Kilpikonna parka. -- Nydian uusi virka.
Aamuauringon säteet valaisivat sitä pientä ja tuoksuista puutarhaa,
joka oli erotettu atenalaisen talon peristylestä. Glaukus itse loikoili
väsyneenä ja huoletonna viridariumin pehmeällä ruohikolla ja ohut verho
oli pingotettu hänen suojakseen kesäauringon polttavia säteitä vastaan.
Kun tuo ihana rakennus tuhkasta kaivettiin, löydettiin sen puutarhasta
kilpikonnan kuori.[25] Se oli ollut talon asukkaita. Tuo eläin, tuo
outo eläinmailman jäsen, jolta luonto tuntuu riistäneen kaikki
elämännautinnot paitsi toimetonta ja uneliasta tietoisuutta omasta
olemassaolostaan, oli asustanut puutarhassa jo vuosia ennen kuin
Glaukus oli talon ostanut; yli ihmismuistin se oli siellä ollut ja
muistitarina sanoikin sen olleen aivan uskomattoman vanhan. Talo oli
ostettu ja myyty -- omistajat olivat vaihtuneet -- kokonaiset
sukupolvet olivat kasvaneet ja hautaan menneet -- ja yhä vain
kilpikonna laahasi laiskaa ja epämiellyttävää olemustaan puutarhassa.
Maanjäristyksessä, joka kuusitoista vuotta sitten oli tuhonnut monta
kaupungin julkista rakennusta ja säikkyneet asukkaat ikäänkuin
poispyyhkäissyt, oli Glaukuksen talokin kauheasti viottunut. Talon
silloiset omistajat olivat monta aikaa talosta poissa ja kun he
palattuaan puhdistivat viridariumin tuhonjätteistä, löysivät he
kilpikonnan elossa ja hävityksestä piittaamattomana. Se näytti elävän
ihanaa elämää hitaasti virtaavassa veressään ja tuskin huomattavissa
liikkeissään. Mutta se ei ollutkaan niin toimeton kuin näytti. Sillä
oli säännöllinen ja ainatoistuva kävelymatka; tuuma tuumalta se kulki
kotoisen asuma-alansa halki kuluttaen kuukausia samaan kiertokulkuun.
Se oli kestävä matkustaja -- tuo kilpikonna! Kärsivällisesti ja
ponnistellen se taivalsi itsepiirtämänsä päivämatkat välittämättä
rahtuakaan, mitä ympärillä tapahtui -- itsekseen elävä filosofi! Oli
jotakin suurta sen yksinäisessä itsenäisyydessä! -- aurinko, jonka
lämmössä se itseään paistatti -- vesi jossa se päivittäin kylpi --
ilma, jota se verkalleen hengitti -- olivat sen ainoita ja
muuttumattomia nautintoja. Tuon ihanan ilmaston säävaihtelut eivät sitä
lainkaan liikuttaneet. Se kääriytyi kuoreensa -- niinkuin hurskas
ihminen hartauteensa -- niinkuin viisas tietoonsa -- niinkuin
rakastunut toivoonsa.
Se oli tunteeton ajan melskeille ja tapahtumille -- se oli oman
aikansa kuva -- hidas, säännöllinen, kestävä; ympärillä temmeltävät
intohimot eivät siihen ulottuneet -- kuoleman poluillakin se pysyi
muuttumattomana. Kilpikonna parka! Vain tulta syöksevä vuorenpurkaus,
vain halenneen maan järinä kykeni tuhoamaan tuon sitkeän elämänvoiman!
Säälimätön kuolema, joka ei säästä loistoa eikä kauneutta, kulki
rauhallisena olion ohi, jonka elämään se niin vähän pystyi muutosta
tuomaan.
Tätä eläintä kohtaan elämäniloinen ja vilkas kreikkalainen tunsi mitä
syvintä ihailua ja osanottoa, ehkä juuri siinä ilmenevän vastakohdan
vaikutuksesta. Hän saattoi tuntikausia tarkata sen hidasta laahautuvaa
kulkua filosofoiden sen omituista rakennetta. Hän halveksi sitä, kun
hän itse oli iloa täynnä, hän kadehti sitä, kun suru häntä ahdisti.
