävä henki olisi häneen puhaltanut Arbakes
lysähti ääntä päästämättä lattialle ja makasi siinä nyt osottamatta
ainuttakaan elonmerkkiä näennäisesti saman jumalattaren surmaamana,
jonka apuun hän äsken oli turvautunut.
»Maa on lapsiaan suojellut», Glaukus huudahti nousten jaloilleen.
»Siunattu olkoon kauhea maanjäristys! Kiittäkäämme jumalten armoa!» Hän
auttoi Apekideen pystyyn ja katsahti sitten Arbakeehen. Tämä näytti
aivan haudanomalta. Verta tihkui hänen suustaan hänen välkkyville
vaatteilleen; hän putosi raskaasti Glaukuksen käsistä ja punainen
verivirta valui hiljalleen marmorilattialle. Taas tärisi maa heidän
allaan; heidän täytyi toinen toiseensa nojata. Mutta järistys taukosi
yhtä pian kuin syntyikin. He eivät odottaneet kauempaa. Glaukus otti
Ionen varovasti käsivarsilleen ja he lähtivät nopeasti tuosta kauhun
talosta. Kun he saapuivat puutarhaan, näkivät he kaikkialla pakenevia
ja hajanaisia nais- ja orjajoukkoja, joiden välkkyvät juhlapuvut
tuntuivat kaiken pilkalta tuona juhlallisen pelottavana hetkenä. He
eivät välittäneet nyt vieraista, heillä oli yllin kyllin työtä omasta
pelastumisestaankin. Kuudentoista rauhanvuoden jälkeen uskoton,
rauhaton maakamara uhkasi uutta hävitystä. Kaikkialta kuului huutoa:
»_Maanjäristys, maanjäristys_!» Apekides ja hänen toverinsa sivuuttivat
kenenkään heitä häiritsemättä talon, poikkesivat eräälle käytävälle,
pujahtivat pienestä avoimesta portista ulos ja pysähtyivät vihdoin
matalalle kummulle, jonka ylle tummanvihreät aloepuut loivat
kimmeltävän varjonsa; kuunsäteet valaisivat sokean tytön hentoja
piirteitä -- hän itki katkerasti.