Ione joutuu ansaan -- hiiri koettaa nakertaa paulan poikki.
»Rakkahin Nydia!» Glaukus huudahti luettuaan Ionen kirjeen --,
»siunattu lähetti, joka aina kuljet maan ja taivaan väliä, kuinka voin
sinut palkita?»
»Minä olen ja palkkani saanut!» tessalitar parka sanoi.
»Huomenaamulla siis -- huomenaamulla, kuinka kestän hetket siksi?»
Rakastunut Glaukus ei laskenut Nydiaa pois, vaikka tämä useaan
kertaan yritti huoneesta mennä. Hän antoi Nydian yhä uudelleen ja
uudelleen toistaa jokaisen tavun, joka oli hänen ja Ionen välisessä
keskustelussa. Ehtimiseen hän uteli, unohtaen toisen onnettomuuden,
minkälainen oli hänen rakastettunsa katse ja asenne ollut, ja
huomattuaan erehdyksensä ja sitä kiireesti anteeksipyydettyään hän
kehotti häntä jatkamaan katkennutta kertomustaan. Nydialle niin
tuskalliset hetket kuluivat hänestä niin pian ja hämärä oli jo heidät
verhonnut, ennenkuin hän Nydian lähetti takaisin Ionen luo uusin
kirjein ja uusin kukin. Tuskin oli hän poissa kun Klodius ja jotkut
muut hänen toverinsa tulivat häntä tapaamaan. He naureskelivat hänen
koko päivän kestänyttä yksinäisyyttään ja hänen vetäytymistään pois
tavallisista huvituksista. He kehottivat häntä seuraamaan heidän
mukanaan tuon eloisan kaupungin huvittelupyörteeseen, jossa päivä ja yö
tarjosivat niin nautittavaa vaihtelua. Sillä silloin kuten nytkin
(tuskinpa on koskaan ollut maata ja kansaa, joka niin syvälle
korkeudestaan vajonneena on säilyttänyt niin paljon vanhoja tapojaan)
italialaisten oli tapana kokoontua hämärissä iltaa viettämään kaduille,
ja kuljeskellen temppelien pylväistöissä tai puitten siimeksessä he
nauttivat soitosta tai pysähtyivät kuuntelemaan jonkun taitoniekan
puhujan esitelmää; he tervehtivät nousevaa kuuta viinimaljoin ja
lauluin. Glaukus oli liian onnellinen ollakseen epätoverillinen. Hänen
voimakas ilonsa tahtoi purkautua ilmoille. Hän suostui sentähden
mielellään toveriensa ehdotukseen ja nauraen ja ilakoiden he pian
kulkivat väkirikkaita ja elämää pursuavia katuja pitkin.
Sillävälin Nydia oli saapunut Ionen taloon. Ione oli aikoja sitten
lähtenyt sieltä. Hän kysyi välinpitämättömänä, minne hän oli mennyt.
Vastaus kummastutti ja pelästytti häntä.
»Arbakeen -- egyptiläisen taloon! Mahdotonta!»
»Totta se on, lapsukaiseni», virkkoi orja, joka oli hänen kysymykseensä
vastannut. »Hän on egyptiläisen tuntenut jo kauan.»
»Kauan! Ja kuitenkin, jumalat auttakoot! Glaukus rakastaa häntä», Nydia
puheli itsekseen.
»Ja onko hän», hän äkkiä kysäsi, »onko hän useinkin käynyt hänen
luonaan?»
»Ei koskaan tähän asti», orja vastasi. »Ja mikäli huhuissa on perää,
olisi ollut viisainta nytkin olla menemättä. Mutta hän, minun emäntä
parkani, ei välitä juoruista. Vestibulum-jutut eivät kuulu
peristyleen.»[28]
»Ei milloinkaan ennen!» Nydia toisti. »Oletko siitä varma?»
»Varma, rakkaani. Mutta mitä se sinua tai meitä liikuttaa?»
Nydia epäröi hetken, sitten hän pani nopeasti tuomansa kukat pöydälle,
kutsui orjan, joka häntä oli seurannut, mukaansa ja lähti talosta
virkkamatta mitään.
Puolimatkassa Glaukuksen taloon hän katkaisi äänettömyyden ja mutisi
puoliääneen:
»Hän ei aavista -- ei tiedä niistä vaaroista, jotka häntä uhkaavat.
Hulluko olen? -- minunko pitäisi hänet pelastaa? Pitää, sillä minä
rakastan Glaukusta enemmän kuin itseäni.»