Nytkin hän sitä katseli, huomasi, kuinka sen matka ruohossa hiljalleen
eistyi, vaikka se itse näytti liikkumattomalta, ja hän puheli
itsekseen:
»Kotka pudotti kiven kynsistään arvellen kuoresi silla murskaavansa;
kivi musersikin runoilijan pään. Siinä on kohtalon vertauskuva! Typerä
otus! Sinulla oli isä ja äiti; ehkä sinulla, ammoin sitten, oli
puoliso. Rakastivatko sinun vanhempasi, vai rakastitko itse? Kiersikö
sinun hidas veresi voimakkaammin kun matelit rakkaasi rinnalla? Onko
sinulla lainkaan tunteita? Tunsitko kaipausta, jos elämänkumppanisi oli
viereltäsi poissa? Tunsitko jotakin kun hän oli sivullasi? Mitä
antaisinkaan, kun saisin kuulla sinun panssaroidun rintasi tarinan --
saisin nähdä sinun heikot halusi toiminnassa -- tarkata niitä
pikkuseikkoja, jotka sinulle tuottavat iloa ja surua. Mutta luulenpa,
että varmastikin tuntisit Ionen läsnäolon! Hänen mukanaan ilma
ikäänkuin lämpenisi ympärilläsi, aurinko helakammin paistaisi. Minä
kadehdin sinua nyt, sillä sinä et tunne, että hän on poissa, ja minä --
niin, toivoisin olevani sinunlaisena niinä hetkinä, jolloin en häntä
näe! Epäily, pahat aavistukset ryntäävät kimppuuni! Miksei hän tahdo
nähdä minua! Päiviä on kulunut enkä ole hänen ääntään saanut kuulla.
Ensi kertaa elämä tuntuu minusta tyhjältä. Olen kuin vieras, joka on
yksin jäänyt juhlaan -- valot ovat sammuneet, kukat kuihtuneet. Ah,
Ione, jospa aavistaisit, kuinka sinua rakastan!»
Näistä lemmenhaaveiluista Glaukuksen herätti Nydia. Hän tuli kevein,
mutta varovin askelin pitkin tablinumin marmorilattiaa. Hän kulki
oviholveikon kautta ja pysähtyi kukkien luo, jotka reunustivat
puutarhaa. Hänellä oli kädessä vesiastia ja hän valeli nääntyviä
kukkia, jotka näyttivät saaneen kirkkaamman värin hänen lähestyessään.
Hän kumartui hengittämään niiden tuoksua. Hän siveli niitä arkaillen ja
hyväillen. Hän kosketti niiden oksia, olisiko joku kuihtunut oksa tai
joku mataava toukka häiritsemässä niiden kauneutta. Ja kun hän siinä
kulki kukasta kukkaan, vakavin ja nuorekkain elein ja siroin liikkein,
oli vaikeata kuvitella puutarhan jumalattarellekaan taitavampaa
palvelijatarta.
»Nydia, lapseni!» Glaukus virkkoi.
Hänen äänensä kuullessaan Nydia pysähtyi -- kuunnellen, punastuen,
syvään hengittäen, puoliavoimin huulin hän käänsi päänsä siihen
suuntaan, josta ääni kuului. Hän pani vesiastian syrjään ja kiiruhti
hänen luokseen -- ja ihmeellistä oli nähdä, kuinka varmasti hän kulki
kukkien lomitse ja osasi lyhintä polkua pitkin uuden isäntänsä luo.
»Nydia», Glaukus sanoi silitellen lempeästi hänen tuuheata, kaunista
tukkaansa, »sinä olet nyt ollut kolme päivää minun kotijumalieni
suojeluksessa. Ovatko ne sinulle hymyilleet? Oletko onnellinen?»
