Onnellinen kaunotar ja sokea orjatar.
Orja tuli Ionen huoneeseen ilmottamaan, että Glaukuksen palvelijatar
halusi häntä tavata.
Ione mietti hetken.
»Hän on sokea, tuo palvelijatar», orja sanoi. »Hän tahtoo asiansa puhua
vain sinulle.»
Arvoton on se sydän, joka ei onnettomuudelle lämpene. Heti kun Ione
kuuli, että lähetti oli sokea, tunsi hän, että hänen oli mahdotonta
antaa kieltävää vastausta. Glaukus oli osannut valita pyhän asiamiehen
-- lähetin, jota ei voinut ovelta karkottaa.
»Mitä hänellä lienee asiaa minulle? Miksi hän sanantuojan lähettää?» Ja
Ione sydän sykähti nopeammin. Oviverho työnnettiin syrjään, heikot ja
kaiuttomat askelet kuuluivat marmorilattialta ja palvelijattaren
opastamana Nydia astui sisään tärkeine asioineen.
Hän pysähtyi hetkeksi ikäänkuin kuunnellen ääntä, jota kohden suuntaisi
askelensa.
»Tahtooko jalo Ione», hän virkkoi vienolla ja matalalla äänellään,
»puhua jotakin, jotta osaisin haparoivat askeleni oikein ohjata
voidakseni lahjani laskea hänen jalkojensa juureen.»
»Rakas lapsi», Ione sanoi liikutettuna ja pehmenneenä, »älä vaivaa
itseäsi tällä liukkaalla lattialla; palvelijatar kyllä ottaa sinulta
lahjasi ja antaa sen minulle.» Ja hän viittasi palvelijatarta ottamaan
maljakon.
»Minä saan kukat antaa vain sinulle», Nydia vastasi ja korvaansa
luottaen hän astui hitaasti sille paikalle, missä Ione istui ja
polvistuen hänen eteensä ojensi hänelle kukkamaljakon.
Ione otti sen hänen kädestään ja pani sen eräälle sivupöydälle. Sitten
hän kohotti hänet ystävällisesti ylös ja kehotti häntä istahtamaan
viereensä, mutta tyttö vastustelihe arkana.
»En ole vielä asiaani loppuun asti suorittanut», hän virkkoi ja otti
poveltaan Glaukuksen kirjeen.
»Nämä rivit ehkä ilmaisevat syyn, miksi se, joka minut on lähettänyt,
on valinnut niin halpa-arvoisen sanansaattajaksi Ionen luo.»
Napolitar otti kirjeen, ja Nydia tunsi hänen kätensä vavahduksen ja hän
huokasi. Kädet ristissä ja alasluoduin silmin hän siinä seisoi ylvään
ja komean Ionen edessä -- ehkä yhtä ylväänä kaikessa nöyryydessäänkin.
Ione viittasi kädellään, ja palvelijat poistuivat. Hän katsahti vielä
kerran nuoreen orjattareen ihmetellen ja säälien; sitten hän vetäytyi
hiukan syrjemmälle avasi kirjeen ja luki seuraavat sanat:
»Glaukus lähettää tämän mukana enemmän kuin hän tohtii sanoa. Onko Ione
sairas? -- orjasi sanovat, ettet ole ja se vakuutus lohduttaa minua.
Onko Glaukus loukannut Ionea? Ah! Sitä kysymystä minun ei pitäisi tehdä
_sinulle_! Viisi päivää olen sinun lähettyviltäsi ollut karkotettuna.
Onko aurinko paistanut? -- en tiedä. Onko taivas hymyillyt? -- ei se
ainakaan minulle ole hymyillyt. Minun aurinkoni ja minun taivaani ovat
Ione. Olenko loukannut sinua? Olenko ollut liian rohkea? Sanonko
kirjeitse sen mitä en suin tohtinut lausua? Ah! Vasta etäällä sinusta
olen saanut oikein tuntea sen viehkeyden, johon olet minut kietonut.
Etäisyys, joka on minulta onnen riistänyt, antaa minulle rohkeutta.