Saavuttuaan atenalaisen taloon sai hän kuulla hänen lähteneen
ystäviensä kera ulos, ei kukaan voinut sanoa, minne. Mahdollisesti hän
saapuisi vasta sydänyöllä kotiin.
Tessalitar voihkasi; hän lysähti hallin lattialle, peitti kasvot
käsillään ikäänkuin kootakseen ajatuksensa. »Aikaa ei ole tuhlata», hän
tuumi nousten. Hän puhutteli orjaa, joka oli häntä seurannut.
»Tiedätkö», hän virkkoi, »onko Ionella sukulaisia tai läheisiä ystäviä
Pompeijissa?»
»Kuinka, Jupiter auta!» orja vastasi. »Kuinka noin voit kysyä? Jokainen
Pompeijissa tietää, että Ionella on veli, joka nuorena ja rikkaana, on
ollut -- meidän kesken sanottu -- kyllin hullu ruvetakseen Isiksen
papiksi.»
»Isiksen papiksi! Oi, jumalat! Hänen nimensä?»
»Apekides.»
»Nyt ymmärrän kaikki», Nydia mutisi. »Veli ja sisar uhrataan siis
molemmat! Apekides, sen nimenhän minä kuulin siellä -- ah! Niin, hän
tietää ainakin sen vaaran suuruuden, joka hänen sisartaan uhkaa. Minun
täytyy hänen luokseen.»
Hän syöksähti ylös, tarttui sauvaansa, jolla hän aina ohjasi askelensa,
ja kiiruhti lähellä olevaan Isiksen temppeliin. Siihen asti kunnes
ystävällinen kreikkalainen oli ottanut hänet suojaansa, oli tuo sauva
riittänyt johtamaan sokeata tyttö raukkaa Pompejin sokkeloisilla
kaduilla. Jokainen katu, jokainen kulma vilkasliikkeisimmässä
kaupunginosassa oli hänelle tuttu, ja kun kaupunkilaiset tunsivat
herkkää, miltei taikauskoista kunnioitusta sellaista onnettomuutta
kohtaan, antoivat kulkijat aina tilaa hänen hapuileville askelilleen.
Tyttörukka ei voinut vielä muutamaa päivää sitten aavistaa, että hänen
sokeutensa oli hänen suojelijansa ja varmempi johdattaja kuin
terävimmätkään silmät.
Mutta jouduttuaan Glaukuksen turviin, oli hän tämän määräyksestä saanut
orjan alinomaiseksi seuralaisekseen. Tähän toimeen pantu orjaparka,
joka lisäksi oli kaikkein lihavinta lajia, ja joka oli jo kahdesti
samana päivänä saanut taivaltaa Ionen talolle, ja oli nyt komennettu
kolmannelle matkalle (jumala tiesi, minne), kiiruhti hänen perässään,
voihkien kohtaloaan ja vakuuttaen Kastorin ja Polluksin nimeen, että
tuolla sokealla tytöllä oli Merkuriuksen siivet ja Kupidon kestävyys.
Mutta Nydia ei tarvinnut lainkaan hänen opastustaan osatakseen Isiksen
tuttuun temppeliin. Esipiha oli tyhjä ja esteittä hän saapui pyhäkköön.
»Ei täällä ole ketään», lihava orja virkkoi. »Ketä etsit tai ketä
tahdot puhutella? Tiedäthän, etteivät papit asu temppelissä.»
»Huuda!» hän vastasi kärsimättömänä. »Yöt päivät on aina joku pappi
(flamen) vartioimassa Isiksen alttaria.»
Orja huusi -- ei vastausta.
»Näetkö ketään?»
»En.»
»Erehdyt, kuulen huokauksen. Katso tarkemmin.»
Orja katsoi kummastellen ja aprikoiden ympärilleen ja erään alttarin
edessä, joka vieläkin on tallella temppelin pienessä huoneessa, hän
äkkäsi syvään hartauteen vaipuneen olennon.
»Minä näen jonkun», hän sanoi, »ja päättäen valkeasta puvusta hän on
pappi.»
»Oi, Isiksen palvelija!» Nydia huudahti, »vanhimman jumalattaren
palvoja, kuule minua!»
»Kuka kutsuu?» sanoi matala ja suruvoittoinen ääni.
»Muuan, jolla on tärkeitä tietoja annettava eräälle järjestönne
jäsenelle. Olen tullut selittämään enkä vastausta hakemaan.»