»Ah, niin onnellinen!» orjatar huokasi.
»Ja nyt», Glaukus jatkoi, »kun sinä nyt jotenkin olet toipunut
entisestä paikasta saamistasi muistoista -- ja kun olet saanut uudet
vaatteet (hän kosketti hänen kirjailtua tunikaansa), jotka paremmin
sopivat sinun hennolle varrellesi -- ja kun sinä, rakas lapsi, nyt olet
tottunut onneen, jota jumalat sinulle alati suokoot, niin aijon pyytää
sinulta jotakin.»
»Ah! Mitä voin tehdä hyväksesi?» Nydia kysyi kätensä ristiten.
»Kuule», Glaukus virkkoi, »ja niin nuori kuin oletkin, tulee sinusta
minun uskottuni. Oletko koskaan kuullut Ionen nimeä?»
Sokea tyttö hengähti syvään ja kalveten vaaleaksi kuin joku peristylen
pylväistä hän vastasi ponnistellen ja hetken vaitiolon perästä.
»Olen! Olen kuullut hänen olevan Napolista kotoisin ja kauniin.»
»Kaunis! Hänen ihanuutensa häikäisee päivän! Napolista! Ei, hän on
kreikatar! Vain Kreikka voi sellaisia muotoja synnyttää. Nydia, minä
rakastan häntä!»
»Niin arvelinkin», Nydia vastasi rauhallisena.
»Minä rakastan, ja sinun pitää se hänelle kertoa. Aijon lähettää sinut
hänen luokseen. Onnellinen Nydia, sinä pääset hänen huoneeseensa --
saat nauttia hänen äänensä musiikista -- saat paistatella hänen
aurinkoisessa ilmapiirissään!»
»Mitä! Kuinka! Lähetätkö minut pois?»
»Sinä menet Ionen luo», Glaukus vastasi äänessään sävy: »Mitä enempää
voit halutakaan?»
Nydia purskahti itkuun.
Nousten ylös Glaukus veti hänet luokseen rauhottaen häntä veljellisin
hyväilyin.
»Lapseni, Nydiani, sinä et vielä tiedä, mikä onni sinua odottaa. Hän on
ystävällinen ja lempeä ja vieno kuin keväänhenkäys. Hänestä tulee sinun
nuoruutesi sisar -- hän osaa arvostella sinun suuria kykyjäsi -- hän
osaa rakastaa sinun yksinkertaisia sulojasi niinkuin ei kukaan muu,
sillä hänellä on itsellä samaa. Itketkö vielä, lapsi rukka? En tahdo
sinua pahottaa. Etkö halua tehdä minulle mieliksi?»
»Tahdon, jos vain voin sinua hyödyttää. Käske! Katso, en itke enää, --
olen rauhallinen.»
»Sinä olet jälleen minun oma Nydiani», Glaukus jatkoi suudellen häntä
kädelle. »Mene sitten hänen luokseen! Jos ei sinua siellä miellytä, jos
olen sinua pettänyt, niin palaa takaisin. Minä en _anna_ sinua
kellekään, minä vain lainaan. Taloni on aina sinulle turvapaikkana,
lapsi kulta. Ah! Jospa se voisi kaikkia turvattomia ja onnettomia
hoivata! Mutta jos minun sydämeni oikein puhuu, niin pian minä saan
sinut jälleen, lapseni. Minun taloni on pian Ionenkin ja sinä asut
yhdessä meidän kanssamme.»
Kauhun ele värähti sokean tytön kasvoilla, mutta hän ei itkenyt enää --
hän oli tyyntynyt.