Sinä et tahdo minua nähdä; sinä olet karkottanut myöskin sen
liehijäparven, joka sinua muuten ympäröi. Voitko sinä rinnastaa minut
noiden kanssa? Se ei ole mahdollista! Sinä tiedät hyvin, etten ole
heidänlaisensa -- että heidän taipumuksensa eivät ole minun. Vaikka
olisinkin kaikkein alhaisinta lajia, niin ruusun tuoksu on minut
täyttänyt, sinun henkesi on löytänyt asuntonsa minussa, se on
puhdistanut, pyhittänyt, innoittanut minut. Ovatko he parjanneet minua,
Ione? Sinä et usko heitä. Vaikka itse Delfoin oraakkeli sanoisi, että
sinä olisit arvoton, en sitä uskoisi; ja olenko minä herkkäuskoisempi
kuin sinä? Minä muistelen viime kohtaustamme -- laulua, jonka silloin
lauloin -- katsetta, jolla sinä sen palkitsit. Kiellä, jos tahdot,
Ione, mutta meissä on jotakin yhteistä ja meidän silmämme sen
tunnustavat, Vaikka huulemme vaikenevat. Salli minun nähdä sinut, kuule
minua ja minä häviän iäksi, jos niin tahdot. En aikonut sinulle niin
nopeasti rakkauttani tunnustaa. Mutta ne sanat ovat särkeä sydämeni,
niiden täytyy päästä ulos. Ota vastaan siis minun kunnioitukseni ja
valani. Me tapaamme toisemme Pallaan alttarilla; emmekö kohtaa
toisiamme sitä ennen vieläkin vanhemman alttarin edessä?
»Kaunis, ihana Ione! Jos minun tulinen nuoruuteni ja atenalainen vereni
ovatkin vieneet minua harhaan, niin ovat ne harha-askelet opettaneet
minua sitä korkeammaksi arvioimaan sen sataman, johon vihdoin olen
saapunut. Ripustan vettä valuvat vaatteeni Merenjumalan alttarille.
Olen haaksirikosta pelastunut. Olen löytänyt _sinut_. Ione, salli minun
vielä kerta nähdä sinut; sinä olet ystävällinen vieraille, tahdotko
olla tyly omalle heimolaisellesi? Minä en odota vastaustasi. Ota kukat,
jotka sinulle lähetän; niiden hieno tuoksu puhuu selvemmin kuin suu. Ne
saavat auringolta tuoksun, jota ne henkivät -- ne ovat rakkauden
vertauskuvia, ne saavat ja antavat kymmenkertaisesti takaisin --
sydämen vertauskuvia, sydämen, joka on imenyt itseensä sinun säteitäsi
ja kiittää sinua niistä aarteista, joita se sinulle jälleen tarjoo.
Minä lähetän nämä kukat sinulle tuomaan erään, jonka sinä ottanet
ystävällisesti vastaan hänen itsensä vuoksi, ellet minun. Hän on kuten
mekin muukalainen, hänen isiensä tuhka on hehkuvamman taivaan alla,
mutta hän ei ole yhtä onnellinen kuin me, hän on sokea ja orja. Nydia
parka! Koetan niin paljon kuin mahdollista lieventää Luonnon ja
Kohtalon julmuutta pyytämällä lupaa saada hänet sinun turviisi. Hän on
ystävällinen, reipas ja älykäs. Hän on harjaantunut soittoon ja
lauluun, ja kukkia hän hoitaa kuin itse Kloris.[26] Hän toivoo, Ione,
että sinä miellyt häneen; ellet, niin lähetä hänet takaisin minulle.
»Vielä yksi sana -- olen suora, Ione. Miksi ajattelet niin ylevää
tuosta synkästä egyptiläisestä? Hän ei tunnu minusta lainkaan kunnon
mieheltä. Me kreikkalaiset opimme lapsesta asti tuntemaan ihmisiä; me
olemme aina yhtä tarkkanäköisiä, vaikkei meillä aina olekaan
vakavanylhäistä ilmettä, meidän suumme hymyilee, mutta silmämme ovat
terävät -- ne tarkkaavat -- ne arvostelevat -- ne tutkivat. Arbakeen
sanoihin ei ole aina luottamista; onko hän ehkä sinulle puhunut pahaa
minusta? Melkein niin luulen, sillä luotasi lähtiessäni hän jäi. Kai
huomasit, kuinka vastenmielinen olin hänestä; siitä asti et ole minua
puheillesi päästänyt. Älä usko mitään, mitä hän minun moitteekseni
maininneekin; jos hän on niin tehnyt, niin kerro se minulle heti, sillä
sitä saattaa Glaukus Ionelta odottaa. Hyvästi! Nämä rivit saavat
koskettaa kättäsi, nämä kirjaimet näkevät silmäsi -- ovatko ne
onnellisemmat kuin niiden kirjottaja? Vielä kerran, hyvästi!»