»Kenen kanssa tahdot haastella? Hetki ei ole sopiva neuvotteluihin.
Mene, älä häiritse minua. Yö on jumalille pyhitetty, päivä ihmisille.»
»Olen tuntevinani äänesi! Sinua juuri etsin. Olen sinun ennenkin
kuullut puhuvan. Oletko pappi Apekides?»
»Olen», pappi vastasi poistuen alttarilta ja lähestyi aitausta.
»Sinä se olet! Jumalten olkoon kiitos!»
Viitaten kädellään hän antoi orjalle merkin mennä loitommalle; tämä
totteli, sillä hän luuli, että tyttö oli tullut temppeliin suorittamaan
joitakin taikauskoisia menoja, ehkä Ionen turvaksi; hän istahti eräälle
kivelle jonkun matkan päähän puhujista.
»Hiljaa!» Nydia kuiskutti nopeasti ja matalalla äänellä. »Oletko ihan
varmaan Apekides?»
»Jos minut tunnet, voithan itse nähdä minun piirteistäni.»
»Olen sokea», Nydia vastasi. »Minä näen vain korvillani ja ne sinut
tuntevat. Mutta vanno, että olet Apekides!»
»Minä vannon jumalten nimeen, oikean käteni ja kuun kuutta.»
»Vaiti! puhu hiljaa -- kumarru lähemmä -- anna kätesi! Tunnetko
Arbakeen? Oletko pannut kukkia kuoleman alttarille? Ah! kätesi on kylmä
-- mutta kuule! -- oletko vannonut tuon hirveän valan?»
»Kuka sinä olet, mistä tulet, kalpea tyttö?» Apekides virkkoi
pelästyneenä. »En tunne sinua. Sinun rinnoillasi ei ole minun pääni
levännyt. En ole koskaan ennen sinua nähnyt.»
»Mutta sinä olet kuullut minun ääneni -- Mutta valjetkaamme siitä -- ne
muistot ovat häpeäksi meille kummallekin. Kuule, sinulla on sisar?»
»Puhu! Puhu! Mitä hänestä?»
»Sinä tunnet kuoleman ilojuhlat, vieras -- ehkä mielit itsekin olla
niissä mukana -- mutta tahtoisitko laskea sisaresi niihin, silloinkuin
Arbakes on isäntänä?»
»Oi, jumalat! Hän ei uskalla! Tyttö, jos minua petät, niin vapise! Minä
revin sinut palasiksi!»
»Puhun totta. Juuri nyt puhuessani on Ione Arbakeen asunnossa -- ensi
kertaa hänen vieraanaan. Sinä tiedät nyt, mikä vaara häntä uhkaa.
Hyvästi! Olen velvollisuuteni täyttänyt.»
»Pysähdy, jää», pappi huusi pidellen päätään. »Jos kaikki on totta,
niin kuinka voin hänet pelastaa? Minua ei päästetä sisään. En tunne
tuon kamottavan talon kaikkia salakäytäviä. Oi, Nemesis, näin minua
oikein rankaiset!»
»Minä päästän orjani kotiin. Ole sinä oppaani ja toverini! Minä vien
sinut tuon rakennuksen yksityisovelle. Minä kuiskaan sinulle
tunnussanat. Ota ase mukaasi -- sitä voi tarvita!»
»Odota hetki», Apekides sanoi pujahtaen erääseen temppelinkomeroon ja
palasi parin minuutin kuluttua kietoutuneena sellaiseen laajaan
viittaan, jollaista siihen aikaan kaikensäätyiset ihmiset käyttivät ja
joka hyvin peitti hänen papinpukunsa. »Nyt», hän sanoi hammasta purren,
»jos Arbakes on uskaltanut -- mutta hän ei tohdi! ei tohdi! Miksi sitä
epäilisin? Onko hän niin tunnoton konna! En tahdo sitä vielä uskoa.
Mutta sofisti -- musta taikuri hän joka tapauksessa on! Auttakaa minua,
jumalat -- Ah! onko jumalia? Kyllä, on yksi jumalatar, joka minun
ääntäni kuulee, ja se on -- kosto!»
Näitä mietteitä hautoen Apekides kulki vaikenevan ja kalpean toverinsa
rinnalla autioituvia katuja pitkin Arbakeen talolle.
Orja, jonka Nydia oli vapauttanut toimestaan, kohautti olkapäätään,
murahti jonkun kirouksen ja mihinkään poikkeamatta kiiruhti
kubikulumiinsa (makuusuoja).