»Mene siis, Nydiani, Ionen taloon -- annan sinulle näyttää tien. Ota
mukaasi ihanimpia kukkia mitä löydät, annan sinulle maljakon niitä
varten; sinä pyydät anteeksi niiden arvottomuutta. Otat mukaasi myöskin
sen kitaran, jonka eilen sinulle annoin, ja josta sinä osaat loihtia
niin ihania säveleitä. Sinä annat hänelle tämän kirjeen, johon satojen
ponnistelujen jälkeen olen koettanut ajatukseni painaa. Kuuntele
jokaista äänensävyä, tarkkaa jokainen värähdys ja kerro minulle kun
jälleen tapaamme, antaako se musiikki minulle toivoa vai täytyykö
minun pelätä. Nydia, en ole moneen päivään nähnyt Ionea; siinä
eristäytymisessä on jotakin salaperäistä. Minä epäilen ja pelkään.
Tutki -- sinähän olet nopsa, -- ja sinun hellyytesi minua kohtaan
tehköön tarkkanäköisyytesi kymmenkertaisen teräväksi -- tutki tämän
epäystävällisyyden syitä. Puhu minusta niin usein kuin tilaisuuden
saat, kaikukoon huulillasi alati minun nimeni. Anna hänen pikemmin
_aavistaa_ kuin selvästi _huomata_, kuinka syvästi minä häntä rakastan.
Huomaa, huokaako hän sinun puhuessasi, vastaako hän sinulle ja jos hän
ei kaikkea hyväksy niin mikä äänensävy on hänen sanoissaan. Ole minun
ystäväni, toimi minun parhaakseni ja ah! kuinka hyvin sinä siten
korvaatkaan sen vähän mitä minä olen sinun puolestasi tehnyt! Sinä
ymmärrät minut, Nydia; sinä olet vielä lapsi -- olenko sanonut jotakin
sellaista mitä et käsitä?»
»Et.»
»Ja sinä tahdot auttaa minua?»
»Tahdon.»
»Tule sisään, kun olet kukat poiminut, minä annan sinulle maljakon,
josta puhuin. Hae minut Ledan huoneesta! Ethän ole enää suruissasi,
kultaseni?
»Glaukus, olen orja. Saako suru ja ilo minua liikuttaa?»
»Sanotko niin! Ei, Nydia, ole vapaa! Vapautan sinut. Nauti siitä
niinkuin tahdot ja anna anteeksi minulle, että halusin sinulta
palvelusta.»
»Sinä olet loukkaantunut. Ah! Toivon, etten vapauteni uhallakaan sinua
pahottaisi, Glaukus. Holhoojani, pelastajani, suojelijani, anna
anteeksi sokealle tyttö. paralle! Häntä ei pahota, vaikka hänen
täytyykin sinut jättää, jos hän siten voi sinulle onnea tuottaa.»
»Palkitkoot jumalat sinun hyvän sydämesi!» Glaukus sanoi syvästi
liikutettuna ja aavistamatta, minkä tulen sytytti, hän suuteli
uudelleen häntä otsalle.
»Annathan anteeksi minulle», Nydia sanoi, »etkä enää puhu minulle
vapaudesta; minun onneni on olla orja. Olet luvannut, ettet minua
kenellekään lahjota --.»
»Niin olen.»
»Ja nyt menen kukkien luo.»
Vaijeten Nydia otti Glaukuksen kädestä rikkaasti jalokivin koreillun
maljakon, jossa kukkien väriloisto ja tuoksu keskenään kilpailivat;
kyyneletönnä hän kuunteli hänen jäähyväissanojaan. Kun tämä oli
vaijennut, epäröi hän hetken -- hän tuskin uskalsi vastata hänelle --
hän tarttui toisen käteen -- painoi sen huulilleen -- veti hunnun
kasvoilleen ja riensi nopeasti pois. Hän pysähtyi vasta kynnyksellä,
ojenteli käsiään ja äänteli itsekseen:
»Kolme onnellista päivää -- kuvaamattoman onnen päiviä olen elänyt
sitten kun sinut näin, siunattu kynnys! Asukoon rauha iäti tässä
talossa senjälkeen kun minä olen mennyt. Ja nyt minun sydämeni ei enää
koskaan sinusta erkane ja ainoa toivo mikä minulla vielä on, on --
kuolla!»