Ionesta tuntui kirjeen luettuaan kuin sumuverho olisi hänen silmilleen
laskenut, Mikä oli Glaukuksen luultu rikos? -- ettäkö hän ei todella
rakastanut! Ja nyt hän suoraan ja lämpimin sanoin tunnustaa
rakkautensa. Siitä hetkestä asti Glaukuksen valta oli ennallaan.
Kirjeen jokaisesta hellästä sanasta, joista kaikista huokui romanttista
ja lohduttavaa intohimoa, hän sai piston sydämeensä. Hän oli Glaukuksen
uskollisuutta epäillyt ja luottautunut toiseen! Ja olihan hän
Glaukukselta riistänyt oikeuden, joka kaikille rikollisille suodaan,
tilaisuuden saada rikkomuksensa kuulla ja itseään puolustaa! Kyynelet
vierivät hänen poskilleen -- hän suuteli kirjettä -- hän pisti sen
poveensa ja kääntyen Nydiaan, joka yhä seisoi samalla paikalla ja
samassa asennossa, hän sanoi.
»Etkö istahda, lapseni, siksi kunnes kirjotan vastauksen tähän
kirjeeseen?»
»Sinä siis vastaat?» Nydia vastasi välinpitämättömästi: »Hyvä, orja,
joka minut tänne saattoi, saa viedä vastauksesi.»
»Sinähän jäätkin luokseni. Usko minua, sinun työsi käy helpoksi.»
Nydia nyökäytti päätään.
»Mikä on nimesi, rakas lapsi?»
»Nydiaksi minua sanotaan.»
»Kotimaasi?»
»Olympoon maa -- Tessalia.»
»Sinusta tulee minulle rakas ystävä», Ione virkkoi hyväillen, »sillä
sinä olet melkein kuin heimolaisiani. Mutta, minä pyydän, älä seiso
kauempaa kylmällä ja sileällä marmorilla. Kas niin! Nyt voin sinut
hetkeksi jättää.»
Ione kirjotti:
»Ione tervehtii Glaukusta -- Tule luokseni, Glaukus! Tule
huomenaamulla! Minä olen ollut väärässä, mutta minä tahdon kertoa
sinulle kaikki, mistä sinua on syytetty. Älä pelkää enää egyptiläistä
-- älä pelkää ketään! Sinä luulit liian paljon sanoneesi. Ah! Minä tein
sen näissä parissa sanassa. Hyvästi!»
Kun Ione palasi kirjeineen, jota hän ei ollut edes läpilukenut
(tavallista lemmen kiirettä ja arkuutta!), nousi Nydia paikaltaan.
»Sinä olet kirjottanut Glaukukselle?»
»Olen.»
»Ja kiittääkö hän sanantuojaa, joka kirjeesi hänelle antaa?»
Ione unohti, että hänen toverinsa oli sokea. Hän lehahti punaiseksi ja
vaikeni.
»Minä tarkotan», Nydia virkkoi rauhallisemmalla äänellä, »että vähinkin
epäystävällinen sanasi häntä pahottaa, pieninkin ystävyytesi on riemua
hänelle. Jos kirjeesi sisältää edellistä, niin anna orjan viedä
vastaus, jälkimäisessä tapauksessa päästä minut -- palaan vielä tänä
iltana.»
»Ja miksi, Nydia», Ione sanoi vältellen, »miksi silloin tahdot olla
kirjeenkantaja?»
»Se sisältää siis sitä!» Nydia huudahti. »Ah! kuinka voisi toisin
ollakaan! Eihän kukaan saata olla epäystävällinen Glaukukselle!»
»Lapseni», Nydia sanoi hieman viileämmin kuin ennen, »sinä puhut
lämpimästi -- Glaukus on siis sinun mielestäsi rakastettava?»
»Ylevä Ione! Glaukus on minulle ollut mitä onni ja jumalatkaan eivät
ole olleet -- _ystävä_!»
Se arvokas surumielisyys, joka ilmeni näissä yksinkertaisissa sanoissa,
liikutti kaunista Ionea. Hän kumartui suutelemaan Nydia. »Sinä olet
kiitollinen ja syystä; kuinka saankaan punastua tunnustaessani, että
Glaukus on kiitoksesi arvoinen! Mene, Nydiani -- vie itse tämä kirje,
mutta tule takaisin pian. Ellen ole kotona palatessasi -- ja tänä
iltana voi niin käydä -- löydät huoneesi aivan minun huoneeni vierestä.
Nydia, minulla ei ole sisarta, tahdotko sinä olla?»
Tessalitar suuteli Ionen kättä ja virkkoi sitten hieman hämillään:
»Ihana Ione, saanko pyytää sinulta suosionosotusta?»
»Et voi mitään sellaista pyytää, johon en suostu», napolitar vastasi.
»Sanotaan», Nydia virkkoi, »että sinä olet kaikkia kuvauksiakin
kauniimpi. Ah! En voi nähdä sitä, joka koko mailmaa ihastuttaa.
Sallitko minun kädelläni hivellä kasvojasi? Vain siten voin minä
kauneutta tajuta -- ja harvoin erehdyn.»
Hän ei odottanut Ionen vastausta, vaan vielä puhuessaan hän hellästi ja
hitaasti kuljetti kättänsä pitkin kreikattaren poiskääntyneitä kasvoja
-- piirteitä, joita vain yksi ainoa kuva mailmassa muistuttaa -- tuo
ihana, vaikkakin typistelty kuvapatsas hänen synnyinkaupungissaan,
Napolissa -- nuo kreikkalaiset kasvot, joiden rinnalla firenzeläinen
Venus vaikuttaa perin köyhältä ja maiselta -- niin sopusuhtainen --
nuortea -- niin älykäs ja henkevä on toinen -- juuri sellainen,
jommoiseksi nykyajan tutkijat kuvittelevat Psyken.[27]
Nydia hiveli vielä palmikoitua tukkaa ja sileätä otsaa --
hennonpehmeitä poskia -- hienopiirteisiä huulia -- valkeata
joutsenkaulaa. »Nyt tiedän, että olet kaunis», hän sanoi. »Ja minä voin
nyt aina pimeässä mailmassani maalata ja kuvata sinut aivan tarkkaan.»
Kun Nydia oli mennyt, tuudittautui Ione ihaniin unelmiin. Glaukus siis
rakasti häntä -- hän oli sen tunnustanut -- niin, hän rakasti Ionea!
Hän otti tuon rakkaan tunnustuksen jälleen esille; hän pysähtyi
jokaisen sanan kohdalla, hän suuteli jokaista riviä. Hän ei kysynyt,
kuinka häntä oli voitu panetella, hän vain tunsi varmasti, että niin
oli tehty. Hän ihmetteli, kuinka hän koskaan oli voinut tavuutakaan
sellaisesta syytöksestä uskoa. Hän kummasteli, kuinka egyptiläisen oli
hetkeksikään onnistunut horjuttaa Glaukuksen valtaa hänen sydämessään.
Hän värisi kauhusta lukiessaan toistamiseen Glaukuksen varotusta
Arbakeesta ja hänen salainen vastenmielisyytensä tuota pelottavaa
miestä kohtaan oli muuttumallaan kammoksi. Näistä mietteistä hänet
herätti palvelijatar, joka tuli ilmottamaan, että hetki oli tullut
lähteä Arbakeen luo vierailulle. Hän säikähti; hän oli lupauksensa
vallan unohtanut. Hänen ensimäinen päähänpistonsa oli rikkoa se, toinen
oli nauraa omalle pelolleen vanhinta elossaolevaa ystäväänsä kohtaan.
Hän kiiruhti pukuunsa lisäämään tavalliset vierailukoreudet ja lähti
sitten Arbakeen yksinäiselle asunnolle epätietoisena, tiedustelisiko
Arbakeelta lähemmin hänen syytöstään Glaukusta vastaan vai odottaisiko,
kunnes hän voisi, lähdettä mainitsematta, ilmaista syytöksen
Glaukukselle itselle.